Ensimmäinen yksityisestetunti on nyt takana ja huh, olihan siinäkin jo puuhaa! Pollekseni sain tosiaan estelempparini eli Pokun. Herraa tosin vähän ärsytti, kun kaverit pääsivät tunnin jälkeen takaisin talliin ja se reppana joutui vielä hommiin. Mieltään polle osoitti vetämällä aina tallia kohden ja laahustamalla muut ajat.
Olin opettajalle toivonut, että käsittelisimme istuntaani. Valtaosan ajasta se on päin mäntyä, jolloin kaikki muukin hyppäämisessä menee kehnosti. Verryttelyravissa opettaja katsasti kevyttä istuntaani. Korjattavaa oli siinä, että veisin selkää enemmän notkolle ja satulan takakaarta kohden. Tähän asti olen useimmiten yrittänyt kurkotella korkeuksiin, mikä ei yllättäen ole ollut hyvä juttu. Kommenttia tuli myös jalastani, joka tahtoi lipsahdessa taaemmas, jolloin keikahdin taas pois tasapainosta. Jalan paikan korjaaminen oli haastavaa. Tuntui, ettei satula antanut myöten pitää jalkaa oikeassa kohdassa. Oikeasta estesatulasta olisi tässä ollut varmasti paljon apua.
Tämän jälkeen istuntaa hiottiin maapuomien ja parin toisesta päätä nostetun puomin avulla. Opettaja ohjeisti jälleen notkistamaan selkää, viemään omaa takamusta satulan takakaarta kohti, pitämään jalan paikoillaan ja katse suoraan eteenpäin. Tällä samalla kaavalla mentiin myös kahden pystyn suora ja lopulta yhden pystyn tehtävä. Monen kerran jälkeen aloin hiljalleen tajuta, minne sitä takamusta piti siirtää ja katsekin pysyi kohtalaisesti oikeassa suunnassa. Kun nämä kaksi sattuivat loksahtamaan kerralla kohdilleen ja käsikin myötäsi sopivasti, sain pitkästä aikaa kunnon ahaa-elämyksen. Tunsin istuvani lähellä hevosta asennossa, jossa en häiritse sitä ja jossa pystyn mukautumaan hyppyyn mainiosti. Istuntani tuntui helpolta ja ennen kaikkea toimivalta. Siitä seurannut fiilis oli kyllä ansaittu.
Kun toinen pysty jätettiin pois ja siirtymäksi otettiin ravi, alkoivat hommat taas mutkistua. Jotenkin tunnen tarvitsevani sen yhden esteen, jolla muistan, miten homma piti tehdä ja korjaan sen seuraavalle. Nyt monet hypyt olivat kehnoja. Joko pyrin nousemaan korkeuksiin, istuin ennen aikojani takaisin satulaan tai sitten en ollut mukana yhtään. Huhhei. Välissä sain keskityttyä, muistin hinata takalistoni taaemmas ja pitää katseen ylhäällä, jolloin sama ahaa & jes -fiilis pääsi tulemaan. Tässä pätee taas se sääntö, että kun muistaa yhden asian tehdä oikein, unohtaa kaksi muuta.
Yleisfiilis tunnista oli hyvä. Opettaja osasi kertoa asiat havainnollisesti ja jaksoi kannustaa. Poku-herra oli tosiaan vähän väsy, jolloin lähestymiset pystyille olivat välissä sellaista tervassa kahlailua, että väkisin nauratti. Onnistuin myös ottamaan lähikontaktia maahan, mutta onneksi turvallisesti. Lähestyimme tosiaan estettä ja minä innokkaana olin hyppäämässä. Poku seisahtui nätisti ja ennen kaikkea hitaasti, mutta olin jo ponnistamassa eteenpäin ja kun polle vielä vei päänsä alas, olin ihmettelemässä maailman menoa kaulalla. Sitten Poku vielä päätti harppoa muutaman askeleen, niin pitihän siitä roikkumisesta luopua ja laskeutua oikeasti pehmeästi maahan. Nauratti kyllä väkisinkin oma tyhmä töppäys tuossa ennakoimisessa, mutta onneksi Poku malttoi rauhassa odotella, että apinaksi muuttunut kuski pudottautuu pois kaulalta.
Huomenna olisi sitten toinen tunti. Opettaja on vielä maisemissa elokuun loppuun, joten ajattelin kysäistä, liikenisikö hänellä opettaa minua vaikkapa kerran viikossa. Olisi mukava saada kaksi tarkkaavaista silmää seuraamaan koko tunnin ajan ja kommentoimaan myös. Yksityistunnilla yllättäen tuntee tehneensä hommia kolmen tavallisen ryhmätunnin edestä.
