Kehnouden tunne

Sunnuntaille ottamani lisätunnin ratsuksi valikoitui Jussi, ja aiheena oli pohkeenväistöä sekä hevosen rentouttamista ja pyöreäksi hakemista. Koska Jussista ei ole vielä tallin sivuilla kuvaa, tässä teille vähän korviketta.

Jussihan on mukava polle ratsastaa, vaikka se sairaslomansa jälkeen saikin melkoisia sätkykohtauksia. Nyt se malttaa jo kulkea kohtuullisen rauhallisesti, ja pollessa hyvää onkin se, ettei sillä kummemmin ole metkuja mielessään. Reippaampaan askeleeseen sitä toki saa muistaa pyytää, mutta ei se onneksi ole laiskaa nähnytkään.

Tunti aloitettiin lämmittelemällä käynnissä ja ravissa sekä hakemalla asetuksia ja taivutuksia. Jussin sanotaan kulkevan helposti oikeinpäin ja pyöristyvän, mutta tämän kuskin taidot eivät siihen riittäneet. Yritin houkutella sisäohjalla, pyytää sisäpohkeella ja myödätä pienimmästäkin rentoutumisen eleestä, mutta ei. Polle pysyi tiukasti omassa pää puolivälissä -asennossaan enkä onnistunut millään. Pätkittäin piti kyetä humputtelemaan myös harjoitusravissa ja olihan se vaikeaa. Pomp, läts, pomp, läts kuului vain, kun koetin pysyä mukana. Tuntuu, että uusi opettaja on humputtanut meitä harjoitusravissa enemmän kuin muiden opettajien tunnilla vuoteen. Tai sitten olen vain valinnut aina sen kevennyksen, jos perusistunta on ollut toinen vaihtoehto.

Pohkeenväistöä tehtiin pitkällä sivulla käynnissä. Tarkoituksena oli saada takajalat astumaan kunnolla ja samalla rentouttaa hevosta. Jussi eteni aika kivasti pienillä muistutuksilla, mutta minun olisi pitänyt vahtia takajalkaa paljon paremmin, jotta se olisi astunut syvemmälle rungon alle. Muutoin polle oli kyllä ihan kiva ja välissä vähän jopa rentoutui treeniä tehdessä. Pohkeenväistöön lisättiin lopuksi laukannosto, ja siinä Jussi vei pisteet kotiin. Laukka nousi niin kevyesti ja selästä saattoi tuntea, kuinka polle käynnissä vei painoaan takajaloille ja nosti laukan ponnekkaasti. Laukka myös rullasi mukavasti ja kyseinen askellaji onkin tämän hevosen bravuuri.

Toisten ratsukoiden menoa seuratessa iski kehnouden tunne ja pienoinen kateellisuus. Miksi minä en osaa ratsastaa noin hyvin? Muiden pollet nimittäin kulkivat hienosti pyöreinä ja rentoina. Tuli vähän sellainen olo, että olin eksynyt pahemman kerran väärään ryhmään. Eipä se itsesääli tai muiden kadehtiminen omia taitoja paranna, mutta joskus siihen sortuu. Uskallan kuitenkin myöntää, että olen varmasti kehittynyt taidoiltani, mutta tässä lajissa kiehtovinta ja joskus väsyttävintä on se, ettei oppiminen lopu koskaan. Enköhän ole taas puolen vuoden ja vuoden päästä vähän parempi ratsastaja. Sitä ennen ei auta muu kuin ratsastaa, ratsastaa ja ratsastaa vielä vähän lisää. Onneksi tämän lajin treenaminen on useimpina kertoina hyvin mielekästä, palkitsevaa ja hauskaa.