Sunnuntaina lähdimme Kaisan kanssa maastoon. Minä menin Pavella ja Kaisa Vakella. Kieltämättä viime kerran turhan jännä maasto sekä parit putoamiset saivat jännittämään reissua. Asiaa ei auttanut se, että ratsumme olivat jo tarhasta haettaessa vähän pöllöllä tuulella. Päätimme ennen maastoa käydä humputellemassa tovin kentällä ajatuksena rentouttaa ratsujamme vähän. Pave olikin kentällä aika laiska eikä tuntunut näkevän sapelihammastiikereitäkään.
Kävimme kiertämässä tutun lenkin metsäpolkua ja sänkipeltoa pitkin tielle, kankaiden läpi toiselle tielle ja siitä lentokenttäreittiä pitkin tallille vielä pätkän tietä taittaen. Kankailla otimme rauhallisen, mutta pitkän laukkapätkän, joka meni hyvin. Pidin vauhdin aluksi tietoisesti rauhallisena. Kun aloin luottaa Paven pysyvän hyppysissä, annoin sen laukata sujuvammin. Tieosuuksilla Vake suojeli meitä autoilta, joita kohtasimme ihanasti muistaakseni vain kaksi. Pave otti autot aika lunkisti, joten jospa se alkaisi taas tottua niihin.
Vaikka maastoreissu alkoikin hieman jännittyneissä tunnelmissa, pääsimme palaamaan tallille hyvillä ja rennoilla mielillä. Olipa kiva käydä ratsastamassa ilman muksahteluita ja hevosen päättömiä kirmailuja. Minähän tunnetusti siedän hitailua paljon paremmin kuin säntäilyä, joten sisäinen puskaratsastajani oli päivän reissuun oikein tyytyväinen.
