Perjantaina kävin Tallinmäellä ratsastamassa Jetin itsenäisesti. Kenttä oli muuten koppurainen, mutta keskiympyrä oli pidetty suolan avulla vähän pehmeämpänä. Treeniaihetta en ollut miettinyt etukäteen. Tallille päästyäni keksin jättää satulan pois sekä laittaa tavallisten suitsien sijasta sidepullit. Jetillä mennään nyt enemmän kuolaimettomilla, kun se toimii niilläkin pitkälti samoin kuin kuolainten kanssa. Kuolaimettomilla sen herkkä suu saa kuitenkin olla rauhassa, mikä on hyvä.
Koppurainen kenttä ja treeni-ideoista tyhjä pää eivät houkutelleet kummoisiin suorituksiin. Aluksi pyöräytin muutamat kolmikaariset kiemuraurat käynnissä. Ne sujuivat rehellisesti sanottuna kamalasti. Jetti ei liikkunut, minä säädin ylimääräistä eikä vaatimattomasti sanottuna mikään oikein toiminut. En vielä oikein osaa toimia sidepullien kanssa, vaan käteni elävät omaa elämäänsä. Niihin pitäisi toki suhtautua kuin tavallisiin suitsiin, mutta jostain syystä teen niistä elämää suuremman asian. Eli tavallisestikin epävakaa käteni on tuplasti pahempi vaihdellen tuntuman ja olemattoman ohjasotteen välillä.
Kiemurauramöngerryksen jälkeen kävin keskiympyrällä ravailemassa. Voi mun jee! Istuntani oli ihan päin mäntyä, kun satula ei ollut paikkaamassa virheitäni. Istuin takakenossa jalat vuoroin vallattomasti hölskyen tai kohti omia korvia kivuten. Olisi naurattanut, jos kaikki ei olisi ollut niin vaikeaa, että huumorintaju ei mahtunut mukaan. Jetin selkäranka tuntui vielä kahdenkin satulahuovan jälkeen, mikä varmasti sai minut pakenemaan taaemmas. Seuraavalla kerralla pitää laittaa jotain vielä pehmeämpää, niin takamus ei joudu näin kovalle koetukselle. Jetti menikin mummoravia, kun en saanut istuttua vakaasti. Yritin kyllä korjata tilannetta, kun virheet olivat niin ilmiselviä, mutta yrittämiseksi se jäi. Jalkani ovat kyllä ihme juttu. Miten ne eivät osaa olla itsekseen rennosti? Jos en käytä niitä, annan niiden roikkua. Jos taas käytän, ne jännittyvät välittömästi ja leikkivät olevansa näkymättömissä jockey-mitan jalustimissa. Kraah! Asetuksista en puhua, sillä keskittymistä ei juuri riittänyt niihin.
Seuraavaksi taiteilin muutamia siirtymisiä käynnistä raviin ja takaisin. Testasin myös muutamia peruutuksia, joista meillä oli melkoisesti erimielisyyksiä ruunan kanssa. Siirtymät eivät toimineet kovin upeasti, sillä istuntani sössi ne hienosti. Jetti oli kuitenkin vallan kilttinä, sillä nohittelun jälkeen se alkoi reagoida ylöspäin tehtyihin siirtymisiin aika kivasti. Peruutusten ongelma oli taasen se, ettei Jetti oikein lähtenyt taaksepäin. Ihan pikkujuttu siis. En tiedä, mitä tein väärin, mutta ne maanittelemani askeleet olivat hyvin raahustavia ja vieläpä vinoja. Ymmärrykseni saati kärsivällisyyteni ei riittänyt, joten jätin peruutukset noihin tekeleisiin.
Lopuksi palasin vielä keskiympyrälle humputtelemaan ravia. Tavoitteena oli saada Jetti vastaamaan pohkeeseen sekä pidätteeseen. Pienen kertauksen jälkeen homma alkoi toimia itse asiassa kivasti. Mitään energiapommia Jetistä ei toki tullut, mutta pohkeeni oikeasti tarkoittivat jotain! Oli kiva pyytää hevosta eteenpäin, kun sieltä oikeasti tuli reaktio ilman pitkää pohdintaa. Hidastamisessa ei tietysti ollut mitään ongelmaa. Jetti tarjosikin lopuksi aika mukavaa ravia, jossa yritin parhaani mukaan istua häiritsemättä sitä. Välillä onnistuin, välillä en. Takakeno oli vieläkin niin houkutteleva, että kippasin sinne säännöllisesti ihailemaan maailman menoa. Jaloistani en sano mitään. Tiedätte varmasti, mitä ne puuhasivat.
Humputtelin noin puolisen tuntia. Ilman satulaa meneminen on muka ihan liian vaikeaa! Taidan joko tyytyä ilman jalustimia menemiseen tai sitten pumpuloin Jetin selän sellaiseksi, että pääsen istumaan siinä paremmin. Tasapainotreeni ilman satulaa kun on hyvinkin paikallaan. Tulipas taas kirjoitettua melkoinen valitusvirsi. Korjataan tilanne tuumaamalla, että opettavaista oli, vaikka haastavaa. Oli myös kiva saada vaikutettua Jettiin, vaikka omat palikat eivät kohdillaan olleetkaan. Vikoja on vain niin helppo huomata, että pienet, hyvät hetket jäävät joskus niiden jalkoihin.
