Kaksi viikkoa ilman Helveilyä hurahti nopeasti. Tammareppana oli ollut kunnon buffet hyönteisille, sillä puremajälkiä oli pitkin heppaa. Kesän ikävä kääntöpuoli on tosiaan nuo ötökät.
Raahasin tamman ensin kentälle ja siitä estevalmennuksen jaloista maneesiin. Koska Helvi oli hyvin laiskana, päätin keskittyä siirtymiin ja saada niillä viriteltyä hevosta liikkeelle. Voi kuinka tuskaista se oli! Ravi nousi kyllä jossain kohden, mutta niin hitaasti raahustaen, että kuski kiristeli hampaitaan. En keksinyt mitään keinoa, jolla olisin saanut tammaa reippaammaksi, joten jatkoin sinnikkäästi siirtymien kanssa. Ravista nopeasti käyntiin, takaisin raviin, pysähdyksiä ja peruutuksia. Kauheita ihmeitä ei tapahtunut, mutta virkosihan se tamma vähän enemmän hommaan mukaan.
Tuttuun tapaan ensimmäisten laukkojen jälkeen tamma muisti olevansa töissä. Mutta sitä se ei valitettavasti muistanut, että kuski tykkäisi saada sen kulkemaan tuntumalla pyöreänä. Pyörittelin voltteja ja liikuttelin kuolainta, mutta ehei, tamma ei halunnut napata jutun juurta. Ehkä kolmisen kertaa sain Helviä vähän asettumaan, mutta pienenkin muutoksen kohdalla se nakkasi päänsä takaisin taivaita kohti.
Laukkojen jälkeen oli mukava testailla vielä lävistäjällä ravilisäyksiä. Nehän lähtivät oikein mainiosti, jos nyt unohdetaan se, että Helvi teki ne, koska itse halusi ja juoksi vielä pää kattoja kurkotellen. Mutta meno oli lennokasta, jos ei tuijoteta sitä pikkuseikkaa, että tamma suorastaan juoksi altani pois. Mutta ei pidä aina tavoitella täydellisyyttä, vaan joskus on tyydyttävä vähän sinnepäin menevään suoritukseen. Eikös? Kysyy selittelevä ratsastaja.
