Sennuleirin toisella tunnilla oli myös koulua. Vaihtoehtona oli maasto, mutta valitsin mieluummin kouluväännön. Maastoilla kun saa kotiolosuhteissa muutenkin. Ratsukseni nappasin kiintiökimon täyttämiseksi Candyn, jolla menin kerran viime leirillä. Tunnilla pääsimme tekemään pohkeenväistöjä sekä siirtymisiä.
Candysta muistin sen viime vuodelta, että se oli päänsä kanssa levoton. Tällä kertaa se meni jo edeltävällä tunnilla, jolloin ehdin seurata sitä. Kovin tahmealta se vaikutti, mutta loppua kohti piristyi. Taisinkin nousta sen selkään vähän vääränlaisella taisteluasenteella. Jämäkän päättäväisyyden sijaan taisin olla riidanhaluisella tuulella: "sinähän liikut tai itket ja liikut." En tosin ole ihan varma, kumpaa ajattelin itketyttää, itseäni vai hevosta. Sainkin Candyn pomppimaan heti alussa omiaan, kun komensin sitä ponikannuksin ja kouluraipalla varustautuneena. Ilmeisesti raippa oli Candylle vähän liikaa. Kyllä se aina eteenpäin lopulta meni, kun oli aikansa jumitellut ja pomppinut pienesti.
Varsinaisina tehtävinä tulimme keskihalkaisijalta uralle pohkeenväistöjä niin käynnissä kuin ravissa. Käynnissä tehtynä siirryimme raviin, kun pääsimme uralle. Ravissa tehtynä puolestaan nostimme laukan uralle päästyämme. Ennen keskihalkaisijalle kääntymistä pyöräytimme kulmaan voltin. Pohkeenväistöissä ongelmana tuppasi olemaan se, että Candy tahmaili tai yritti pomppia. Samalla se kiskoi ärsyttävästi päätään vaikka minne. Väistöt vasemmalle olivat lopulta hieman helpompia. Niissä sain pohkeen väistättävänä apuna paremmin läpi eikä Candya tarvinnut korjailla kummemmin. Väistöissä oikealle taas sain ottaa väistön vastakkaisen puolen paremmin haltuun, muuten Candy pullahti sieltä karkuun ja jätti väistöaskeleet ottamatta. Jotenkin oikean pohkeen saaminen läpi ei ottanut onnistuakseen, koska pohkeeni kekkuloi missä sattuu, mutta ei Candyn kyljessä. Molempien suuntien väistöissä alku oli yleensä takkuisampi, mutta loppua kohti menoon tuli jotain järkeäkin. Hetkittäin sain parin askeleen ajaksi Candya antamaan väistöissä vähän periksi, mutta suurimman osan ajasta se pääsi nakkelemaan päätä oman mielensä mukaan.
Laukassa Candy rauhoittui päänsä kanssa ehkä parhaiten. Mutta samalla se sai kiskottua itsensä puolimatalaan ja pitkään muotoon. Oma istuntani ei taaskaan pitänyt niin, että Candy ei olisi saanut kiskomisellaan palkintoa eli minuakin etukenoon. Saimme kuitenkin laukassa järkeviäkin hetkiä, vaikka muoto oli tosiaan matala ja pitkä. Mutta ei kaikkea kerralla tai jotain sellaista. Opettaja sanoikin loppupalautteessa, ettei Candya ole helppo ratsastaa lyhyeksi ja ryhdikkääksi. Positiivista oli kuitenkin se, että yllättävän paljon tajusin korjattavia asioita satulassa. Kai sekin on kehitystä, vaikka niitä ei osaisikaan korjata?
Loppuravissa Candy tarjosi vähän parempaa ja tasaisempaa menoa. Siihen oli hyvä päättää tunti, vaikka fiilikset siitä jäivät hieman ristiriitaisiksi. Lähdin tunnille ehkä väärällä, liian sotaisalla asenteella. En halunnut antaa Candylle laiskottelun mahdollisuutta, mutta samalla jäin vähän kuuroksi sen kommenteille. En tainnut olla kovin joustava. Yritin kuitenkin kehua sitä aina, kun se tarjosi tasaisempaa ja rennompaa menoa. Candyn pomput loppuivat, kun pudotin kouluraipan matkasta, joten kaipa se ei arvostanut sitä sitten. Tai ehkä sen pomppuvirta loppui. Mikä lie, mutta Candy jäi kyllä edelleen mysteeriksi. Mutta tulipahan ratsastettua se pakollinen kimokin tällä leirillä.
Videoista kiitos leirikaverille!
