Sunnuntaina lähdimme Noran ja Kaisan kanssa maastoon. Ratsunani oli tietysti Pave, jonka kanssa maastoilusta ehti tulla 2,5 viikon tauko. No, onneksi pääsimme nyt taas sinne. Tämän päivän reittimme sisälsi pienen edestakaisen matkan Hangaksentiellä ennen kuin palasimme metsälenkin kautta tutulle Kotakankaan reitille.
Nora ja Hemppa olivat alkumatkasta kärjessä, Kaisa ja Vake pitivät perää. Ensimmäisessä maltillisessa laukkapätkässä Pave yritti kertoa minulle hienovaraisilla vihjeillä, että himmailimme ihan turhia. Herrasmiehenä se kertoi tämän asian minulle tekemällä kummallisia pomppuja takaosallaan. Pukkeja ne eivät ihan olleet, mutta joitain ihmeellisiä hypähtelyitä kuitenkin. Päätimme pistää Paven sitten keulille. Johan muuttui ääni ruunan kellossa. Nyt kaikki neljä kaviota pysyi kiltisti laukan edellyttämässä järjestyksessä, ja matka taittui paljon asiallisemmin. Nyt tosin Nora ja Hemppa saivat jarrutella, kun niillä olisi ollut enemmän menohaluja kuin Pavella vetohevosena. Laukkasimme kuitenkin ihan sujuvasti menemään, vaikka Pavea sai välillä vähän muistuttaa säilyttämään etenemisen.
Näiden laukkojen jälkeen käännyimme tiellä takaisin ja palasimme metsälenkin alkuun ravaten ja kävellen. Takaamme tulossa ollut mopoilija tajusi jäädä odottamaan kauemmas, että pääsimme metsäpolun turvaan. Polun talsimme tyytyväisesti käynnissä. Kun pääsimme Kotakankaantielle, otimme taas laukkaa tallilta poispäin. Alku lähti hyvin, mutta sitten Paven pääjukeboksi sattui valitsemaan soittolistalta Pomppufiilis-kappaleen, ja Paven piti tietysti päästä toteuttamaan laulun sanomaa: "Minulla on pomppufiilis. Hei, ota minut kiinni tai pompahdan pilviin asti." En ole koskaan liiemmin tuosta kappaleesta piitannut enkä nyhverönä ratsastajana kauheasti arvostanut Paven tanssikuviota, joka rajoittui yhteen ilmavaan liikkeeseen. Pukkisarjan aikana juttelin Paven kanssa rakentavasti ärräpäitä surautellen, kunnes lopulta muistin osaavani myös muita suomen kielen sanoja. Pyysin Noraa hidastamaan, jotta sain pomppufiiliksen mukaan tempautuneen ratsuni kuulolle. Pave tosin paheksui jarrutteluitani ja yritti hurmata minut uudella tanssiliikkeellä: siinä takaosa pysyi kiltisti alhaalla, kun etuosan vuoro oli nousta maasta irti muutaman hassun sentin verran. Minulla tuota tanssitaitoa ei ole, joten kovin tylsämielisenä ihmisenä en arvostanut tätäkään taidonnäytettä, vaan urputin ratsulle ja keräilin sitä parhaani mukaan hallintaan. Siitä otimme vielä kontrollin ja yleisen järjestyksen palauttamiseksi toisen laukkapätkän, jota me Paven kanssa taas johdimme. Ja kas kummaa, Paven kaviot muistivat jälleen oikeat laukka-askelkuviot eivätkä intoutuneet tepastelemaan mitään ylimääräistä. Päinvastoin, Pavea sai taas vähän muistutella, että vetohevosenakin voi laukata edes kohtuullisesti.
Paremmin hallitun laukan jälkeen kävelimme tien päässä olleen lyhyemmän metsälenkin. Tallille palasimme ravissa, me Paven kanssa kärjessä ihan sen takia, että me molemmat saisimme treenata sitä. Pave oli vaihtanut pääjukeboksinsa kappaleen suoraan lähetykseen Vermon raviradalta ja kauhoi menemään sangen reipasta ravia. Siinäpä matka taittuikin sukkelasti Paven kanssa neuvotellessa vauhdista. Ei se nyt mitenkään kaahannut, mutta viipotti kuitenkin vähän turhan aktiivisesti. Välillä se malttoi tasoittua, kun sain pidätteet läpi, mutta ihan yhtä nopeasti se oli taas mielessään kaartanut maalisuoralle ja oli päihittämässä ainoana ratsuna isoa ravihevosten lössiä. Hohhei. Kun ravi oli suunnilleen järjestyksessä ja talli lähellä, toppuuttelin Paven käyntiin. Ja simsalabim, Pave tallusteli asiallisesti menemään. Ehkä pääjukeboksista oli loppunut paristot.
Olipas se jännä maasto. Mutta mikä parhainta: polveni eivät jääneet tutisemaan niiden pomppufiilishetkien jälkeen! Yleensä pienenkin pompun jälkeen olen valmis jalkautumaan satulasta mieluummin kuin pysymään selässä. Vaan ei nyt! Toki vähän jännitti etenkin niiden varsinaisten pukkien aikana, mutta jotenkin sain napattua hermoni riekaleista kiinni ja teipattua ne takaisin paikoilleen. Jee! Pieni asia ihmiskunnalle, valtavan suuri tällaiselle nyhverölle. Niinpä taputtelin itseäni mielessäni olkapäälle samalla, kun taputtelin sangen tyytyväiseltä näyttänyttä Pavea. Sillä taisi olla kivaa, vaikka kuski rajoittikin hauskanpitoa. Tulipahan taas opittua se, että vaikka maailma ei kaadu siihen, jos maasto jää joskus välistä, on sillä tärkeä paikka hevosten viikko-ohjelmassa.
