Veronan edelliskerran laukkakaahailut harmittivat vielä tänään sen verran, että päätin tehdä tamman kanssa kunnolla perusratsastusta vaatien asiat mahdollisimman hyvin läpi. Ensimmäisenä aloitin siitä, ettei tamma tapansa mukaan yrittänyt lähteä hiippailemaan heti, kun pääsin selkään ja yritin säätää jalustimia. Tovi siihen meni, mutta lopulta tamma seisoi kaikessa rauhassa, kunnes hyvän odottelun jälkeen pyysin sen matkaan. Tein näitä stoppitestejä alkukäyntien aikana ja ilokseni tamma malttoi melkein joka kerralla jäädä kiltisti paikalleen.
Tämän jälkeen aloin pyöritellä ympyröitä käynnissä hakien asetuksia ajatuksen kanssa läpi. Oikeassa kierroksessa muistin pitää huolta myös ulkopuolesta ja vasemmassa kierroksessa puolestaan korjasin omaa istuntaani säännöllisemmin. Ohjat pysyivät tänään ihmeen hyvin käsissäni ilman, että jäin niihin roikkumaan. Tajusin pitkästä aikaa sen, mitä rentoutuminen tuntumalla tarkoittaa omasta näkökulmastani. Ohjia ei siis tarvitse nakata löysäksi kiittääkseen hevosta, vaan käden rentouttaminen ohjia silti pidellen toimii, yllätys. Oikealle asetukset alkoivat mennä mielestäni kohtuullisen kivasti läpi, ja alkoipa Verona antaa myötenkin. Vasemmalle sain samoja hyviä tuloksia, kun onnistuin korjaamaan oman istuntani niin, etten ollut kovin pahasti valumassa sisäpuolelle.
Ravissa työstöön menikin pidempi hetki, sillä alussa jouduimme käymään hevosen kanssa keskusteluja vauhdista. Oma keskittyminen ei pystynyt siihen, että hevonen olisi mennyt reippaasti, joten otin tietoisesti rauhallisemman tahdin. Siinä saatoin taas alkaa pyytää asetuksia samalla tarkkaillen, mitä kohtaa hevosessa pitäisi korjata. Oikea alkoi sujua taas vikkelämmin, kun taas vasen oli hankalahko. Näemmä ravissa oman istunnan korjaaminen ei olekaan niin vaivatonta. Lopulta tajusin harjoitusravin auttavan asiaa hieman, jolloin asetukset vasemmallekin alkoivat luonnistua vähän paremmin. Raviinkin onneksi mahtui muutamia rentoja, pyöreitä hetkiä, jolloin ratsastaminen tuntui taas ihmeen helpolta. Itselleni raskin antaa plussaa siitä, että hetkittäin sain pidettyä oman pakan kasassa ja annoin hevosen tehdä asioita rauhassa.
Pyöreistä, hyvistä hetkistä innostuneena kokeilin, saisinko tehtyä käynti-ravi-käyntisiirtymiä hevosen tuntumalla pitäen. Ilmeisesti valmisteluni olivat onnettomat, sillä raviin päästiin siirtymään vähän ponnettomasti ja pää ylös nousten. Kun taas ravissa onnistuin saamaan hevosen vähän antamaan myöten, niin muutamat siirtymät käyntiin onnistuivat ihan ok. Tosin siirtymis-sanan käyttö on vähän liioiteltua, enemmän taisimme hiiviskellä ja hyytyä kuin rehellisesti tehdä oikeita siirtymiä.
Tässä vaiheessa päätin, että on aika ottaa revanssi eilisestä laukkamatsista, jonka hävisin kirkkaasti. Tein muutamia pysähdyksiä ja peruutuksia tarkastellen, että hevonen on kuulolla. Sitten rauhallinen laukannosto, jonka jälkeen minulla ei taas paljon ollut sanottavaa. Verona laukkasi siis jälleen turhan reippaasti, joten päädyin pääty-ympyröille pyörimään. Koetin istua jämäkästi, ottaa ohjilla pidätteitä ja muistaa myös päästää sekä rauhoittaa äänellä. Tällä kertaa tammalla ei mennyt hernettä nenään, vaikka muutamat pidätteet olivatkin jo aika selviä. Muutamia hetkiä sain tamman uskomaan, että myös rauhallisemmin voi mennä, mutta niistä selvittyään se ehdotteli taas liian reipasta menoa. Olisi siis pitänyt ehtiä keksiä hyvinä hetkinä asiat, jotka teen oikein ja keskittyä niihin, jolloin parannusta olisi varmaan tullut. Ajatukseni ei vain juossut niin vikkelää, joten hevonen pääsi taas päättämään. Molempiin suuntiin lopetin hetkeen, jossa kuvittelin ainakin hiuksenhienosti olevani määräysvallassa, mutta hyvää mieltä ei tästäkään kokeilusta saanut, pah.
Laukan jälkeen Veronalla oli taas virtaa ravissakin. Ei muuta kuin pysähdykset ja peruutukset peliin, kunnes hevonen rauhoittui. Jännää tosin oli se, ettei peruutuksessa vieläkään ollut virtaa. Toki energian suuntaaminen taaksepäin on haastavampaa, mutta jotkut pöllöilyhevoset ovat kyllä esittäneet tarmokkaita peruutuksiakin tällaisissa tapauksissa. Toisaalta Verona ei tuntunut kovin arvostavan peruuttamishommia, jolloin se nollautui nopeammin toivomaani tilaan.
Loppuraveissa tavoitteenani saada rentoa menoa mieluusti pitkiä pätkiä pyöreänä. Tässäkin vaiheessa kävimme taas neuvotteluita siitä, kuuluuko vielä kipittää vai ei. Hiljalleen Verona taas ymmärsi, että rauhallisestikin voi mennä. Sen seurauksena asetukset alkoivat taas mennä läpi, ja hevonen pyöristyi hetkittäin mukavan kevyeksi tuntumalla ainakin suunnilleen pysyen. Vaikka otin taas lahjakkaasti tappion laukkaosuudessa, jäi tunnista muilta osin eilistä parempi fiilis. Tällä kertaa jaksoin keskittyä normaalia paremmin, pohkeeni olivat toiminnassa, ja käteni ymmärsivät tehdä muutakin kuin roikkua kiinni ohjissa. Kaiken lisäksi muistin tarkkailla myös sitä, miten hevonen kulkee ja miten sitä tulisi korjata. Sisäinen kouluratsastajani oli siis noussut tänään oikealla jalalla, ja pieniksikin jääneet onnistumiset maistuivat varsin hyvältä. Vielä kun osaisin virittäytyä tähän jämäkkään ratsastusmoodiin useammin kuin silloin tällöin.
