Kouluratakurssin 1. päivä: superzen!

Maanantaina oli hassua mennä vakkaritallille, sillä tavallisesti se on silloin kiinni. Nyt oli kuitenkin poikkeus, sillä alkamassa oli nelipäiväisen kouluratakurssin ensimmäinen kerta. Kurssilla ratsastettiin 1,5 tuntia per päivä, ja tavoitteena oli valmistautua viimeisenä päivänä ratsastettavaan helpon B:n tai A:n rataan. Ratsukseni olin toivonut Peraa ja sen sainkin. Ratsukoita kurssilla oli kuusi, mikä oli ihan passeli määrä. Olin jo ennen kurssia miettinyt, että tämä olisi hyvä mahdollisuus kokeilla rennossa ilmapiirissä helpon A:n ohjelmaa. Opettaja rohkaisi samaan, joten uskalsin jo silloin lyödä lukkoon, että torstaina ratsastaisin sen sitten. Ensimmäisellä tunnilla mentiin kohtuullisen perusratsastusta ja mietittiin muun muassa sitä, miten hevonen on kuulolla, kuinka lennokkaat askellajit ovat ja miten oma istunta toimii. Opettaja antoi myös tehtäväksi miettiä tunnin aikana, mitä haluaa parantaa kurssin aikana itsessään, mitä hevosessa.

Treeni aloitettiin niin käynnin kuin ravin työstämisellä niin ympyröillä kuin muuallakin ja lisäksi pysähdyksiä testaten. Oikea kierros toimi molemmissa askellajeissa ihan kivasti, joskin aktiivisuus oli paikoin puutteellista samoin kuin asetus hakoteillä, jolloin Pera ei kulkenut rennon pyöreänä. Sain sen kuitenkin aina houkuteltua oikeinpäin, kun huolehdin noista asioista paremmin. Vasen kierros sen sijaan oli taas kerran kamalan vaikea, kun Pera jäkitti turpansa kanssa oikealla eikä tahtonut muka asettua vasemmalle. Sinnikkäästi kuitenkin houkuttelin sitä ja pyrin palkitsemaan pienetkin myötäykset, jolloin väliin saimme asiallisia pätkiä. Pysähdykset sen sijaan olivat aika jännittyneitä. Aktiivisuus pääsi hiipumaan, kun aloin valmistella siirtymää alaspäin, jolloin Pera lakkasi kulkemasta rentona. Sitä myöten siirtymäkin meni epätasaisesti. Sen sijaan takaisin raviin pääsimme muutaman kerran mukavan tasaisesti, kun vain uskalsin pitää tuntuman enkä jättänyt hevosta edestä yksin.

Huolellisen alkuverryttelyn jälkeen teimme pohkeenväistöjä vasemmalle niin käynnissä kuin ravissa. Tähän suuntaan tehdyt väistöt tuntuivat helpommalta. Pera asettui hyvin oikealle ja väisti käynnissä ihan hyvin, kun muistin pyytää etuosaa odottamaan takaosaa. Ravissa väistöaskeleet olivat aluksi vaatimattomia, mutta opettajan tarkkaillessa ja neuvoessa sain hieman parannettua niitä. Sain tarkkailla aika paljon Peran vasenta puolta, etten antanut sen pullahtaa sieltä, vaan sain sen pysymään kohtuullisen suorana. Kiinnitin myös huomiota siihen, kuinka ei-väistättävä pohkeeni tahtoo aina irrota hevosen kyljestä, jolloin se puoli jää ilman tukea. Tietysti tällä jalalla pitää antaa hevoselle tilaa väistää, mutta ei sitä nyt sentään ihan irti kyljestä tule nakata. Tuntumallahan senkin jalan pitäisi nimittäin pysyä.

Vasemmalle tehtyjen väistöjen jälkeen työstimme siirtymiä ympyrällä käynnistä raviin ja takaisin sekä laukkaa. Siirtymissä ongelmaksi tuli katoava aktiivisuus, jolloin ravista käyntiin tuleminen oli vähän venyvää ja kaukana pyöreästä. Ylöspäin pääsimme taas pari kertaa aika tasaisesti, mutta edelleen se aktiivisuus loisti poissaolollaan. Jos saisin ratsastettua Peraa alun perinkin aktiivisemmaksi, olisivat siirtymät helpompia. Ennen kaikkea pääsisimme takaisin raviin paljon pontevammin ilman ylimääräisiä käyntiaskeleita. Sitten saisin myös keksiä sen, mistä itse jännityn pahiten, kun alan valmistella siirtymistä alaspäin. Jännitänkö istunnan jämäköittämisen sijaan itseni vain irti satulasta vai muuttuuko käteni kovaksi, entä unohdanko pitää pohkeet tuntumalla siirtymistä tehdessäni? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Laukan työstämisessä sain mukavasti neuvoja opettajalta istuntaani. Tavoitteena oli saada pidettyä ylävartalo hiljaa lantion mukautuessa liikkeeseen. Olenkin harmitellut sitä, kuinka joidenkin hevosten kanssa soudan ylävartalollani tahtomattakin laukassa. Kun sain vedettyä vatsaani sisään, pidettyä rintakehän lantion kanssa linjassa ja huolehdittua pohkeiden pysymisestä kevyesti tuntumalla, tuntui istuntapalaset loksahtelevan kivasti kohdilleen. Muutaman askeleen ajan tunsin, kuinka ylävartalo pysyi liki itsestään hiljaa, ja istuminen oli helppoa. Koska asento oli vielä kropalleni vieras, en jaksanut pysyä asennossa pitkään, vaan pala palalta hajosin taas alkupisteeseen. Painoin kuitenkin tarkasti mieleeni, kuinka hyvältä istunta onnistuneina hetkinä tuntui, jotta voisin jatkossa pyrkiä löytämään saman fiilikseen uudelleen. Peran laukka oli kohtuullisen epätasaista tällä kertaa, kun se kuuluisa aktiivisuus oli jäänyt matkasta. Pera kuitenkin huomasi hyvin, kun sain omaa pakkaani kasaan, jolloin sekin ryhdistäytyi hetkeksi hienosti.

Lopuksi palasimme vielä tekemään pohkeenväistöjä myös oikealle niin käynnissä kuin ravissa. Väistöt oikealle olivat vaikeampia, sillä Pera pyrki pitämään turpaansa tiukasti oikealla. Lisäksi takaosa pääsi useana kertana johtamaan liikettä, kun jäin näpertelemään turhan paljon etuosan kanssa. Ulkopuolen tuki oli taas puutteellista, mikä varmasti selitti näitä pulmia. Olin kuitenkin hyvin tyytyväinen siihen, kuinka huomasin ongelmakohdat ja pyrin aktiivisesti niitä korjaamaan. Huomasin monesti jääväni asetusta hakiessa miettimään vain sen asetuksen puoleista puolta hevosesta unohtaen vallan sen toisen puolen. Jotenkin pitäisi oppia pitämään se puoli kohtuullisen automaattisesti tuntumalla.



Tunnin lopuksi opettaja kysyi, mitä parannustoiveita kurssin ajaksi oli syntynyt. Omaksi kehityskohdakseni olin valinnut hevosen lähellä pysymisen eli sen, että pystyn olemaan paremmin tuntumalla enkä aina irtoa hevosesta ja jätä sitä yksin. Pohkeeni ovat tästä erinomainen esimerkki: käynnissä ja laukassa ne suunnilleen pysyvät matkassa, mutta ravissa pohjetuntuma on hyvin epätasainen, paikoin olematon. Muutenkin heittäydyn välillä matkustajaksi, jolloin en vaikuta hevoseen ollenkaan. Tämä tyyli aiheuttaa hevosen epätasaisuuden, mikä näkyy etenkin Peran kanssa sangen hyvin. Hevosen kehityskohdakseni sanoin suoruuden tavoittelun. Opettaja kehui sen olevan hyvä tavoite, sillä kun hevosen saa rehellisesti suoraksi, löytyy sitä kautta helpommin myös se aktiivisuus, sieltä taas pyöreys ja parhaimmillaan takaosankin toiminta. Perahan pahimmillaan on melkoinen venkula, jos sen antaa olla. Suorana se taas on mukavan sutjakka tapaus, joka kulkee mieluusti silloin myös oikeinpäin. Kehityskohdissa riittää kyllä tekemistä kurssinkin jälkeen, mutta oli hyvä tiedostaa ne ja sanoa vielä ääneenkin. Muutoin kurssin aloituspäivä sujui todella kivasti. Olin löytänyt itsestäni jonkin superzen-puolen, joka ei ärsyyntynyt saati harmistunut virheistä tai tehtävien vaikeudesta. Sen sijaan nollasin tilannetta aina tarvittaessa ja yritin maltillisesti uudelleen. Tällä fiiliksellä oli todella kiva ratsastaa! Toivottavasti saan tartuttua samaan olotilaan jatkossa useamminkin.

Videoista kiitos Noralle ja Alekseille!

Puutteellista topakkuutta

Kohtuullisen tarmokas hetki.

Sunnuntain ratsastukset eivät päättyneet Mintin pitämään tuntiin, vaan jatkoin siitä suoraan B-A-tunnille korvaamaan väliin jäänyttä omaa tuntiani. Ratsunani oli pieni yllätys, nimittäin Jukka. Ehdin tunnilla väittää, etten ole mennyt sillä ainakaan vuoteen, kunnes blogi jälleen armottomasti paljasti, että tämän vuoden helmikuussa sillä viimeksi ratsastin. Onneksi en tätä silloin muistanut, sillä olisin harmistunut hiiteen, kun kohelsin tämän(kin) tunnin ihan ihmeellisesti. On se keskittyminen vain joskus kamalan vaikeaa.

Tunnilla ratsastajia oli ihanasti vain viisi, ja treeniaiheena oli puolestaan sulkutaivutukset niin käynnissä kuin ravissa. Sulkujen pariin sukellettiin tekemällä toisen pitkän sivun alkuun voltti, jossa tuleva sulkutaivutus valmisteltiin ja siitä saattoikin sitten jatkaa pitkää sivua sitä tehden. Oikeaan kierrokseen tehtynä sulkutaivutus tuntui kohtuullisen helpolta. En vääntänyt Jukkaa tuhannen mutkalle, vaan maltillisesti pyysin takaosaa vähän sisemmäs huolehtien etuosasta samalla. Jukka kulki muuten kivasti, mutta tahtoi sulkutaivutuksessa hyytyä. Opettaja toivoi Jukan etuosaan ryhtiä, jonka saaminen onnistui, kun sain pidettyä takaosaa liikkeellä ja etuosaa puolipidätteiden avulla kontrollissa. Onnistuneiden yritysten seurauksena Jukka paikoin vähän jopa lyheni. Pitkän sivun loppuun pyöräytettiin myös voltti, jonka jälkeen jatkettiin normaalisti edeten ja toiselle pitkälle sivulle vielä voltti pyöräyttäen ennen kuin oltiinkin taas tehtävän alussa. Jukka asettui ihan kivasti oikealle, mutta aktiivisuus oli edelleen pahasti hukassa. Opettaja tuumasi, että Jukka menee niin paljon helppoja tunteja, ettei hevillä halua alkaa kulkea oikeinpäin. Sen kyllä huomasi, sillä poni käytti jokaisen lepsun hetkeni hyväkseen.

Vasemmassa kierroksessa sulkutaivutus käynnissä onnistui vielä ihan kohtuullisesti, vaikka suunta oli minulle ja kaiketi samalla Jukalle vähän vaikeampi. Istuntani ei ollut tasapainossa, vaan valui tyypillisesti vasemmalle. Sain korjata sitä aika paljon, mutta vakaata kohtaa en satulasta löytänyt. Tässä kierroksessa Jukka ei niin helposti siirtänyt takaosaansa sisemmäs eikä antanut asetukselle periksi, vaan jännitti vastaan. Opettaja neuvoi olemaan sinnikäs ja odottamaan, että Jukka antaa periksi. Näitä hetkiä ei valitettavasti tehtävälle juuri sattunut, vaan sain houkutella Jukkaa melkoisesti muualla pyöritetyillä volteillakin ennen kuin se yhtään antoi periksi. Opettaja hoksautti myös huolehtimaan vasemmassa kierroksessa siitä, että Jukan etuosa kääntyy myös. Apuna sai käyttää vasta-asetusta, jonka avulla sain oikeaa puolta paremmin hallintaan ja sitä kautta Jukkaa suoristumaan.

Keskittynyt hetki voltilla.

Sulkutaivutuksia tehtiin myös ravissa. Oikeassa kierroksessa taisimme saada pari järkevää hetkeä, mutta muu aika menikin Jukan ravissa istumisen opetteluun. Ravi ei ollut korkeaa nähnytkään, mutta en silti muka osannut istua siinä, vaan pompsahtelin matkassa. Vasemmassa kierroksessa sulkutaivutuksista ei tahtonut tulla oikein mitään. Kuvioon sai lisätä sulkutaivutuksen jälkeen sopivassa kohdassa tehdyn siirtymisen laukkaan. Jukan piti vertyä tässä askellajissa toimimaan paremmin, mutta tällä kertaa se otti siitä lähinnä kipitysvirtaa. Niinpä sulkutaivutuskohdat menivätkin siihen, että Jukka kipitti, ja minä yritin toppuutella sitä malttamaan ja kuuntelemaan pyyntöjäni. Välillä tuskastuin poniin, joka pyrki karkaamaan alta. Tai oikeasti tuskastuin omaan avuttomuuteeni. Jukkahan on myös näpsäkkä kouluponi, mutta tällä kertaa minun kouluratsastajan asenteeni oli jäänyt matkasta.

Lopuksi laukkasimme vielä enemmän oikeassa kierroksessa pyöritellen myös voltteja matkan varrelle. Jukan laukka alkoi muuttua ponnettomammaksi ja nelitahtisemmaksi, jolloin meno oli paikoin aika kulmikasta. Yritin huolehtia ulkoavuilla kääntämisestä ja siitä, että poni pysyy suorempana, mutta kovin montaa hyvää hetkeä en laukkaan saanut. Jukka tuntui vain kiirehtivän omille teilleen ilman, että sain sitä keskittymään minuun. Laukka tuntui myös hassun lyhyeltä Peran jälkeen, joten istuntani ei osannut sopeutua siihenkään näin vikkelästi. Lopulta saimme siirtyä loppuraveihin. Jukalla oli jälleen kipitysvaihde päällä, ja sain toppuutella sitä melkoisesti ennen kuin se yhtään malttoi. Pyörittelimme vielä ympyröitä, ja paikoin sain Jukkaa loksahtelemaan vähän kohdilleen, jolloin se antoi aavistuksen verran periksi. Hetket eivät olleet pitkiä, enemmänkin päinvastoin, mutta sellaisia kuitenkin, että lohduttauduin osanneeni vaatia edes hieman sinnepäin ymmärrettävästi.

Aina on hyvä hetki elehtiä ja letittää hevosen harjaa.

Huomasin jo tunnin alkumetreillä, että oma keskittyminen oli kulutettu ratsastuksen osalta loppuun jo edellistunnin aikana. Sain moneen kertaan komentaa itseäni yrittämään edes eikä vain matkustamaan. En olekaan aikoihin mennyt kahta tuntia putkeen, joten ehkä siksikin oli vaikea osata vaihtaa hevosesta toiseen lennosta. Kenties tunti olisi mennyt vähän hallitummin, jos olisin jatkanut sille suoraan Peralla. Tai ehkä olisimme molemmat lyöneet hanskat tiskiin, kun olimme jo olleet niin eri kartoilla aiemmin tunnin aikana. Oli miten oli, niin Jukan kanssa olisin saanut olla topakampi. Minun olisi pitänyt tuumata Jukalle, että nyt teemme tunnin keskittyneesti hommia ja sitten on aika levätä. Mutta en vain jaksanut itse olla niin hereillä, että olisin saanut poninkin uskomaan minua, ja niinpä menimme vähän vasemmalla kädellä tämän kerran. Tulipahan kuitenkin ratsastettua ainakin.

Kuvista ja videoista kiitos Alekseille ja Noralle!

Joka kuuseen kurkottaa...

Sunnuntaiaamu alkoi taas Mintti Rautioahon kahden tunnin luennolla, jolla käsiteltiin hevosen oppimista. Tärkeimpänä antina sain taas muistutuksena sen, että avun antamisen jälkeen palataan nollatilaan eli ei vaikuteta yhtään perustuntumaa enempää hevoseen. Sen jälkeen voidaan taas antaa uusi apu ja palata takaisin nollatilaan. Koskaan ei siis saisi olla antamassa yhtä apua ja kesken sen pyytää jotain toista. Hevosen oppimisessa tärkeää on myös hyvän mielentilan säilyttäminen, jolloin tilanne mahdollistaa rennon olemisen ja siinä samalla oppimisen. Sama pätee ratsastukseenkin. Asiat on osattava tehdä ja pyytää rennon rauhassa, mutta silti jämäkästi. Turha häseltäminen aiheuttaa vain kaaosta. Sen sainkin valmennuksessa Peran kanssa huomata. Tunnin jaoin Kaisan ja toisen kaverini kanssa.

Aluksi saimme taas huolehtia siitä, että hevoset liikkuivat. Peraa sai nohitella tällä kertaa paljon enemmän ilman, että vaikutus alkoi oikein näkyä. Olin jo ennen selkään pääsemistä ajatellut, että voisimme jatkaa Peran kanssa työskentelyä liki kuin välillä ei olisi ollut viikon taukoa. Haha, olipa minulla kuvitelmat. Ei Pera tietenkään ollut jäänyt samoihin säätöihin enkä minä ollut juuri samoilla avuilla ratsastamassa. Niinpä saimme aloittaa homman uudelleen liki nollasta. En tiedä, mitä kummaa tein niin väärin, kun Pera tuntui vain venkoilevan enkä saanut sitä kunnolla kuulolle. Opettaja huuteli puutteellisesta aktiivisuudesta samoin kuin asetuksesta, ja yritin korjata noita parhaani mukaan. Silti saatu parannus kesti aina vain muutaman askeleen ennen kuin pakka levisi taas käsiin.

Etenkin vasemmassa kierroksessa ravissa meno oli ihan tuskaisaa. Asetus ei mennyt millään läpi, Pera puski sisälle, ja aktiivisuus hävisi tuon tuosta. Oma mielentilani kirkui kyllä niin punaista, ettei mitään rajaa. Niinpä aloin häseltää, yrittää vähän sitä, tuota ja tätä, sitten heittäydyin matkustajaksi ja manasin koko lajin olemassaolon, kunnes toistin koko ruljanssin uudelleen. Pera jännittyi joka kerta yhä enemmän, kunnes olimme molemmat niin levottomia, ettei mistään tullut mitään. Pyysin opettajalta apua, ja hän tuli kokeilemaan, miten Pera asettuu maastakäsin tehtynä. Perallehan asia ei ollut mikään ongelma, kun pyyntö oli selvä. Se siis seurasi hienosti opettajan tekemiä asetuksia. Seuraavaksi opettaja sitten väistätti Peran takaosaa ja tuumasi, että oikea takajalka eli tässä tapauksessa ulkotakajalka otti ensin hyvin laahaavia askeleita. Kun opettaja väistätti lisää ja vaati parempaa aktiivisuutta, alkoi Pera käyttää oikeaakin takastaan kunnolla ja toimi paremmin. Ohjeeksi tuli siis yksinkertaisesti ratsastaa sekin takajalka töihin.

Ravissa vaihtelimme ympyröitä, joiden aikana haimme hevosia pienentämään ympyrää aktiivisuus säilyttäen. Oikeassa kierroksessa saimme vähän ajatusta tästä Peran kanssa, kun viimein sain asetuksen läpi. Sittenpä aktiivisuus alkoikin kadota, jolloin olimme taas lähtöruudussa. Jäin myös näpertämään liikaa asetuksen pariin, kun en saanut pidettyä samalla aktiivisuutta yllä. Yritin jaksottaa apujen antamista niin, että aina yksi tulisi kerrallaan, mutta aivan varmasti tuntiin mahtui hävettävän monta hetkeä, kun puskin Peran käsiteltäväksi sata ja yksi apua, joista se otti joko yhden toteutettavakseen tai mikä todennäköisempää, sulki itsensä kaikilta avuilta, koska ylikuormitin sen. Olisin kaivannut varmaan jonkinlaisen tilanteen kokonaisnollauksen, kun kierrokset alkoivat lyödä pahasti yli.

Tämän jälkeen aloimme tehdä samaa takaosan väistätystä ulommas ympyrällä kuin viime kerrallakin. Ensin tehtävää tehtiin käynnissä ja sitten ravissa. Pera liikkui edelleen paikoin sangen ponnettomasti, jolloin en saanut sitä pyöreäksi saati asetuksia läpi. Käynnissä ehdin kuitenkin sen verran nollailla omaa häseltämistä, että sain lopulta pyynnöt sen verran selvästi, että Pera ymmärsi tehtävän idean. Sittenpä opettaja kehottikin jatkamaan tehtävää ravissa. En taaskaan tajua, mitä ihmettä tapahtui, kun koko homma muuttui kertarysäyksellä tajuttoman vaikeaksi. En saanut Perasta mitään otetta, vaan se säpsyili menemään. Istuntanikin levisi, kun Pera eteni hirviraviaan, jolloin viimeinenkin ote katosi. En vain pysynyt tilanteen tasalla rauhallisena, vaan aloin äkkiä säätää kaikkea mahdollista, jotta meno tasoittuisi edes hieman. Sen sijaan, että olisin nollannut tilanteen etenkin omassa päässäni ja aloittanut alusta, keskityin vain yrittämään kaikin keinoin lisää. Yllättäen tämä strategia oli niin väärä kuin vain voi.

Tehtävään sai yhdistää vielä laukannoston. Oikeaa laukkaa en saanut tehtyä, kun en saanut valmisteltua Peraa kuulolle. Herpaannuin täysin ja vaihdoin suuntaa lannistuneena. Vasen laukka nousi hätistelyn kautta eli kaukana oikeaoppisesta nostosta. Laukassa sain vähän Peraan taas otetta, mutta se pyrki edelleen vahvasti valumaan ulos. Opettaja neuvoi kääntämään etuosaa, tekemään ulko-ohjalla tarvittavia pidätteitä ja huolehtimaan asetuksen säilyttämisestä. Ihmettelin kovasti, mikä ratsastuksessani aiheutti Peran valumisen tässä kierroksessa ulos, kun vasemmalle kenottava istuntani houkuttelee useimmat ratsut siihen suuntaan. Opettajan korjauksia noudatellen sain kuitenkin Peran kanssa palaset aina paikoin kohdalleen, jolloin laukka rullasi taas paljon paremmin. Oikean laukan jääminen väliin harmitti kyllä, mutta oman osaamisen puutehan senkin aiheutti.

Loppuun otettiin vielä pieni kertaus takaosan ulommas väistättämisestä ja treenattiin sitä kaikki kolme ratsua samalla ympyrällä. Opettajan jaellessa neuvoja koko ajan aloin saada tätäkin tehtävää toimimaan selvästi paremmin kuin itsekseen räpeltämällä. Saimme jopa ravissa parit ihan asialliset yritykset, vaikka ne eivät olleenkaan täydellisiä. Opettaja korostikin, ettei kaikkea tarvitse saada heti täydellisesti oikein, vaan niitä voi harjoitella pikkuhiljaa paremmiksi. Loppuraveissa hain vielä Peraa kuulolle, mikä onnistui ehkä hieman paremmin kuin tunnin aikana. Siirtymävalmisteluissa ilmeni heti jännittymistä, jolloin nollasin tilanteen ravaamalla hetken ihan vain eteenpäin. Sitten sain valmisteltua siirtymän, jossa pyöreys kuitenkin pääsi katoamaan hetkeksi, mutta palasi nopeasti Peran ollessa kunnolla käynnissä.



Tunnin lopuksi kysyin opettajan mielipidettä istuntaan. Hän sanoi minun istuvan nätisti eikä se ollut se palanen, joka vaikeutti menoa. Sen sijaan vaikuttamiseni hevoseen oli se, josta ongelmat lähtivät liikkeelle. Toki opettaja sanoi ylävartaloni välillä retkahtavan väärään suuntaan auki, kun en muistanut vetää napaa sisään ja pitää syviä lihaksia töissä, mutta ne olivat hyvin pieniä korjauksia vaativia virheitä. Ajatelkaa, minun istuntani ei olekaan ihan kamala! Tämä tieto lohdutti kovasti. Muuten irvistelin todella kehnolle omalle ratsastukselleni ja tiesin kapsahtaneeni pahemman kerran sinne katajaan, kun kuvittelin yhden kivan kerran jälkeen osaavani ratsastaa Peraa kuin vettä vain. Tulipahan taas haettua sitä nöyryyttä oikein kantapään kautta. Seuraavana olisin aika oppia ottamaan jokainen ratsastus omana kokonaisuutenaan, joka on päivästä riippuen erilainen. En voi siis ajatella, että kun hevonen toimi kerran minuutin ajan tosi kivasti, että se tilanne säilyisi aina seuraavaan kertaan. Sen sijaan parempi ratkaisu on ratsastaa joka kerta tunnustellen, miltä hevonen sillä kerralla vaikuttaa ja edetä sen mukaan.

Videoista kiitos Noralle ja Alekseille!

Hyppyjä pirteämmällä Pupella

Lähdimme taas Noran ja Kaisan kanssa Heli Pensonin estetunnille. Ratsujako meni sulavasti niin kuin aiemminkin eli minä sain Pupen. Alkuverryttelyn menimme tuttuun tapaan itsenäisesti, ja Puppe oli samanlainen kuin aina ennenkin eli ei intopiukeana menossa, mutta nohiteltavissa hommiin. Pyrin alusta asti olemaan sinnikäs ja vaatimaan Pupelta liikettä. Käynnissä Puppe liikkui ihan kivasti, mutta ravissa leikki potkuria, jota sai aina muutaman askeleen päästä lykätä uudelleen vauhtiin. Asetukset molempiin suuntiin olivat vähän puutteellisia, ja etenkin oikealle asettumista Puppe vastusteli. Laukassa hyödynsin kevyttä istuntaa ilman, että makoilin kaulalla ja nohittelin tarmokkaasti Puppea liikkumaan. Vasemmassa laukassa Puppe heräsikin kivasti. Oikeassakin laukassa oli liikettä, mutta ei yhtä helposti. Opettaja kommentoi tarmokkuuden olevan kohdillaan, kunhan saisin vielä keulankin pysymään ylhäällä. Puppe mieluusti liikkuessaan reippaammin myös venyttää itsensä kilometrin mittaiseksi ja valuu etupainoiseksi. Tunnin ajan opettaja onneksi muistutti hyvin kerta toisen jälkeen siitä, että takajalat piti saada töihin ja keulan tuli olla kannettuna.

Hypyt aloitettiin tulemalla kahta pystyä kahdeksikolla (ratapiirroksen esteet 3 ja 4). Käsitin tehtävän ensin väärin ja ehdin hypätä yhden esteen väärinpäin, hups. Sitten opettaja stoppasi meidät ja kertoi oikean reitin. Eli ensin tultiin oikeassa laukassa pysty numero 3, vaihdettiin hypyssä vasen laukka, tultiin siinä pysty numero 4, jolla vaihdettiin laukka takaisin oikeaan. Esitimme Pupen kanssa bravuurimme eli kaarteissa hidastumisen ja esteiden yli mönkimisen. Laukat kuitenkin vaihtuivat siitä huolimatta, joten tehtävä meni sen osalta putkeen. Teissä olisi ollut hieman viilattavaa. En tiedä, miksi en osaa hahmottaa reittejä, mutta tuppaan aina tulemaan ainakin yhden esteen vinosti. Nelospystylle tultaessa Puppe pyrki koko tunnin ajan oikealle. En tajunnut kertaakaan korjata sitä kunnolla, vaan tyydyin nykäisemään sen viime tipassa estettä kohti, ettei se keksinyt väistää sitä oikealta. Niin, oikea pohje, missä olitkaan? Tai paremminkin: ulkoavut, haloo?

Seuraavaksi tulimme suoraa linjaa, jossa oli innarina kaksi pystyä ja kolmen laukan päässä kolmas pysty. Ensimmäisellä yrittämällä emme olleet Pupen kanssa toisistamme kartalla ensimmäisessä hypyssä, vaan lähdimme omiin aikoihimme. Se vähän sekoitti pakkaa koko tehtävälle, mutta Puppe venytti itsensä hienosti kolmannelle pystylle kolmella laukka-askeella. Mitä nyt vastalaukassa, mutta kuitenkin. Toinen yrittämä menikin paljon sujuvammin, kun opettaja vinkkasi pyytämään niin ensimmäisen kuin toisen esteen jälkeen eteen, jotta Puppe liikkuisi ja väli menisi toivotuilla askelilla. Sekoitan vieläkin hevoselle rauhan antamisen matkustajaksi heittäytymiseen, jolloin tapahtuu tällaisia töksähteleviä hyppyjä. Pohkeet, pohkeet ja vielä kerran pohkeet, mutta samalla rentous säilyttäen.

Sitten tulimme radan kolmesti eri korkeuksilla. Korkeudet taisivat olla kaikkea väliltä 50-80 senttiä sekä lopuksi yksi 95 sentin este. Suora linja meni ihan hyvin, mitä nyt keilasimme siitä muutamia puomeja alas, ja Puppe pääsi vaihtamaan sen aikana laukan aina vasemmaksi. Kaarteet söivät edelleen laukkaa eivätkä hypyt niitä seuranneille pystyille olleet parhaimpia. Päästin Pupen edelleen valumaan lähestymisessä nelosesteelle oikealle, jolloin tie ei ollut kertaakaan kunnollinen. Positiivista oli se, että Puppe vaihtoi suunnanvaihtoesteillä laukat joka kerta, vaikka tulimme paikoin liian lähelle. Toistot kuitenkin auttoivat, sillä kertaalleen sain radan suoralle linjalle sellaisen fiiliksen, että Puppe oli avuilla eikä minun tarvinnut tehdä mitään ylimääräistä. Se fiilis jäi kyllä todella hyvin mieleen ja sellaisen kanssa olisi järjettömän kivaa ja ennen kaikkea helppoa edetä vaikka millaisia ratoja.



Videolta sain tarkistella taas jälkikäteen menoa. Pohkeillani oli edelleen oma elämä eikä Pupen kapeus juuri auta jäykkiä jalkojani löytämään paikkaansa. Suurempi harmitus oli se, että ylävartaloni souti taas melkoisesti. Kaiketi puskin huomaamattani Puppea sillä tavalla liikkumaan, vaikka ratsuni tuskin arvosti tapaani. Käteni olivat myös tällä kertaa sangen paikoillaan eivätkä lähteneet ainakaan liioiteltuihin myötäyksiin. Kovin pahasti en silti muista nykäisseeni Puppea suusta, joten ehkä se ei tarvinnut edestä niin paljoa tilaa pienemmissä hypyissä. Eikä opettajaltakaan tullut asiasta noottia. Kaarteiden ratsastamisessa saisin edelleen parantaa aktiivisuuden säilymistä sekä ulkoavuilla kääntymistä, jolloin hevonen pysyisi paremmin suorana ja hanskassa eikä pääsisi valumaan omille teilleen. Hienoa oli se, etten ehtinyt jännittää esteitä, vaikka siellä yksi isompi olikin. Sen ylittämisen jälkeen tuntui vain, että olipa ihmeen helppoa. Kivaa oli myös se, että Puppe liikkui ehkä helpoiten tähän mennessä. Vieläkään se ei mikään liitokavio ollut, mutta mikäli tämä kehitys reippaampaan suuntaan jatkuu, voi luvassa olla enemmän helpompia hyppelyitä. Ja sehän vain sopii!

Videoista kiitos Alekseille!

Sama treeni, eri hevonen

Vaikka perjantaista on tullut vakiotunniton päivä, en yllättäen aina malta olla silti satulasta pois. Onneksi minulla oli käytettävissä itsenäinen tunti Tallinmäellä, joten suuntasin sinne. Keli ei kyllä ollut lupaava, kun lämpöasteita oli +15, ja vettä satoi vaihtelevasti. Tuuri oli kuitenkin tällä kertaa puolella eikä tunnin aikana tullut vettä kuin muutama hassu tihkupisara. Muutenkin tarkeni hyvin pitkähihaisella. Ratsukseni sain tietysti Jetin. Treeniaiheeksi päätin ottaa kertauksena edellispäivän treenin eli ympyrällä työskentelyn takaosan ulommas väistätyksen sekä sulkutaivutusten kaltaisten liikkeiden parissa.

Ympyrällä työskentelyn tein käynnissä. Jetti väistää todella helposti, joten takaosan väistätys ulommas oli sangen vaivatonta. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että keskityin kontrolloimaan liikaa vain takaosaa, jolloin etuosa jäi huomiotta, asetus ei pysynyt toivotusti, ja ulkolapa tahtoi pullahtaa. Tämän huomion jälkeen keskityin siihen, etten turhaan prässännyt takapäätä liikaa, kun Jetti otti väistöavut helposti vastaan. Sen sijaan kiinnitin enemmän etuosaan huomiota, jolloin meno tasaantuikin sopivasti. Aktiivisuus tosin katosi välittömästi, kun pyysin väistöjä, jolloin hiippailimme valtaosan ajasta. Yritin kyllä nohittaa Jettiä liikkumaan myös väistön aikana, mutta pyyntöni menivät vähän heikosti läpi. Ilahduttavaa oli kuitenkin se, etten huomannut kummempia puolieroja.

Takaosan väistätysten jälkeen työstin hetken aikaa ravia niin keventäen kuin harjoitusravissa istuen. Jetti liikkui tuttuun tapaansa tasaisesti. Hieman se yritti hiippailla, mutta ihmeen hyvin totteli, kun pyysin vähän aktiivisuutta. Otin myös pitkille sivuille askeleenpidennykset, joissa oli jopa energiaa. En tosin itse osannut pitää ohjia tuntumalla riittävästi, joten ravi taisi mennä enemmänkin vain läpijuoksemiseksi kuin varsinaiseksi pidennykseksi. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, kuinka helposti Jetti reipastui pyynnöstä ja säilytti tahdin, kunnes pyysin sitä hidastamaan hieman. Muuten harjoitusravissa koetin vakauttaa jalkojani, jotka vispasivat jälleen. Hankalaahan se oli. Välillä sain käännettyä jalkani jotenkin niin, että vispaus väheni. Asentoa oli kuitenkin vaikea pitää yllä enkä osannut siihen vielä rentoutua, joten lipsahtelin nopeasti takaisin vanhaan asentoon. Ennen siirtymistä sulkutaivutuksen kaltaisiin liikkeisiin otin laukkaa verryttelynä kenttää ympäri. Jetti tahmaili ensin, mutta reipastui pitkillä sivuilla ihan kivasti. Tein myös parit laukanvaihdot lävistäjällä ja jos en väärin tuntenut, vaihtoi Jetti molemmat kerrat puhtaasti.

Sulkutaivutuksen kaltaisessa liikkeessä huomasin taas jääväni ähertämään turhan paljon takaosan kimpussa. Välillä taisin vääntää Jetti-paran sellaiselle mutkalle, että sen liikkuminen oli suorastaan ihme. En tosiaan tunne selkään juuri ollenkaan, milloin hevonen on toivotusti eikä kentällä tietysti ollut peilejäkään saati toista silmäparia apuna. Aloin sitten loiventaa takaosan asentoa, jolloin meno parani hieman. Jetti tosin hidasteli edelleen, mutta en ihmettele, kun tajusin pyytäväni sitä liian mutkalle. Lisäsin tehtävään myös laukannostot, jotka lähtivät aika arpoen. Jetti taisi välillä saada niin monta apua yhtä aikaa, ettei enää tiennyt, mitä niistä totella. Laukassa yritin hakea vähän kootumpaa menoa, mutta aktiivisuuden puute teki siitä tietysti hankalaa. Jetti tuntui pariin otteeseen kuitenkin hyvällä tavalla lyhyemmältä, vaikka ei se normaalistikaan mene kilometrin mittaisena. Loppuun otin molempiin suuntiin sulkutaivutukset vielä suoralla uralla, jotta saatoin tarkistaa, etten vääntänyt hevosta ihan mutkalle, vaan etenimme suunnilleen liikkeen vaatimassa asennossa.

Loppuraveissa hain Jettiä venyttämään ohjan perässä eteen ja alas pyörittelemällä ympyröitä. Jetti venytti aika kivasti, mutta välillä herpaantui tuijottelemaan omiaan (muun muassa sitä hurjan pelottavaa selkäännousukoroketta). Yllättävän nopeasti se kuitenkin muisti olemassaoloni ja palasi venytyksen pariin. Jetti oli tässä kohtaa mukavan aktiivinen, ja mietinkin, että tällä energialla olisi ollut hyvä aloittaa treenit. Vielä en vain osaa virittää Jettiä heti alkutunnista tähän mielentilaan, joten sain vain nauttia hyvästä menosta tunnin loppupuolella. Löytyipähän se kuitenkin, joten kai treenissä tuli tehtyä jotain oikeinkin.

Loppuun vielä surullisia uutisia: Mortti lopetettiin tänään. Se loukkasi etujalkansa ilmeisesti tarhassa niin pahasti, että paraneminen käyttökuntoon oli hyvin epätodennäköistä. Niinpä onneksi kuitenkin 20 vuoden ikään ehtinyt ruuna laukkasi paremmille ja ikivihreille laitumille. Ehdin käydä sanomassa Mortille heipat ja syöttämässä sille vielä vähän ruohoa. Olo oli kyllä surullinen, vaikka en koskaan ihan samalle aaltopituudelle Mortin kanssa päässyt. Ei silti ole kivaa, kun toisen elämä päättyy näin äkkinäisesti. Mutta nyt Mortilla ei ole kipuja eikä murheita, joten parempi näin.