Lauantaina lähdimme Noran ja Kaisan kanssa maastoon. Pave sai siis turvahevosikseen Hempan ja Vaken. Suunnitelmissa oli rauhallinen maasto seuraavan päivän kisoja ajatellen.
Käveleskelimme uuden reitin pellon ja metsän läpi, jolloin saimme vältettyä alun tieosuuden. Ylitimme tien ja olimmekin jo lentokenttäreitillä. Sen jälkeen taitoimme tiepätkän ravissa, kunnes pääsimme jo kankaille. Siellä oli tarkoitus ottaa yksi rauhallinen laukka. Alku lähti ihan hyvin, mutta sitten Pavella keitti. Se nakkasi kaksi kunnon pukkia, joista toinen lennätti minut kaulalle. Siitä se sitten kirmaili kierroksen polulta metsään poiketen. Edelleen laukassa ja minä kaulalla roikkuen puihin törmäämistä ja oksiin tarttumista peläten. Säikähdin niin pahasti, kun Pave ei jarruttanut enkä saanut itseäni pystyyn, että pillahdin ihan itkuun. Sain lopulta tarrattua Pavea tiukasti kaulasta, ja se tajusi viimein pysähtyä. Pääsin kampeamaan itseni ylös ja puhaltelemaan turhan jännän hetken tutinoita ulos. Asiaa ei voinut jättää siihen, ja niinpä vaihdoimme järjestyksen siten, että Pave oli keulilla seuraavan laukkapätkän. Jopa loppui ruunalta kekkulointihalut, kun joutui johtamaan porukkaa. Tämä laukkapätkä menikin asiallisesti.
Loppumatkan kävelimme ja ravasimme. Kohtasimme myös pari autoa, mutta Pave otti ne hyvin. Sen sijaan vastaan talutuksessa tullut hevonen oli säikähdyksen arvoinen. Enpä osannut odottaa tätäkään. Sen jälkeen pääsimme tallille ilman uusia tilanteita. Olipa taas tunnepitoinen maasto. Toivon todella, että Pavella on vain syysvirtaa eikä se oikeasti suunnittele alkavansa pelleillä maastossa jatkossakin. Juuri kun olin edellispäivänä ylistänyt Pavea siitä, ettei se pukittele. Ei saisi nuolaista ennen kuin tipahtaa ja silleen. No, parempi onni ja maastoreissu ensi kerralla!
