Sunnuntaina otin suunnaksi Ylirannan ratsutilan, jossa oli Iin Hevosharrastajien seuraestekisat
Jetin kanssa. Luokikseni valitsin opettajan ohjeistuksella 60 sentin (arv. A.1.0) ja 80 sentin (arv. 367.1). Kisat pidettiin maneesissa, ja luokissa oli verryttelyryhmät. Ensimmäisen luokan verryttelyryhmässä sai olla kahdeksan ratsukkoa, mikä oli aivan liikaa. Toisessa luokassa oli onneksi vain kuusi ratsukkoa verryttelytyhmässä. Ennen verryttelyitä olin kävelyttänyt Jetin hyväksi, joten maneesissa pääsi heti ravin ja laukan pariin. Itse radat vaikuttivat ihan asiallisilta, ja ainoastaan yksi tie tuntui haastavammalta.
60 sentin verryttely sujui ihan mukavasti. Opettaja oli ohjeistamassa, ja Jetti liikkui kohtuullisesti. Saimme hyppiä ensin ristikkoa, kunnes se nostettiin pystyksi, ja toisena esteenä oli puolestaan okseri. Hypyt olivat ihan ok, vaikka ajauduimme muutamiin vähän lähelle. En kuitenkaan itse hätäillyt kummempia, joten Jetti sai ylittää esteen rauhassa. Korkeus oli kuitenkin sitä luokkaa, että tiesin Jetin menevän niistä yli vaikka miten päin. Niinpä verryttely oli pulkassa kohtuullisesti, ja pääsin odottamaan omaa lähtövuoroani, joka oli 17. kaikkiaan 24 ratsukon luokassa.
60 sentin luokassa lähdimme liikenteeseen vasemmassa laukassa. Sain heräteltyä Jetin napakaksi ja muistin vielä vähän tasapainottaa menoa ennen ensimmäistä hyppyä. Ykkönen ylittyi ihan hyvin, vaikka laukan sain korjata lennosta oikeaksi. Kakkoselle tulimme ihan hyvin, jolloin matka kolmoselle jatkui sujuvasti. Kolmosen jälkeen meno tahtoi vähän hyytyä, mutta ei pahiten. Neloselle tuli hyvä tie enkä antanut Jetin kurvata heti hypyn jälkeen vasemmalle. Laukka vaihtui, ja matka jatkui viitoselle.
 |
| Radan este numero 1. |
Tie viitoselle olisi voinut olla vähän suorempi, mutta kyllä valitullakin pärjättiin. Suora linja kuutoselle sujui myös hyvin, ja sitten edessä olikin radan pelottavin kohta eli tie kuutoselta seiskalle. Osasin ennakoida tulevaa, jolloin sain mentyä hypyn jälkeen suoraan ja vasta sen jälkeen käännettyä kunnolla ulkoavuilla. Laukka pääsi tässä vähän sammumaan, mutta tie pysyi asiallisena, ja Jetti pääsi hyppäämään radan viimeisenkin esteen puhtaasti. Huh, ensimmäinen rata asiallisesti suoritettuna. Opettajakin tuumasi sen jälkeen, että meno oli ollut mukavan tasaista. Tällä suorituksella nappasimme siis puna-valkoisen ruusukkeen, kun arvosteluna oli A.1.0.
 |
Kuva 60 sentin radalta. Paha este numero 2,
jolle matka 80 sentin luokassa katkesi. |
80 sentin luokan verryttely menikin sitten päin honkia. Joko jommankumman tai pahimmassa tapauksessa molempien keskittyminen pääsi katoamaan jo ennen verryttelyn alkua, mikä maksoi puhtaan suorituksen. Ennen maneesiin menoa ja senkin aikana Jetti huuteli kaverinsa perään ja viisveisasi minusta. Minä taas sorruin melkoiseen yliratsastamiseen ja ketutukseen, mikä taas lietsoi Jettiä entisestään. Pääsimme vielä verryttelyhypyissä pystyjen yli, vaikkakin mönkien, mutta ongelmat alkoivat okserilla. Askel ei sopinut, menin könöttämään kaulalle, ja Jetti kielsi viime tipassa rysäyttäen koko esteen palasiksi. Sen jälkeen esitimmekin kiellon tai kaksi, kunnes lopulta menimme pahasti mönkien yli. Opettaja pisti meidät tulemaan esteen vielä kerran, mutta meno ei parantunut. Ohjeeksi tuli herättää Jetti kunnolla, kun lähtövuoro tulisi. Oma varmuuteni oli tipotiessään enkä enää saanut saati osannut ratsastaa Jettiä keskittymään. Näillä fiiliksillä oli aika kamala lähteä radalle, vaikka pyrin kasaamaan ajatukseni ja muuttamaan jännityksen napakkuudeksi. Lähtövuoroni 18 ratsukon luokassa oli toiseksi viimeinen eli 17.
 |
| Näin möngimme 60 sentin luokan nelosesteen yli. |
Oman vuoroni tullessa kuvittelin herättäneeni Jetin ja tasapainottaneeni menon niin kuin 60 sentin luokassa. Ykköselle en nähnyt ponnistuspaikkaa, mutta liimasin pohkeet kiinni ja odotin. Niinpä Jetti hyppäsi sen yli, vaikka vähän mönkien. Laukan korjasin lennosta oikeaksi ja valmistauduin radan toiseen esteeseen eli okseriin. Huomasin kaukaa, etten näe ponnistuspaikkaa, joten kuvittelen pistäneeni pohkeet tiukemmin kiinni ja ajatelleeni, että Jetti saa tehdä osuutensa ja hypätä. Vaan ei, Jetti stoppasi okserille eikä edes yrittänyt hypätä sitä. Kaiketi jännitin sitten niin selvästi radankin okseria, vaikka se oli eri kuin verryttelyssä ollut. Kiellon tultua huokaisin kerran syvään, ja otin homman alusta. Nyt ajattelin jo, että perkule, tästähän mennään yli. Laukka ei rullannut, ponnistuspaikasta ei ollut tietoakaan, ja olin varmasti hullun epävarma, jolloin seuraus oli helppo arvata: toinen kielto ja samalla hylätyksi tuleminen. Argh! Sain nollattua pääni nopeasti ja kysyin tuomarilta, saanko hypätä jonkin esteen lopuksi. Lupa tuli, ja sanoin hyppääväni ykkösen. Meno oli edelleen kamalaa, mutta sain puserrettua Jetin ykkösen yli, jonka jälkeen hyppelymme olivat siinä. Hävetti taas todella paljon ja samalla kiukutti se, kuinka oma jännitys ja keskittymisen katoaminen sotki pakan jälleen näin pahasti.
 |
| Hii-op! 60 sentin radan viimeinen este eli numero 7. |
Että sellaiset kisat tällä kertaa. Opettajalle jupisin, että jatkossa kisaan vain maksimissaan 60 senttiä, kun en muuhun pysty. Opettaja kommentoi Jetin olleen omissa ajatuksissaan ihan radan alusta alkaen eikä se siten keskittynyt hyppäämiseen yhtään, ja esteet tulivat sille aina yllätyksenä. Siinäpä minulle haastetta: miten säilyttää sekä oma että hevosen keskittyminen? Olen kokenyt tämän saman haihattelun seurauksen Jetin kanssa aiemminkin enkä silloinkaan osannut toimia. Tällaista on myös vaikea treenata kotiolosuhteissa, joten ilmeisesti ainoa ratkaisu on käydä kisoissa ja mennä sellaisia luokkia, joissa oma varmuus pysyy yllä. Tai jos ei pysy, niin sitten yksinkertaisesti vain treenata sitä siinä samalla.
Kuvista kiitos Jari Piiralalle (vesileimakuville on lupa blogikäyttöön).
