Ratsastusviikon pakka sekoittui tällä viikolla hieman, kun Artsin koulutunti oli jo tiistaina. Vaan samapa sille päivälle, kunhan pääsee treenaamaan. Ratsunani oli Pave, ja ratsukoita tunnilla oli yhteensä neljä. Treenasimme pohkeenväistöjä sekä askeleen lyhentämistä ja pidentämistä laukassa. Alkuverryttelyssä pyöräyttelimme pääty-ympyröitä ja menimme uraa myöten ravissa ja laukassa. Pave liikkui ihan mukavasti, joskin meille yleensä helpompi oikea kierros oli tänäänkin hankalampi. Vaikka ei sillä, myös vasen kierros tökki tänään, se sentään oli tuttua. Tässä vaiheessa ei tullut mitään sen kummempaa, ja niin pääsimmekin siirtymään varsinaisten aiheiden pariin.
Aloitimme ravissa tehdyillä pohkeenväistöillä, jotka teimme nyt portaittain pitkän sivun alusta keskihalkaisijaa kohti. Lopulta tulimme aina muutamat yhtäjaksoiset väistöt pitkän sivun alusta keskihalkaisijalle. Väistöissä jatkui alkuverryttelyssä huomattu asia: molemmat suunnat olivat hankalia. Pave alkoi jo alun väistöissä jotenkin hätäiseksi ja pyrki juoksemaan alta sen sijaan, että olisi ottanut väistöaskelia. Yritin toppuutella sitä odottamaan, mutta pidätteeni menivät usein kuuroille korville. Kun pidätteet sattuivat menemään läpi, sain Paven ottamaan vähän parempia väistöaskelia. Hankalaa se kuitenkin oli suunnasta riippumatta, ja homma oli meillä enemmän kinastelua kuin harmoniaa. Suuria parannuksia tehtävään ei tullut, mikä jäi kaivelemaan pahemman kerran. Sujuvuus ja helppous loistivat poissaolollaan.
Laukkaa työstimme pääty-ympyrällä. Oikean laukan nostamisen valmistelimme ratsastamalla käynnin lyhyeksi ja teräväksi. Pave nosti laukan käynnistä aika asiallisesti, vaikka emme ole niitä oikein kunnolla harjoitelleet. Vasemman laukan nostimme puolestaan lyhyestä ravista, mikä onnistui myös ihan hyvin. Nostojen jälkeen meitä prässättiinkin ihan kunnolla. Laukkaa piti vuoroin lyhentää ja vuoroin pidentää, ja erojen piti myös olla selviä. Lyhentäminen oli selvästi vaikeampaa, vaikka yritin parhaani mukaan pitää Paven lyhyenä, mutta silti aktiivisena. Takajalat tuppasivat unohtumaan, ja homma meni meillä välillä vetokisaksi. Pave yritti saada tilaa edestä ja nyki ohjia, minä taas keikuin mukana miten sattuu. Yritin parsia istuntaani jämerämmäksi, jotta en keikahtaisi Paven nykimisissä, vaan saisin ratsastettua sitä tekemään oman osuutensa. Parempia hetkiä tuli lopulta molempiin suuntiin, mutta niiden eteen sai tehdä kyllä töitä. Lyhentämisen onnistuminen näkyi myös siinä, että Pave lähti halukkaasti pidentämään laukkaa. Paven tarvitsi oikeastaan vain päästää isompaan laukkaan, ja se säilytti sen itse kohtuullisen hyvin. Mutta voi jee, mikä homma oli taas isomman laukan jälkeen palata lyhyempään laukkaan. Tehtävä oli kaikessa vaikeudessaan silti älyttömän kiva ja opettavainen. Istunnan merkitys korostui taas hyvin. Jos se ei ollut kunnossa, ei askeleen pidentäminen saati lyhentäminen onnistuneet juurikaan.
Loppuravissa hain vielä kunnon ravia. Pave olisi mieluusti jäänyt himmailemaan, mutta jaksoi tsempata vielä kohtuullisesti. Hetkittäin löytyikin sellaista ravia, jota kannattaisi kouluradoillakin saada kaivettua esiin. Vaikka tuntiin mahtui pieniä onnistumisia, oli päällimmäisin tunne silti jonkinlainen harmistus. En tiedä, oliko minulla taas epärealistisesti suuret odotukset siitä, että Pave liitelisi itsestään, ja minä istuisin naama messingillä kyydissä. Vai yritinkö lopulta liian vähän ja turhauduin liian nopeasti, kun asiat eivät sujuneet heti ensimmäisellä yrityksellä? Minulla on kyllä aika lyhyt pinna ja tykkään erityisesti jäädä vellomaan surkeudessa ja epäonnistumisissa. Olen huono kehumaan itseäni, mutta nuo asiat voin empimättä sanoa osaavani erinomaisesti. Kaipa sitä pinnaakin voi oppia venyttämään näiden treenien lomassa. Kun opin olemaan viilipyttymäisempi, saanen vietyä samaa fiilistä myös ratsuun. Sitten voimme ehkä aina aloittaa tehtävän nollasta uudelleen sen sijaan, että helisemme molemmat vuorotellen.
