Alkuverryttelyssä tulimme ensin ravissa kahdeksikkoa, jonka aikana ylitimme päädyissä sekä keskellä olleet puomit. Jetti oli tahmea, mutta yritin olla panikoitumatta. Yritin ylimääräisiä pusertamatta nohittaa Jettiä liikkumaan, minkä se teki paikoin. Sitten se taas sammui. Turhauduin ennätysajassa ja lakkasin yrittämästä kunnolla. Kai luulin, että hevonen alkaisi toimia itsekseen, kun aikaa olisi kulunut riittävästi. Tulimme saman tehtävän myös laukassa. Tai me Jetin kanssa tulimme pilailuversiolla laukasta. Tässä vaiheessa opettaja karehtui ja komensi meidät töihin. Minä taas käyttäydyin kuin pahainen murrosikäinen ja urputin vastaan älyttömän rakentavilla kommenteilla, kuten "kai me nyt laukkaisimme kunnolla, jos vain osasin ratsastaa". Ihan tarpeetonta nillitystä minun osaltani, mutta näemmä minulle sattui takauma murrosikään juuri tälle päivälle. Lopulta sain komennettua Jettiä tosissani liikkeelle. Siihen se tosin reagoi nykäisemällä päänsä alas. Horjahdin tietysti mukana ja ehdin miettiä taas tovin putoamista. Kampesin kuitenkin takaisin satulaan, ja tehtävä jatkui. Tämän episodin jälkeen laukka alkoi paikoin rullata paremmin, mutta annoin silti Jetin hiipua. Opettaja yritti ohjeistaa ratsastamaan Jetin sellaiseksi, että sitä tarvitsi korkeintaan tasapainottaa puolipidätteillä. Toisin sanoen Jetin olisi pitänyt liikkua rutkasti energisemmin.
Seuraavaksi hyppäsimme kavaletin ja renkailla varustetun pystyn 17 metrin suoran linjan. Ensin sen sai tulla viidellä, sitten neljällä. Opettaja muistutti hakemaan oikeanlaisen laukan ajoissa, ei vasta suoralle tultaessa. Viiden askeleen väli meni ok, vaikka spurttasin tietysti myöhässä. Neljän laukan yritys ei onnistunut, kun emme vain liikkuneet ajoissa. Sakkokierroksella sain viriteltyä Jetin siten, että neljäkin askelta onnistui. Tämän jälkeen hyppäsimme kaksi pystyä kaarevalla tiellä (ratapiirroksen esteet 2 ja 3). Ensimmäisen pystyn jälkeen piti muistaa mennä tovi suoraan ennen kuin käänsi toiselle esteelle. Ensimmäisellä yrittämällä meno oli hidasta. Ensimmäinen este ylittyi, joten käänsin toiselle. Jetille toinen este tuli muka täysin yllätyksenä, jolloin se teki pikastopin. Horjahdin kaulalle, mutta pysyin kyydissä. Tätä kieltoa en osannut odottaa. Uusintayrityksellä pääsimme molemmat esteet, mutta toisen hypyn jälkeen Jetti ei tiennyt, minne jatkaa. En sitten kertonut sitä sille, jolloin se arpoi tovin ja valitsi kaartamisen oikealle, kun vasemmalle piti mennä. Kolmannella kierroksessa pääsimme ihme kyllä oikeaan suuntaan. Lisäsimme tehtävään vielä kolmannen esteen (ratapiirroksen este 4), joka oli silmukkatien päässä. Ykkönen ja kakkonen menivät ok, mutta kolmoselle tuli hassu tie. Esteelle pitikin kääntyä nopeammin kuin olin ajatellut. Jetti kuitenkin eteni ja hyppäsi kolmosena olleen pystyn vähän kauempaa.
Loppuun hyppäsimme vielä yksittäistä pystyä siten, että oikeassa laukassa menimme kerran sen yli soikiolla ja toisella kerralla hypättiin toiseen suuntaan vaihtaen laukka. Vasemassa laukassa taas hyppäsimme sen vain soikiolla suuntaa vaihtamatta. Saimme oikeassa kierroksessa pari sakkokierrosta soikiolla, kun tie ei ollut aivan kunnossa. Kun se onnistui, saimme vaihtaa suuntaa, mikä onnistui ihan ok. Vasemmassa laukassa sain samoten pari sakkokierrosta, kunnes opettajan avulla löysin oikean tien ja tajusin kääntää ilman sisäohjassa roikkumista. Oma havaintoni oli tajuta istua siellä satulassa käännöksen aikana, ei lähteä lentämään.
Mikä oli fiilis tunnista? Ensimmäisen parinkymmenen minuutin jälkeen rehellisesti sanottuna vain itketti. En vain osannut saati halunnut kunnolla yrittää. Jetin pieni protesti komennustani vastaan myös pisti jännittämään, vähän myös pelottamaan. Istuntani ei pidä juuri yhtään, jos hevonen testaa sitä minkään vertaa. Jetissä kuitenkin hyvää on se, ettei se tähän asti ainakaan ole vetänyt kunnon rodeota. Ei sen tosin tarvitsisi ohjien nykäisyn jälkeen kuin pikkuisen nakata takapäätään, niin pääsisin tutustumaan maneesin pohjaan tarkemmin. Siksipä minun yksinkertaisesti tulee oppia istumaan siellä satulassa, ei hillumaan ja leijailemaan. Kun opin sen, ei Jetin pienet protestit hetkauta istuntaani. Samalla ehkä en häiritse hevosta huonolla istunnallani, vaan se saa työskentelyrauhan. Kaikista isoin juttu on kuitenkin opetella hallitsemaan mieli noina hetkinä, kun vähän jännittää tai pelottaa. Mieleni syöksähtää tuolloin välittömästi miettimään kaikki kauhuskenaariot, jolloin tutisen satulassa tuplasti. Ratsastus on mitä suurimmissa määrin laji, jossa mielenhallinta on valttia. Siinä ei yksinkertaisesti auta pelätä tai jännittää liikaa. Mutta minua jännittää ja joskus jopa pelottaa. Kai sen myöntäminen on osa paranemisprosessia? Toivottavasti. Muuten saan pian siirtyä talutusratsastuksen pariin.
Oikein lämpöisää joulua kaikille!
