Myötäyksen mystinen taito

Perjantain tunnilla keskityttiin monien menneiden viikkojen tapaan hevosen asettamiseen ja sitä kautta sen saamiseksi pyöreäksi. Pollena minulla oli Epper, jota vähän harmittelin kuullessani, että alun perin opettaja oli laittanut minulle Jussin. Joskus pollet tosin vaihtuvat, ja onneksi harmittelin turhaan. Epper-herra kun sattui oli ihan mukavalla tuulella.

Koko tunti tahkottiin kuta kuinkin kuviota, jossa pyöriteltiin kulmiin voltit ja keskikentälle ympyrä. Askellajeina oli vain käynti ja ravi, mutta ihmeen kautta en edes kyllästynyt tehtävään. Epper tykkäsi tehdä yhteistyötä, mutta olin sen verran haasteellinen, että mielenkiinto pysyi koko tunnin yllä. Asettamiseen opettaja antoi tutun vinkin eli sen, ettei siinä sisäohjassa roikuta ja että alussa myötäykset tehdään reilulla kädellä.

Sain muutamaankin otteeseen opettajalta kommentia siitä, että joko en huomaa myödätä tai sitten jos huomaan, en silti myötää kunnolla. Pakko myöntää, että olen kehno tässä puuhassa. Pitäisi oikeasti alkaa tarkkailla pollea ja osata palkita se oikeaan aikaan. Se varmasti auttaisi saamaan sitä työskentelemään paremmin, kun se saa myös kiitosta yrityksistään.

Parit kerrat sain Epperiä pyöristymään niskasta käsin, mutta muutoin polle humputteli aika pitkälti ilman kummempia pyöreysajatuksia. Oli se kuitenkin itseään sen verran kasaillut, ettei ihan kaula suorana painellut. Se myös eteni ihan oma-aloitteisesti, mikä auttoi kuskia treenaamaan samalla käsien pitämistä oikealla paikalla. Muuten taisi mennä ihan hyvin (jopa asetuksissa), mutta kädet jäivät taas vähän liian alas. Pohkeiden olemassaolon taisin unohtaa koko tunnin ajaksi.

Opettaja antoi korjauskehotusten lisäksi myös pari kehua meille siitä, että meno oli tasaista ja turhia säätöjä välttävää. Epperiä oli mukava ratsastaa, sillä sen puolissa ei tuntunut olevan kovin suurta eroa. Ei ainakaan, jos vertaa Pokuun, jonka puolten väliset erot kyllä huomaa.

Mukanani oli myös videokuvaaja, mutta kameran outo tallennusformaatti ja kentällä pimeyden jo tultua menty tunti ovat vähän hidastuttava yhdistelmä siihen nähden, että saisin tänne jotain pätkää. Mutta pitää laittaa, jos vain saa aikaiseksi. Nyt voikin suunnata tuonne sateiseen keliin tämän päivän tunnille.

Käsien ja pohkeiden miettimistä

Tänään vähän laiskotti, joten päätin lähteä peltolenkuralle Helvin kanssa. Tamma oli virkkuna etenkin, kun tajusi pääsevänsä muualle kuin maneesille. Kuski puolestaan keskittyi vain pitämään käsiään ja pohkeitaan oikeassa asennossa. Käsien paikka oli kohtuullisen helppo tajuta, tosin vieläkin se vaatii pidemmän ohjan. Pohkeiden paikka sen sijaan on haastava. Syytän vähän satulaakin, se ei tue yhtään jalkojani. Muutenkin kun on ratsastanut neljä vuotta pohje väärässä paikassa, ei oikeaa asentoa ole ihan heti helppoa ottaa omaksi.

Lenkuralla kulutin pollen virtaa menemällä hyvin reipasta ravia kevyemmässä istunnassa. Helvi kulki innokkaasti eteenpäin ja saatiin mukavasti etenevää ravia. Rikkoipa tamma pari kertaa innoissaan laukallekin, kun ei vissiin päässyt ravissa haluamaan nopeutta. Laukassa se puolestaan innostui niin, että jarrut katosivat pariin kertaan hetkeksi. Näiden hetkien jälkeen otin taas kuuntelutreeniä käynnissä, kunnes nostin taas uuden laukan. Tamma muisti niiden jälkeen kuunnella minua laukassakin.

Kesken peltoilun alkoi sataa sen verran, että lähdin maneesille vielä pyörähtämään. Halusin nähdä peilistäkin sen, miten olen saanut itseni aseteltua satulaan ja liikkuuko hevonen takapäästä asti. En vielä kunnolla osaa tuntea istunnallani sitä, milloin hevonen tekee asioita oikein. Maneesilla Helvin reippaus koki pienoisen kolauksen, mutta ei se onneksi ihan patalaiskaksi alkanut. Helvi tarjosi tuttuun tapaan nätisti pyöristettyä kaulaa, mutta viime viikon yksityistunnin ansiosta olen tajunnut sen, että valtaosan ajasta se vain huijaa minua. Se oppi, että lakkaan vaikuttamasta, kun se vain vähän pyöristää kaulaansa, mutta jää edelleen jumittamaan takapäästä. Tällä kertaa tajusin huomautellakin, että kiitti pyöristymisestä, mutta vauhtia sinne takapäähän.

Asetuksissa käteni lähtivät taas karkuteille. Jostain syystä ne eivät vain tajua noina hetkinä pysyä paikoillaan, vaan luulevat olevansa apuna lähtiessään omille teilleen. Sitten taas piti keskittyä pitämään kädet kevyessä kontaktissa vartaloon, jolloin sain asetuksiakin paremmin läpi. Laukassa oli kaikista vaikein pitää kädet paikoillaan. Siinä askellajissa ne haluavat lähteä suoristumaan, joten jatkossa pitää kiinnittää tähän huomiota.

Päivän paras anti tuli ratsastuksen lopussa. Tamma alkoi muistaa, että sillä on myös takaosa, jonka jälkeen se tarjosi todella pehmeää ja venyvää ravia sekä käyntiä. Näytti vieläpä keskittyvän työhönsä kunnolla. Paluumatkalla tallille mietin, että olemme me Helvin kanssa tässä yli 1,5 vuoden aikana kehittyneet ja saaneet hitsattua yhteistyötämme paremmalle mallille. Kyllähän meillä vielä käydään monestikin neuvotteluita, mutta sitten on niitä hetkiä, kun tamma kuuntelee minua, ja minä osaan pyytää asioita niin, että sekin ymmärtää. Kerrassaan hieno tunne ja hieno hevonen.

Erilaisiin hyppyihin mukautumista

Polletoiveeni oli mennyt läpi, ja estetunti kului mukavasti Peran kyydissä. Tunnin aiheena oli erilaisiin hyppyihin mukautuminen. Tätä treenattiin vähän erikoisempien esteiden kanssa.

Pera oli vähän laiskemmalla tuulella, mutta ei onneksi mikään mahdoton. Alkuverkat humputeltiin käynnissä ja ravissa tempoa säädellen ja tarkistaen, että hevonen on kuulolla. Peran kanssa testailimme vähän pohkeenväistöä ja siirtymiä, mukavasti lähtivät molemmat. Ensimmäisenä hyppynä pompittiin pientä pystyä parit kierrokset. Opettaja komensi ohjaamaan tarkemmin esteelle, johon yritin tunnin ajan keskittää huomiotani.

Sitten siirryttiinkin jo ensimmäiselle erikoisesteelle, joka oli pysty vesimatolla varustettuna. Esittelin maton Peralle jo ennakkoon, josta se ei kauheasti piitannut. Opettaja ohjeisti kuitenkin tulemaan ensimmäisen hypyn lähestymisen pystymmässä, jos hevonen kuitenkin reagoi erikoisempaan esteeseen. Pera ei paljoa matosta piitannut, vaan loikkasi ongelmitta yli. Kuski seurasi mukana ihan hyvin, plussaa siitä, ettei katse jäänyt tapittamaan estettä, vaan katsoi eteenpäin. Miinusta siitä, että kaikki kuskin keskittyminen meni johonkin muuhun, sillä laukka ei vaihtunut.

Sitten siirryttiin holvikaaren ja okserin käsittäneelle suoralle. Ensimmäinen kierros meni ihan kohtalaisesti, mutta toisella kierroksella holvikaarelle tuli minihyppy, jolloin vauhti sammui enkä ehtinyt reagoida siihen, jolloin lähestyminen okserille tuli myös liian lähelle ja jäin hypystä pahasti. Rytkähdin epämääräisesti mukana, jonka jälkeen kiittelin pollea siitä, että oli kestänyt kurjan hyppyni. Kolmannella kierroksella meni jo vähän paremmin, mutta edelleen olisi pitänyt ottaa reippaampi laukka, jolloin ponnistuspisteet olisivat osuneet paremmin kohdalleen. Mutta pieni pelko häilyy vielä mielessä, jolloin otan mieluusti liian rauhallisesti, vaikka ei sekään kyllä aina yllättäen auta.

Sitten hypättiin parit kierrokset pystystä okseriksi muuttunutta estettä. Opettaja korosti suoruutta ja sitä, että hevonen pysyy kasassa eikä valu pitkäksi. Koska okseri oli tarkoitus muuttaa trippeliksi parin hypyn jälkeen, käski opettaja kiinnittää huomiota ponnistuspaikkaan. Se piti saada kohtalaisen lähelle estettä ja tähän pystyttiin sillä, että hevonen tosiaan pidettiin kasassa. Tässä vaiheessa heräsin taas miettimään istuntaani. Lähden hyppyyn nykyisin paremmin kuin ennen eli en ihan aina sukeltele, mutta tykkään istua satulaan takaisin kesken hypyn. Se tietenkin sekä näyttää että tuntuu pöljältä ja lisäksi häiritsee hevosta. Lähestymiset ja ponnistuspaikat saatiin kuitenkin mukavasti kohdilleen samoin kuin istunta. Onhan se eri tunne, kun oikeasti pysyy kevyessä istunnassa oikean ajan. Mukautuminen paranee niin huipusti ja hypystä tulee mukavan pehmeä.

Sitten este muuttuikin trippeliksi. Eihän se korkea ollut, mutta näyttihän se vähän pelottavalta. En edes muista, milloin viimeksi olisi trippeliä hypätty. Aikoja sitten varmaankin. Mutta mitään ei varsinaisesti tarvinnut okserin hypystä muuttaa. Ensimmäinen hyppy meni kivasti ja kohdilleen, toisessa hypyssä mätkähdin taas ihan liian aikaisin satulaan, josta opettaja antoikin palautetta. Kolmas kerta ei ollut ihan niin hyvä kuin ensimmäinen, mutta oli se silti toista hyppyä monta kertaa parempi.

Estekorkeudet taisivat tunnin ajan olla jossain 50-75 sentin tuntumassa. Kaipaan edelleen sitä, että hypeltäisiin vaikka jumppasarjana vähän korkeampaa, että saisi alkaa treenata sitä istuntaa. Tärkeimpänä itselle olisi tosiaan muistaa olla kevyessä istunnassa riittävästi eikä heti istua alas, kun hyppy on alkanut. Opettaja kommentoi hyppyasennossani lähinnä noissa mokakohdissa sitä, että istuin satulaan liian aikaisin, mutta mistään muusta ei tullut sanottavaa. Olin tyytyväinen itsessäni siihen, että katse pysyi valtaosan ajasta esteen yli ja että myötäsin hypyissä mielestäni hyvin. Pera oli tietenkin myös oikein kiva, vähän virtaa olisi tietenkin saanut olla, mutta muutoin polle suuntasi esteelle innokkaasti ja hyppeli niiden yli ilman kummempia epäröintejä. Lisää esteitä minulle tämän pollen kanssa, kiitos.

Maastoilua ja asettamista

Lauantain ekstratunnin menin Rappenilla, ja tunnin aiheena oli alkuun käyty pieni käynti-ravimaasto, jonka jälkeen palattiin kentälle kouluväännön pariin. Treeninä oli aikaisemmalta kerralta tuttu asettaminen sisäohjassa roikkumatta. Tätä treenattiin pyörittelemällä päätyihin voltteja sekä keskelle isompi ympyrä.

Rappen oli maastossa tuttu reipas itsensä, mutta malttoi kuunnella kuskin jarrutuspyyntöjä, kun letkaa letkeästi johtaneen Pokun takalisto läheni liikaa. Kentälle tultua pollen reippaus ei kadonnut onneksi mihinkään. Asettelut aloitettiin käynnissä. Oikea kierros oli vähän tahmaisempi kuin vasen, mutta molemmille puolille saatiin mukavia myötäyksiä ja vähän pyöreyttä. Ravissa sama meno jatkui, mutta opettaja napautti kuskia sanomalla, että myötäykset tulivat liki joka kerta liian myöhään. Tykkään siis tosiaan jäädä hypistelemään sitä ohjaa ja unohdan oikeasti keskittyä siihen, että olen myötäyksen kanssa ajoissa.

Kun pysyin paremmin hereillä, sain myötäykset osumaan nappiin, jonka Rappen palkitsi pyöristymällä mukavasti eteen alas. Olisin toivonut osaavani ratsastaa hevosen myös suoralla pyöreäksi, mutta jostain syystä tässä pollessa oli liian monta aseteltavaa palasta, jotta olisin tällä kertaa onnistunut.

Laukassa kuvio pysyi samana. Rappenilla oli vähän unohtunut laukan kulku ja muutamat kerrat se pudotti parin laukka-askeleen jälkeen itsensä ravurin etevään raviin. Epäonnistuin myös muutamissa nostoyrityksissä, sillä polle vain kiihdytti vauhtia, muttei vaihtanut askellajia. Napakamman pohjeavun kanssa Rappen tosin taas muisti, että osaa myös laukata. Onnistuimme eteen alas -ajatuksen toteuttamisessa laukassa kohtalaisesti. Jäin varmasti taas nykimään ohjaa enkä myödännyt ajoissa, mistä polle ei tykännyt. Taisin myös kallistua kaarteissa vähän liikaa sisällepäin, jolloin ohjaus vähän kärsi, ja Rappen kutisti ympyrää.

Tunti oli ihan kiva. Muistin kiinnittää käsiini huomiota ja reippaamman hevosen kanssa se onnistuikin paljon paremmin. Asetuksisa ulkokäteni tosin lähti taas seikkailemaan ja ajoittain huomasin myös laskeneeni kädet taas liian alas. Pohkeiden tarkkailu unohtui tällä kertaa, mutta eihän aina voi onnistua kaikessa. Huomisen omalla tunnilla pitäisi olla esteitä. Kehtasin käydä pyytämässä, että jos vain mahdollista, menisin tunnin mieluusti Peralla. Saa nähdä, toteutuuko toiveeni.

Tahtojen taisto

Pitkästä aikaa oli vuorossa sellainen ratsastuskerta, joka saa miltei itkemään, ajaa raivon partaalle ja lopulta opettaa, jos osaa kuunnella. Minä en tällä kertaa osannut, joten keskityin ensimmäiseen ja toiseen määritelmään enemmän. Treeniaiheena oli esteitä, hevosena ikisuosikkini (kyllä, näistäkin huonoista kerroista huolimatta) Hilanteri.

Tunnin alkuverkka alkoi ihan normaalisti. Kiinnitin torstain oppien mukaisesti huomiota käsiini, pohkeiseen ja hevosen liikkumiseen. Sitten jokin vinksahti pahemman kerran. Hilanteri tökkäsi seisomaan keskelle maneesia eikä hievahtanut siitä minnekään, ei hyvällä ja vielä vähemmän pahalla. Pari askelta sain taas puskettua sitä eteenpäin, kunnes se teki saman tempun uudelleen. Sinnikkäästi komensin sitä eteenpäin raipan avustamana, mutta mitään järkevää tulosta ei syntynyt. Puhti ehti loppua kuskilta ennen hevosta, mistä tulikin suurin virhe: luovutin. Aloin jo epäillä sitä, että hevosella on jokin paikka kipeänä, mutta opettaja ei ollut huomannut mitään moista. Tässä vaiheessa jumituksen jo jatkuttua pidemmän aikaa ei itku ollut kaukana. Tunsin itseni eläinrääkkääjäksi, joka potkii ja piiskaa hevosta osaamatta oikeasti ratsastaa sitä. Lopulta opettajan osallistuessa hevosen nohitukseen sai Hilanteri taas liikkumiskykynsä takaisin. Siihen onneksi loppuivat sen tunnin jumitukset, mutta niistä syntynyttä pahaa mieltä ei enää tunnin aikana saatu korjattua.

Sitten päästiin vähän kokeilemaan estehyppelyä. Hilanteri liikkui edelleen aika tahmeasti ja puski mielensä mukaan. Korjauspyynnöt eivät jo taistelutahtonsa menettäneeltä kuskilta tulleet kovin vakuuttavasti. Päätyyn pyöräytetty kavaletti meni töksähtävillä hypyillä yli ja siitä pystylle jatketulla reitillä polle puolestaan kiihdytteli oman tahtinsa mukaan. Siitä toki seurasi myös töks-hyppyjä, kun polle pääsi liian lähelle estettä.

Sitten yritettiin löytää ratatempo menemällä kolmen esteen suora, jossa ensimmäiseen väliin piti tulla vain yksi laukka-askel, toiseen neljä. Kuski ei vieläkään ollut käsittänyt, miten hevonen saadaan vauhtiin, joten parit kierrokset välit mentiin kahdella ja viidellä, jopa kuudella. Sitten pontevien pohje-, raippa- ja ääniapujen saattelemana sain pollen taas töihin, jolloin välit menivät pyydetysti. Ja se, joka ei usko ratsastuksen olevan oikeaa liikuntaa, voi käydä testaamassa samanlaisen tunnin. Kyllä hiki virtaa ja hengästyttää!

Seuraavaksi kokeiltiinkin laukanvaihtoja. Oikealta lähdettiin, hypättiin ristikko, kaarrettiin vasemmalle ja hypättiin ristikko, josta piti saada vasen laukka taas oikeaksi. Tehtiin Hiltsun kanssa uusi ennätys: yksikään laukka ei vaihtunut. Vauhtia ei ollut tarpeeksi, mutta opettaja sentään kehaisi, että avut annoin silti oikein. Lisäsi vielä sen, että jonkin toisen pollen kanssa olisivat vaihdot tulleet. Hilanterilta vaihtoihin vaaditaan oikeasti kunnon liikettä, jota ei yllättäen tällä kertaa löytynyt.

Lopuksi hurautettiin vielä pari kertaa rata. Olihan se naurettavaa menoa. Yritin kannustaa ja komentaa, mutta suurin puhti oli jo kulutettu. Väleihin tuli liikaa askelia eivätkä laukat vaihtuneet. Oikeastaan ainoa onnistuminen koko tunnin aikana oli se, että kestin osaamattomuuttani ja istuin selässä. Muita onnistumisia en edes asioita kaunistelemalla löydä. Kuten toinen ratsastustunnilla ollut tuumasi: tällaiset hevoset opettavat. Minä tosin keskityn aina mieluusti surkuttelemaan osaamattomuuttani, joten haasteellisimpina hetkinä taidan luovuttaa liian herkästi. Ja kyllä, tiedän, ettei pitäisi. Aina ei vain jaksa. Murehdin opettajalle tunnin kulkua, jolloin hän sanoi huomanneensa, että pollella on taas alkamassa huonompi motivaatiokausi. Kesän se taisi humputella aika kivasti (todisteena on ainakin se yksi kerta, jolloin minäkin onnistuin pollen kanssa), mutta nyt on taas vissiin akut hevoselta vähissä.

Hassua on se, että oikeasti rakastan tätä hevosta ja sen luonnetta, mutta se sama asia toisinaan saa minut onnettomaksi. Hilanterilla on luonnetta parin muun hevosen puolesta, jolloin epäonnistumiset tuntuvat pahoilta, mutta onnistumiset taas monin verroin makeammalta.