Maanantain tunnilla pääsimme treenaamaan pohkeenväistöjä käynnissä ja ravissa. Niiden lisäksi työstimme laukkaa puomiympyrällä tasaista etenemistä hakien. Ratsukoita tunnilla oli yhteensä kuusi, ja ratsukseni sain Paven.
Teimme pohkeenväistöt pitkälle sivulle etuosan uralla pitäen ja takaosan uralta sisemmäs väistättäen. Minulle nämä väistöt ovat jostain syystä hankalia. Ehkä siksi, ettei niissä voi olla huomaamatta, jos hevonen ei väistä. Aloitimme kaikeksi onneksi käynnistä. Olin jo maalannut piruja seinille ajatellen, kuinka hienosti tehtävä menisi mönkään. Kuinkas ollakaan, toteutin ajatukseni liki täydellisesti. Väistöyritelmissä Pave jännittyi hiiteen ja huonoimpina hetkinä jyräsi mutkalla läpi väistöpyynnöistäni. Käynnissä sain kaivettua Pavesta lopulta myös oikeita väistöaskelia, mutta meno oli kaukana rennosta.
Ravissa en uskonut homman onnistuvan alkuunkaan (asenne täysi kymppi!). Olin pitkälti valitettavan oikeassa. Ähersin väistöyritelmissä niin maan penteleesti ja istuin kuin olisin niellyt seipään. Kerropa siinä sitten hevoselle, että ihan lunkisti vain, kun kuski on tönkkö, jännittynyt ja hätäinen. Taisin syytää Pavelle niin valtavasti ristiriitaisia apuja, että sen pitkäpinnaisuutta täytyi vain ihailla. Oikea kierros oli ollut käynnissä helpompi, ja sain ravissakin lopulta puristettua muutamat väistöaskeleet siinä kierroksessa. Vasen kierros takkusi, ja siinä Pave tuntui olevan oikeasti aivan pihalla hommasta. Se stoppaili, kiemurteli ja tuntui harkitsevan jotain ilmavampaakin liikettä, kun paineistin sitä aivan liikaa. Siinä kohdassa tuntui, ettei se oikeasti ymmärtänyt päättömiä apujani. Opettaja oli tunnin aikana todennut, että Pave on saattanut myös oppia hirveilyn ja hätäilyn ratkaisuksi päästä vähän hankalammalta tehtävältä pois. Sehän kyllä on toiminut minun kohdallani, mutta uskon myös, ettei minun avuistani saa läheskään aina tolkkua. Oma osaamattomuuteni ja ennen kaikkea uskomattoman matala ärsyyntymiskynnykseni harmittivat tunnilla valtavasti. En taaskaan muistanut nollata tilannetta, vaan menin aina vain enemmän kierroksille tartuttaen saman olotilan hevoseen. Voisiko tunneille saada tuomarin, joka viheltää ratsastajan jäähylle?
Onneksi pääsimme lopulta kamalasta väistötehtävästä eroon. Tunnin toisena tehtävänä tulimme pääty-ympyrää, jolla oli neljä puomia neljän askeleen välein. Vasemmassa laukassa saimme alun pienen haparoinnin jälkeen rytmistä kiinni, jolloin välit menivät mukavan tasaisesti neljällä askeleella. Oikea laukka ei oikein pyörinyt, jolloin rämmimme tehtävällä melkoisesti. Pave myös lakkasi kuuntelemasta pyyntöjäni ja lähti vähän venymään tehtävällä, jolloin askeleet eivät sopineet sitä vähääkään. Jäin varmasti matkustelemaan selässä, jolloin Paven oli helppo puuhata omiaan. Pohkeet ja tuntuma, miten niitä voi olla niin vaikea hallita yhtä aikaa? Rämpimisen jälkeen saimme kohtalaisen kierroksen tehtävällä, mutta tasaisuus oli siitä kaukana.
Siinä olivat tämän tunnin treenit. Kuskille roppakaupalla risuja, hevoselle kiitosta siitä, ettei se lyönyt hanskoja aivan tiskiin. Olipa mahdottoman vaikeaa! Niin omien hermojen kuin apujen hallitseminen. Pave ei välttämättä ole väistöissä kaikkein näppärin, mutta kyllä se ne osaa. Mutta minä en vain osaa pyytää niitä siltä siten, että se tajuaisi. Olen vielä sillä tasolla, etten aina osaa selkiyttää ja palastella apujani, vaan kaipaan hevoselta hieman päättelykykyä. Siksi olenkin hukassa esimerkiksi nuorten ja kokemattomampien hevosten kanssa, jotka eivät ole vielä tottuneet siihen, että yksi asia voidaan pyytää hieman eri variaatioilla. Tykkään myös pysyä mukavuusalueella (ja olla samalla kehittymättä). Kun joudun pois sieltä, menen pieneen paniikkiin, jolloin en ratsasta kovin loogisesti. Niin kuin tänään. ”Apua, hevoseni ei väistä ajatuksesta! Kaikki avut päälle ja sormet ristiin!" Kas, ei toiminut. Kumma juttu. Ensi kerralla paremmin, toivottavasti.
