Koska en ensi viikon keskiviikkona pääse tallille, päätin käyttää sunnuntain korvauskertaan. Sattuipa myös sopivasti, sillä B-tunnilla oli esteitä ja pollena Hilanteri. Tallille tullessa huomasin, että Hiltsun naapurikarsina oli tyhjillään. Fatima-tamma oli päästetty jalkakipujen vaivaamasta elämästä toivottavasti paremmille laitumille.
Estetunnin piti eiliseltä tuttu opettaja. Esteitä hypittiin aika tavanomaisin menoin, mutta jokin nakkeli taas vastaan. Hypyissä pyöristin taas selkääni sen toivotun notkon sijasta ja muutenkin olin tosi huonosti hypyissä mukaan. En käsitä, mikä minua riivaa. Hiltsun kanssa ei periaatteessa pitäisi joutua pelkäämään, mutta kaipa nyt olen vaihtanut sen sukeltelun tähän jäljessä ratsastamiseen.
Estekorkeudet radan aikana vaihtelivat jostain 50 aina 75 senttiin. Parille muulle ratsukolle niitä vielä nostettiin ylemmäs, mutta ne korkeudet alkoivat jo hirvittää. Ei niissä tainnut olla mittaa kuin 80-90 cm, mutta se oli jo liikaa tälle puskaratsastajalle. Hyppäsimme myös ns. vesiesteen. Hiltsu meni siitä muitta mutkitta yli, kun taas arkajalka-Hessu pelkäsi sitä viimeiseen asti. Saatiin sekin menemään siitä yli, mutta ei mitenkään kauhean rennosti.
Tällä kertaa yritin vähän tsempata ohjauksessa ja sainkin Hilanteria paikoittelen tulemaan esteelle hyvin. Laukat vaihtuivat myös muutamia kertoja. Silti minulla oli koko tunnin ajan olo, etten ole kunnolla hommassa mukana. En tiedä, mikä on nakertanut viimeisetkin estehyppelyn taidot minulta. Epävarmuus, pelko putoamisesta? Kenties. On silti sääli, että arkailen esteitä, kun ennen rakastin niitä. Ehkä pitäisi alkaa hakea sitä varmuutta uudelleen. Jospa sitä kautta arkailu vaihtuisi taas iloon ja riemuun.
