Maanantain ollessa pyhä ehti mukavasti taas tuplaheppailla. Ensimmäinen tunti meni Noralle ja minulle pidetyllä estetunnilla. Ratsukseni sain Tupun. Yritin kyllä vinkua koulutunnin perään, mutta yritykseksi se jäi. Vaan enkö juuri uhonnut, kuinka minun vain pitää alkaa taas hypätä enemmän? Se toive siis toteutui.
Verryttelin Tupun pitkän kaavan mukaan kaikissa askellajeissa. Käynti ja ravi toimivat mukavasti (mikä sai taas haikailemaan koulutunnin perään). Laukassa tein muutamat temponvaihtelut. Tupu lähti ihan mukavasti eteen ja tuli myös takaisin kohtuullisesti. Olisin saanut tehdä temponvaihteluita oikeastaan jokaisessa askellajissa, jotta oppisin, miten Tupun saa sekä eteen että nopeasti takaisin. Pistetäänpä tämä treenilistalle.
Ennen rataa hyppäsimme yksittäisiä tehtäviä. Tulimme ympyrällä yksittäisenä niin pystyä kuin okseria, sitten kaarevalla linjalla olleita kahta estettä sekä askeleen sarjaa yksittäisenä ja siltä kahden esteen kaarevalle linjalle jatkaen. Hypyt menivät niin kuin aiemmin: kaikesta kerralla yli ja mieluummin kaukaa kuin läheltä ponnistaen. Kertaalleen Tupu meinasi tuiskahtaa turvalleen, kun lähti hyppyyn hieman kauempaa. Pienen virhearvion seurauksena se kolautti kavionsa okseriin, mutta sai pidettyä itsensä tolpillaan, vaikka kyntikin esteen jälkeen pari askelta. Onneksi pysyttiin pystyssä. Tupu on kuitenkin kiva siitäkin syystä, ettei se ole tuollaisista moksiskaan, vaan jatkaa yhtä luottavaisesti seuraavaa estettä kohti. Esteille tulot ja niiden jätöt menivät taas välillä pahemman kerran oikoen. Sain tätä vähän karsittua, mutta emme olleet vielä lähelläkään asiallisia lähestymisiä ja jättöjä. Sisäpohje pitäisi saada vaatimattomasti noin sata kertaa paremmin läpi. Askeleen sarja meni ensin kahdella askeleella, mutta nohittamalla Tupun sai venyttämään sen yhdellä. Aika pitkäksi se väli tuntui silti jäävän.
Lopuksi tulimme radan: lävistäjäpysty, okserin ja pystyn suora linja, askeleen sarja, pystyn ja okserin kaareva linja sekä lävistäjäpysty. Radan korkeus oli huimasti noin 65 senttiä. Se sujui kuitenkin meiksi kohtuullisesti. Tupu laukkasi ihan hyvin, joskin pääsi edelleen oikomaan kaarteita. Sain kuitenkin sen verran vaikutettua siihen, ettemme joutuneet ottamaan yhtään lähestymistä uudelleen, vaan pääsimme jokaiselle esteelle ensimmäisellä yrityksellä. Muutamat roikaisut Tupu pääsi esittämään, mutta vastineeksi myös odotti hienosti parit lähestymiset. Ainakin yhden kaarteen taisimme hurruutella väärässä laukassa, vaan laukka se on sekin.
Rata meni ehkä paremmin kuin olin tohtinut ajatella. Ennakoin meidän kanttailevan vielä pahemmin, vaan onneksi niin ei käynyt. Tosin harjoiteltavaa niissä oikeasti tilaa hyödyntävissä teissä meillä on vielä ja rutkasti. Tulipahan kuitenkin taas siedätettyä omaa päätä hyppäämiseen, vaikka tahtoihan se olla muka jännää. Vaan jospa se siitä taas suttaantuisi, kun lakkaan välttelemästä ja sinnikkäästi hyppelen vaikka sitten maahan kaivettuja risuja.
