Ajattelin Kaapo-vaiheeni olevan ohi, kun lauantaitunneilla käy myös moninverroin parempi ratsastaja, joka oli humputellut nuorella herralla usein ja mainiosti. Tällä kertaan nimeni oli kuitenkin tauon jälkeen Kaapon kohdalla, ja aiheena oli peruskouluvääntöä. Kaapon esittelyssä tallin sivuilla mainitaan sen tarvitsevan nuoren ikänsä vuoksi vielä kokeneen ratsastajan. Minä lähinnä ajattelen olevani sille siedätyshoitoa sitä aikaa varten, kun sen selkään päästetään kaiken tasoisia.
Aiheena oli avotaivutukset käynnissä ja ravissa. Aihetta lähdettiin lämmittelemään pyytämällä pieniä taivutuksia molempiin suuntiin käynnissä ja ravissa hölkötellen. Pitkillä sivuilla tehtiin myös kaarevia uria, joilla puolestaan haettiin asetusta. Minulla oli taas vaikeuksia saada saman puolen apuja toimimaan, joten ne jäivät vähän ankeiksi. Yritin hakea asetusta ympyröillä, mutta jostain syystä sisäjalkani ei saa estettyä pollea, jos se päättää puskea mielensä mukaan. Tuntuu, ettei koko sisäjalkani ole noissa hetkissä edes mukana, kraah.
Avotaivutuksia tehtiin pitkällä sivuilla, ja työkaluina käytettiin pääsääntöisesti vain sisäohjaa ja -pohjetta. Jos tilanne vaati jotain muuta apua, sitä käytettiin, mutta ensin yritettiin saada homma toimimaan noilla kahdella. Hyvä treeni kaltaiselleni, jonka sisäpohje ei halua toimia. Käynnissä ehdin myös ajatella ja korjata paljon enemmän kuin ravissa, mutta sain molemmissa Kaapon kanssa mukavia onnistumisia. Pääongelmana oli se, etten pyytänyt riittävästi Kaapoa asettumaan ja taipumaan, jolloin pää oli ehkä hivenen kääntynyt sisäpuolelle, mutta loput hevosesta meni samaa linjaa. Kun taas muistin, että sisäpohkeella voi tehdä jotain, asettui Kaapo työskentelemään oikein. Ravissa samat pulmat esiintyivät ja korjausvaikeuksia oli enemmän. Samoilla tavoilla polle kuitenkin naksahti taas pätkittäin kohdilleen, ja opettajaltakin tuli kehuja.
Kaikista hienointa avotaivutuksia harjoitellessa oli se tunne, kun annoin pyynnöt oikein, ja Kaapo ikään kuin "loksahti" paikoilleen, pehmeni ja teki töitä tunnollisesti. Se tunne, kun hevonen pyöristyy ja kantaa itsensä on todella upea. Jokaisena niinä kertana ehdin vain ajatella, että apua, minähän osasin jotain! Todella hieno tunne siis, jota saisi kyllä tapahtua useammin. Treeniä, treeniä ja treeniä siis.
Tunti vierähtikin melkein kokonaan käynti- ja raviavotaivutuksissa, joten lopuksi otettiin vain laukkaa molempiin suuntiin ilman kummempia väännöksiä. Yritin keskittyä laukassa siihen, että istuisin takajalkojen päällä enkä antaisi pollen viedä minua oman mielensä mukaan. Osittain onnistuin, osittain taas Kaapo pudotti päättömälle ravilleen ja kaahasi menemään. Mutta muutamina kertoina istuin tomerasti kyydissä ja ympyröille mennessä opettajan ohjeistamana sain vaadittua kunnon asetusta ja niinhän Kaapo taas löysi itsensä kohdilleen ja kulki oikein hienosti.
Tunnilta päällimmäiseksi mietinnän aiheeksi jäi se, miksi sisäpohkeeni ei osaa toimia ja miksi arastelen pitää ohjista kiinni ja vaatia? Noita pulmia voisi alkaa ratkoa ja jos siinä onnistuisin, parantuisi meno taas huomattavasti.
