Tasan sen verran

Reilun viikon loman jälkeen teki mieli taas satulaan. Niinpä kyselin paikkaa ja pääsin Oulunsalon ratsastuskoulun sennujen jatko 1 -tunnin seitsemänneksi ratsastajaksi. Ratsukseni sain 2008 syntyneen Magyar-ruunan. Tunnin vietimme kuviolla, joka alkoi päätyyn pyöräytetyllä kymmenen metrin voltilla. Sitten kulman jälkeen tehtiin lyhyt lävistäjä, uralle päästyä voltti ja siitä heti toinen lyhyt lävistäjä. Toiseen päätyyn pyöräytettiin taas voltti ja tehtiin kuvio samoin, mutta nyt toiselta pitkältä sivulta aloittaen. Tunnin loppupuolella muutimme toisen pitkän sivun laukkapätkäksi. Tulimme kuviota siten, että päätyvoltit teimme aina oikealle ja pitkien sivujen voltit vasemmalle.

Magyar oli mainio tapaus siinä mielessä, että se teki tasan sen, mitä osasin siltä pyytää. Opettavainen tuntiratsu siis. Se oli minun taidoillani hieman diesel-mallin tapaus, mutta olenhan julistanut pärjääväni (ja tykkääväni) enemmän moisista, joten pääsinpähän taas treenaamaan pohkeiden käyttöä. Volteilla Magyar vaikutti aika tasaiselta molempiin suuntiin. Jos hankalampi suunta pitäisi sanoa, niin kai se sitten vasen olisi. Ihan jo oman vinouteni takia. Elämä oikeassa kierroksessa on minulle yleensä hevosesta riippumatta helpompaa. 

Tällä tunnilla en juuri esittänyt tarkkuusratsastusta noilla kuvion teillä, sillä keskittymiseni meni Magyarin pitämiseen liikkeellä. Tehtävää tultiin tosiaan käynnissä ja harjoitusravissa, mutta jälkimmäisessä minun oli kevennettävä. En saanut taaskaan istuttua harjoitusravissa ilman perunasäkiksi muuttumista, joten joko istuin alas ja Magyar hiippaili tai sitten kevensin ja Magyar pääsi liikkumaan edes vähän paremmin. Hiljalleen alkaa tuntua siltä, että istuntatreeniputki olisi enemmän kuin tarpeen, vaikka se ei tämän perunasäkkeilyn takia kauheasti houkutakaan. Tarpeellista tosin olisi juuri siitä syystä.

Laukkaa olisin tahtonut työstää enemmän, sillä siinä oli helpompi istua ja pääsin vaikuttamaan Magyariin paremmin. Pitkä sivu vain loppui meillä aina juuri, kun olin saamassa laukasta kiinni. Magyar nosti laukat asiallisesti, kun vain valmistelin ne. Aika yllättävää, hah. Laukan jälkeen ravikin eteni paremmin, ja loppuraveissa saimme jo vähän energisempää menoa. Siitä olisi ollut jälleen kerran hyvä aika aloittaa itse tunti. Kunpa sitä osaisi ratsastaa sen energisyyden alkuverryttelyn aikana, niin sitä työstöaikaa jäisi enemmän. Mutta nyt meni näin. Magyarista jäi hyvä fiilis kuitenkin. Se eteni tasaisesti juuri sen verran kuin siltä pyysin eikä vaikuttanut pahastuvan, vaikka kuski välillä sääti omiaan ja hytkyi kyydissä. Jospa pääsisin menemään Magyarilla toistekin, niin voisi katsoa, saanko säädettyä itseäni vähän nopeammin hevosen kanssa samalle taajuudelle.

Suvi ja suokki

Sain järjestettyä itseni ensimmäistä kertaa Jäälintallille edullisen kokeilutunnin houkuttelemana. Luvassa oli koulua kahdeksan ratsukon tunnilla, jonka taso oli perusmerkki/C. Ratsukseni sain 2014 syntyneet suomenhevosruuna Nuuttipeikon eli Nuutin. 

Tunnilla mentiin hyvin perusratsastuksen parissa, mikä toki sopi minulle. Pyöräytimme käynnissä ja ravissa pitkän sivun keskelle voltin ja pyrimme ratsastamaan kentän kulmat tarkasti. Alkuverryttelyn ravissa sai hyödyntää kentällä olleita puomeja ja myöhemmin tunnin laukkaosuudessa sai ylitellä yksittäistä puomia.

Nuutti oli oikein mainio tapaus. Sopivan reipas ja ymmärtäväinen kuskin heikunkeikun-menoa kohtaan. Voltit lähtivät molempiin suuntiin aika kivasti enkä huomannut erityisemmin puolieroja Nuutissa. Jostain syystä voltin loppuosat tahtoivat kuitenkin aina vähän tulla oikaistua. Arvelen, että voltin alkuosan puuhassa unohdin pitää istuntani keskellä ja lähdin valumaan sisälle, jolloin Nuutti seurasi perässä. Ravissa voltit tuntuivat menevän aika vikkelästi, vaikka ei Nuutti mitenkään erityisen kiireinen ollut. Toki laukan tultua kuvioihin meno vähän reipastui, mutta Nuutti edelleen kuunteli pidätteet, kun sain tehtyä ne oikein.

Laukannostoissa sain olla tarkempana, jotta Nuutti nosti laukan eikä vain kiihdyttänyt ravia. Oman istunnan pulmat näkyivät tässä erityisen hyvin. Niin ja valmistelun puute. Itselläni oli vissiin taas niin kiire laukkaan, että en muka malttanut valmistella sitä, vaan lähes tyhjästä ehdotin Nuutille, että mitä jos mentäisiin jo. Hätähousu, pah. Nuutti oli laukassakin oikein lysti. Kun sain taas omia istuinpalikoita kohdilleen, tarjosi Nuutti mukavan tasaista menoa. Siitä olikin helppo ylitellä puomia, jolle jopa näin askeleet! Mitä nyt pari kertaa en nähnytkään ja hienosti ratkaisin tilanteen olemalla tekemättä mitään tai korkeintaan panikoimalla. Nuutti pudotti näinä kertoina laukan raville, kun kuskista ei ollut sille apua. Onneksi valtaosa puomin ylityksistä meni sangen kivasti, mikä sai kyllä haaveilemaan vahvasti estetunnista tai ainakin puomeista ja kavaleteista.

Kentällä pyörittelimme vielä tovin ravia. Nuutti oli aavistuksen kiireinen, mutta tasoittui nopeasti. Sen jälkeen saimmekin iloista puuhaa: uittamista. Talli kun sijaitsee ihan veden lähellä. Ei siis muuta kuin satulat sekä omat kengät ja sukat pois ja takaisin hevosen selkään. Olipa muka hutera olo ilman satulaa, hah! Vedessä kiersimme pientä rinkiä rantaa myöten. Nuutti vaikutti tykkäävän ja hakeutui vähän syvemmälle, vettä oli puoleen reiteen saakka. Olipa kiva päästä läträämään veteen hevosen kanssa. Selvä kesän merkki kyllä. Muutenkin oli ihana päästä suomenhevosen kyytiin. Olenhan aina ollut vähän niihin kallellaan.

Viikon vaikutus

Maanantaina menin kuudenneksi ratsastajaksi Oulunsalon ratsastuskoulun tunnille. Luvassa oli koulua tasolla B-. Ratsukseni sain toisen kerran Bondin. Tunnin tehtävinä oli kulmien ja ympyröiden ratsastaminen. Kulmat ratsastettiin puolen kentän kokoisella neliöllä ja ympyrätyöskentely tehtiin pääty-ympyrällä.

Tunnin suurin anti oli huomata, miten neljä ratsastuskertaa oli jo vähän vetreyttänyt kroppaa. Viikko sitten Bond tuntui kapoiselta enkä löytänyt pohkeillani kunnolla sen kylkiä, mutta tänään moista ongelmaa ei ollut. Lisäksi se tuntui paljon pehmeämmältä, ja sain vaikutettua siihen paremmin kuin viimeksi. Tajusin heti alkutunnista olla napakampi vaatimaan liikettä, niin Bond heräili hommiin ihan hyvin. Oli mukava huomata pientä kehitystä ja vain viikossa. 

Kulmien ratsastaminen onnistui tänään paremmin, kun pohkeeni tosiaan löysivät hevosen kyljet ja sain jopa hetkittäin vaikutettua niillä. Kulmaratsastuksen askellajeina olivat käynti ja ravi. Yritin istua harjoitusravissa, mutta siitä ei valitettavasti tullut vielä(kään) mitään, joten päädyin keventämään. Bond tahtoi paikoin olla kiireinen ravissa etenkin, kun palasimme kulmatehtävälle työstettyämme laukkaa pääty-ympyrällä. Kun sain sen malttamaan ja pidettyä istuntani paketissa, menivät kulmat molempiin suuntiin ihan kohtuullisesti. Paketin levitessä Bond pääsi oikaisemaan mutkat, kun epävakaa istuntani kertoi sille vaikka ja mitä.

Ympyrätyöskentelyä teimme kaikissa askellajeissa. Olin ihan mielissäni, kun saimme ravissa ja laukassa pyöreämpiä hetkiä, joissa Bond oli rehellisesti enemmän oikeinpäin eikä vain nyökännyt niskasta tai painunut kuolaimen alle. Tämä vaati kuitenkin sen, että sain pidettyä itseni paketissa, kannettua kädet ja ratsastettua pohkeella. Niin ja hei, sain myös viime kerralla mahdottomaksi jääneen oikeankin laukan nostettua. Minussa on toivoa, hah! Laukka oli itse asiassa hetkittäin aika mainiota. Bond oli hyvä kertomaan heti, kun käteni lähtivät seilailemaan. Se nimittäin seurasi alas painuvia käsiäni painumalla kuolaimen alle.

Loppuravissa Bond tahtoi olla kiireinen, mutta kun sain sen malttamaan, löytyi sieltäkin varsin asiallista menoa. Hitsit, Bondhan on aika kiva! Vaikka tekemisessäni on vielä valtavasti korjattavaa erityisesti istunnan vakauden ja käsien kanssa, niin kyllä tässä on jo pientä edistymistä havaittavissa. Vai pitäisikö sanoa, että paluuta siihen säännöllisen ratsastusaikani menoon? No kuitenkin, eteenpäin tämä on nykytilanteesta katsottuna joka tapauksessa. Ratsastuslihakset ovat vain selvästi kadonneet, jolloin istunnan korjaaminen on työlästä. Vaan eivätköhän nekin hiljalleen heräilisi säännöllisellä treenillä. Bondin kanssa jatkaisin itse asiassa treenejä mieluusti, tosin sitä harjoitusravia vielä vältellen.

Tältähän se tuntuu

Perjantaina olin Oulunsalon ratsastuskoulun sennujen C-tunnilla. Ratsukoita oli kahdeksan, ja tunnin aiheena hevosen suoruus sekä kulmien ratsastaminen. Ratsukseni sain Preluden, 2010 syntyneen tamman.

Kuviona oli ratsastaa kenttä isona kulmikkaana kahdeksikkona eli molemmat päädyt ratsastettiin isoina neliöinä. Kuviota tultiin kaikissa askellajeissa ja päätyihin lisättiin myös alun jälkeen ympyrät. Alkutunnin hoin taas itselleni tuttua mantraa: kädet, katse, pohkeet. Tänään suurimmat pulmat olivat käsien ja harjoitusravissa istumisen kanssa. Kädet eivät taaskaan halunneet pysyä kannettuina tai oikeassa kohdassa, vaan seikkailivat minne sattuu. Istuntani taas levisi harjoitusravissa enkä siten saanut keskityttyä kunnolla itse tehtävään.

Prelude ei vaikuttanut erityisen jäykältä kumpaankaan suuntaan, jolloin kulmien ratsastaminen meni ihan mukavasti. Mitä nyt oma istuntani oli aina johonkin suuntaan vinkkarassa, ja ylävartalo tahtoi painua kasaan. Käsien lisäksi opettaja muistutteli katseestakin, mutta ihmeen hyvin sain pidettyä sen eteenpäin, vaikka välillä tunnustan ihastelleeni myös hevosen niskaa.

Kuvio oli ehdottomasti hankalin harjoitusravissa. Preluden ravi ei ollut sinällään kovin isoa, mutta eipä istuntani rippeet pitäneet siinäkään kovin kehuttavasti. Jäimmekin vähän sellaiseen hiippailevaan hirviraviin, mikä ei ainakaan auttanut. Jos olisin osannut ratsastaa Preluden käyttämään itseään oikein, olisi ravikin varmasti tasoittunut. Kulmat tahtoivatkin vähän lipsua miten sattuu, kun istuntani kertoi hevoselle vaikka mitä kummallisuuksia. Kulmien jälkeen kuitenkin pääsimme aika asiallisesti suoraan.

Tehtävän parhaimmat hetket tulivat laukassa. Preluden laukka oli oikein mukavaa, ja sain istuttua siinä paljon paremmin. Käteni löysivät myös paremmin paikkansa, jolloin sain houkuteltua Preluden vähän pyöristymään, jolloin meno parani entisestään. Laukka rullasi, Prelude oli kuulolla, kulmat ehti ratsastaa ja niiden jälkeen meno jatkui suoraan. Hitsit, tältähän sen ratsastuksen pitäisi tuntua ja vitsit, miten kivalta se tuntuikaan! 

Loppuraveissa sain vielä istuntapakkaani keventäen kasaan, jolloin Prelude pääsi tarjoamaan pätkiä rennon pyöreähköä menoa. Tästä olisi ollut itse asiassa hyvä aloittaa koko tunti. Enää tarvitsee oppia tekemään liki koko tunnin työn vaatinut onnistuminen heti alkuverryttelyssä. Helppoa, eikös? Tunnin tehtävät olivat taas hyvää perusratsastusta, jossa kyllä riittää hiottavaa loputtomiin. Tykkäsin Preludesta, ja se taisikin kiilata kärkeen tallin hevosista. Monta on tosin vielä kokeilematta, mutta olipa mukava törmätä ratsuun, josta pääsi jo tunnissa aavistuksen jyvälle.

Ensin kaasu, sitten jarru hukassa

Viikon kolmannella ratsastustunnilla mahduin sennujen C-ryhmän koulutunnille. Neljän ratsukon tunnilla oli luvassa siirtymiä, ja ratsunani oli edelliskerralta tuttu Tessika, mikä sopi oikein hyvin.

Siirtymiä teimme käynnistä ja ravista pysähdyksiin ja ravista käyntiin ja siitä laukkaan. Siirtymät teimme keskihalkaisijalle, jolle käänsimme aina pitkiltä sivuilta. Yritin tunnin alusta lähtien ratsastaa pohkeella ratsun aktiiviseksi. Samalla pyrin huolehtimaan, etten istunnalla jarruttaisi liikettä. Onnistuminen oli niin ja näin. Tessika tuntui tajuavan, mitä haen, mutta vauhti tuppasi loppumaan aina muutaman reippaamman askeleen jälkeen. Siis mitä, eikö ratsussa olekaan vakionopeudensäädintä? Kas kummaa.

Siirtymät alaspäin tuppasivat olemaan vähän venyviä. Tiedostin toki, että ennen siirtymää pitäisi liikkeen olla sopivan aktiivinen, mutta pohdinta ei juuri mennyt toteutuksen tasolle. Tessika oppi kuvion aika nopeasti, jonka myötä siirtymät hieman helpottuivat. Pysähdyksistä raviin pääsimme paikoin kohtuullisesti. Vähän toki piti taas ensin nohitella, mutta toistot paransivat asiaa.

Tunnin parhaimmat hetket tulivat käynnistä tehdyissä laukannostoissa. Muutamia kertoja Tessika nosti oikean laukan oikein nätisti ja pienellä merkillä. Jes! Toki mukaan mahtui kertoja, kun itse kiirehdin laukkaan enkä valmistellut siirtymää. Homma levisi silloin käsiin, ja Tessika siirtyi joko vain raviin tai nosti laukan laahaavien raviaskelien kautta. Valmistele, valmistele ja vielä kerran valmistele! Miten sen niin helposti unohtaakaan. 

Laukkapätkät herättivät ratsua sen verran, että niiden jälkeinen ravi oli sangen kiireistä. Tässä kohdassa minulla sitten katosi jarru, hah. Tessika tikitti ravia menemään minun ihmetellessä, miten sitä hommaa taas tasapainotettiinkaan. Yritin aina hakea tasaisemman ravin ennen kuin lähdin tehtävälle uudelleen. Tehtävän aikana huomasin taas sen, miten istuntani ei pitänyt ja jouduin turvautumaan liian paljon ohjaan. Loppuravissa saimme vielä muutamia tasaisempia pätkiä, kun sai keventää eikä keskittymiseni mennyt harjoitusravissa istumiseen.

Hitsit, että tässä lajissa onkin niitä palikoita muistettavaksi ja säädettäväksi. Pohkeiden käyttöni on kyllä surkuhupaisaa. Miten saisin siirrettyä kaiken sen ohjien halailemiseen kuluvan energian niihin? Sen kun tietäisi. Siirtymiä oli kuitenkin niiden hetkittäisestä hankaluudesta huolimatta kiva treenata. Laukkaa olisin mielelläni työstänyt enemmänkin kuin sen pienen pätkän. Tulipahan kuitenkin taas yritettyä kaivaa kropasta ja muistista sitä, mitä kaikkea tällaisten tehtävien parissa tulisi tapahtua. Niin ja kauhisteltua sitä, miten hukassa ne asiat ovatkaan, apua. Tunnin päätteeksi tuumailin, että kyllähän se Tessika on minun makuuni. Se itse asiassa muistuttaa hieman Jettiä. Ilmankos siellä selässä on kohtuullisen kotoisa olo, vaikka taidot ovatkin vielä tauolla.

Kaikki valmiiksi heti-just-nyt-mieluusti-jo-eilen

Näemmä entinen himoheppailijapuoleni yrittää nostaa päätään. Tai sitten nykyinen suorittajapuoleni haluaa kerralla ottaa selvää, olenko palaamassa lajin pariin vai en. Joka tapauksessa tänäänkin suuntasin Oulunsalon ratsastuskoululle. Luvassa oli taas koulutunti, ja tunnin tasona oli jatko 1/C. Ratsukseni sain 2012 syntyneen Tessika-tamman.

Tunnin aikana ratsastimme kulmia, päätyvoltteja sekä lyhyitä lävistäjiä. Nämä kaikki yhdistettiin kuviolle, jossa päätyihin pyöräytettiin voltit, kulman jälkeen tehtiin lyhyt lävistäjä, josta jatkettiin heti toiselle lyhyelle lävistäjälle. Sitten oltiin maneesin toisessa päässä, jonka lyhyelle sivulle pyöräytettiin taas voltti ja tehtiin taas lyhyet lävistäjät. Tehtävää tultiin käynnissä ja ravissa.

Kulmat piti ratsastaa tietysti tarkasti, samoin voltit ja lyhyillä lävistäjillä piti puolestaan muistaa hevosen suoruus. Tällä tunnilla ei laukattu, mikä jäi vähän harmittamaan. Tessikan liikeet kun olivat niin ihanan tasaiset, että laukkakin olisi ollut varmasti nautinto istua kyydissä. 

Tällä kertaa sain tsempattua hyvin katseen kanssa. Toki ensin tovin alkutunnista tuijotin hevosen niskaa, mutta ihan itse tajusin korjata katseen ylös. Jos en ihan kuvittele omiani, se pysyi pääasiassa aika hyvin enemmän eteen kuin alas. Käsiäkin yritin korjata, mutta niillä oli odotetusti oma elämänsä. Jos sain pidettyä ulko-ohjan tuntumalla, seilasi sisäkäsi missä sattuu. Jos sisäkäsi oli ok (tätä ei valitettavasti tapahtunut tunnin aikana kovin montaa kertaa), niin ulkokäsi puolestaan seikkaili menemään. Ihan kuin niillä olisi omat, erilliset elämänsä. 

Asetukset ja taivutukset olivat niin kulmissa kuin volteilla hukassa. Pohkeeni eivät viitsineet tehdä hommiaan, joten pelkillä ohjilla ei yllättäen hommaan tullut tolkkua. Yritin kyllä tsempata ja saada jalkojani töihin, mutta aika ponnettomiksi yritykseni harmillisesti jäivät. Muutamia asiallisempia pätkiä saimme molempiin suuntiin, mutta vähäiseksi ne jäivät. Jotain kuitenkin pohkeillani sain välillä aikaan, sillä hetkittäin sain Tessikan etenemään vähän tarmokkaammin. Laiska se ei missään nimessä ollut, mutta oli kuitenkin enemmän sunnuntaihölkällä kuin oikeasti liikkumassa. Vaan minkäs teet, kun kuski ei osaa.

Tajusin tässä kirjoittaessani sen, että jotenkin yritän tauosta huolimatta hypätä suoraan takaisin siihen pisteeseen, jossa olin ennen taukoa. Niin ja vielä siihen pisteeseen, joka onnistui oikeastaan vain itselleni hyvin tutuilla hevosilla. Yritän yhden tunnin aikana ehkä korjata liikaa kaikkea, jolloin minkään korjaamiseen ei jää riittävästi aikaa, keskittymisestä puhumattakaan. Mihin minulla on kiire? Hyvä kysymys. 

Tessika oli oikein mainio ratsu, sillä se kesti kaiken säätämiseni urhoollisesti. Ja tosiaan, se ravi. Aijai, että Bondin selässä tehdyn perunasäkkeilyn jälkeen oli kiva kyetä vähän pitämään istuntaa kasassa ja tosiaan istumaan siellä selässä. Tunnista jäi silti pieni harmitus kalvamaan. Pohdiskelin tunnetta hetken ja päätin, että kokeillaanpa vielä kolmas kerta. Seuraava tunti olisi sitten torstaina. Sen tavoitteena on keskittyä korjaamaan vain paria asiaa, ei yrittää saada kaikkea valmiiksi sillä ensimmäisellä minuutilla, joka tunnista ehtii kulua.

Vasen, vasen, vasen laukka

No hups. Ei mennyt kuin kahdeksan päivää, kun löysin itseni jälleen satulasta. Tällä kertaa Oulunsalon ratsastuskoulusta kuuden ratsukon koulutunnilta, jonka tasona oli jatko 1/C. Pitihän sitä nyt päästä muistelemaan, millaista se kouluratsastuksen kaltainen meno olikaan. Ratsukseni sain 2015 syntyneen Love Me Now Or Neverin eli Bondin. Tunnilla treenasimme voltteja ja siirtymiä. Perusratsastusta, mutta juuri sopivaa näin tauon jälkeen.

Opettaja bongasi mainiosti kaikki helmasyntini: pelkän etuosan ratsastamisen ohjia halaillen, hevosen niskan tuijottamisen sekä liian eteen jäävät jalat eli niin sanotun tuoli-istunnan. Bond oli minun taidoillani hieman heräteltävää mallia, mitä en tosin ihmettele. Liikupa siinä, kun kuski roikkuu ohjissa kuin marakatti toivoen ilmeisesti, että se vastaus kaikkeen löytyy ohjista. Varalta tiedoksi: ei löydy.

Volteilla suurin haaste oli muistaa ulkopuolen tuki ja olla painamatta käsiä alas. Bond reagoi liian alhaalla olleisiin käsiini painumalla kuolaimen alle. Kun taas sain kannettua kädet, se pyöristyi hetkittäin rehellisemmin. Menimmepä me toki hyvät pätkät myös puolittaisessa hirvimoodissa. Jotenkin takaraivossani kolkutteli parhaimmat kouluvääntöhetket ja kuvittelin, että saisin taiottua itsestäni sen puolen esiin tuosta noin vain. Hah, hah ja vielä kerran hah! 

Siirtymiä teimme käynnistä ja ravista pysähdyksiin sekä ravista laukkaan. Bondin ravi ja laukka olivat hivenen mutkikkaita istua ainakin näin tauon jälkeen. Siirtymät ravista pysähdyksiin olivat aika kamalia, kun tasapainoni ei pitänyt enkä saanut istuttua harjoitusravissa. Saimme kuitenkin muutamia asiallisia siirtymiä pysähdyksistä raviin. 

 

Laukannostot vasemmalle onnistuivat kohtuullisesti, kun muistin valmistella enkä vain karauttaa laukalle. Sen sijaan oikeaa laukkaa en saanut nostettua kertaakaan, hah taas kerran! Kuulemma oikea laukka on Bondille vaikeampi eikä tilannetta helpottanut se, että oma istuntani oli niin vinossa, että se kannusti hevosta entisestään nostamaan vasemman laukan. Laukat tosiaan nostettiin pitkän sivun alusta. Yritin vähän kikkailla ja käyttää kulmaa apuna, mutta eipä sitä oikeaa laukkaa tullut. Olisi tehnyt mieli helpottaa tehtävää ja tehdä jokin oikean laukan alleviivaava valmistelu, mutta enpä lennosta muistanut siihen mitään vinkkiä. Enkä toisaalta kehdannut alkaa sooloilla omiani. 

Tunnin tehtävät olivat kyllä riittävän haastavia. Keskittymiseni kun valui pitkälti siihen, että sain ylipäänsä pysyttyä satulassa. Kerran hukkasin ravissa jalustimen ja enköhän heti lähtenyt kippaamaan kaulaa kohti, miten noloa! Kyllä se aikaisempi heppaminäni olisi ulvonut naurusta menoa seuratessa. Bond oli kuitenkin oikein lupsakka tapaus ja juuri sopiva tälle tunnille. Se oli vähän hitaammin syttyvä, mutta teki heti oikein, kun sain omat palikkani kohdilleen. Sangen mainio opettaja siis sekin. 

989 päivän päästä

Se tuli hiljalleen. Kun olin Noran mukana tallilla ja kisoissa. Kun aina välillä vilkuilin blogiani. Se tunne, että halusin ratsastamaan. Hiljalleen se kypsyi lisää mielessäni, kunnes tällä viikolla se iski kunnolla: satulaan oli päästävä. 

Juhannusviikonloppu rajasi hieman vaihtoehtoja, mutta sitten löytyi Kirstinän tila ja sieltä kolmen hengen jatkotason tunti. Tasoluokituksella ei ollut minulle mitään väliä, etenkään pienessä ryhmässä, koska halusin vain ratsastamaan. Enhän edes tiennyt, pysyisinkö satulassa. Halusin vain päästä kokeilemaan, miltä siellä satulassa istuminen tuntuisi vaatimattomasti liki kolmen vuoden tauon jälkeen.

Ratsukseni sain 18-vuotiaan Eqin, lempinimeltään Pansku. Rotevana eestinhevosten edustajana se tuntui oikein passelilta, eipähän ainakaan päässyt huimaamaan noin 155 sentin korkeudessa. Pansku oli kaikin puolin oiva valinta, kun tunnin ohjelmassa oli hellekelin takia hyvin rauhallinen maasto. Kävimme käppäilemässä peltojen vieressä mennyttä tietä ja otimme sille kaksi ravipätkää. Selvisin näistä kunnialla ja kieltämättä jäi vähän kytemään, että olisihan tässä voinut enemmänkin puuhata. Laukkaakin olisi ollut kiva päästä testaamaan. Pansku puksutti tasaisen varmasti ja kuunteli kaikki pyyntöni mainiosti. Ihana humma!

Ratsastuksen aikana ja sen jälkeen hymyilin kilpaa auringon kanssa. Miten olinkaan niin kotonani, vaikka viime kerrasta oli niin pitkä aika? Ennen maastoon lähtöä ehdin kentällä vähän tunnustella Panskua, ja se vaikutti siltä, että olisihan sillä kouluakin voinut kokeilla vääntää. Mutta nyt tällainen humputtelukerta oli ehkä juuri sitä, mitä tauon jälkeen halusinkin. Oli ihana tuntea hevosen liike ja tuntea samalla se, miten oma kroppa muisti tehneensä tätä ennenkin. Vähän toki paikat kinnasivat vastaan ja esimerkiksi keventämisessä tuntui tarvitsevan ihan eri lihaksia kuin muissa lajeissa. Se ei toki yllättänyt, kyllä se tauko on tehnyt tuolta osin tehtävänsä. Vaan eiköhän se kroppa siitä vetristyisi, jos tätä tekisi taas säännöllisesti. Säännöllisyydestä en tiedä, mutta jotenkin tuntuu, että saatan löytää itseni satulasta uudelleen vähän lyhyemmällä tauolla kuin mitä nyt oli.

Pieni haave, iso ilo

Kun haaveilee sopivan pienesti, voi haave toteutua kymmenessä päivässä. Näin kävi tänään, kun pääsin pitkästä aikaa kaikkien askellajien maastoon Tallinmäelle. Pakko myöntää, että sateinen keli nyrpistytti enemmän kuin aikoinaan, kun olin vielä säänkestävämpi heppatyttö. Tuuri oli onneksi puolella, ja pääsimme kahden ratsukon voimin taittamaan reissun vain pienen tihkusateen ropinassa.

Ratsunani oli Aku, ja saimme nautiskella huolettomasta menosta vetovastuun ollessa toisella ratsukolla. Kävelimme ja ravasimme Kotakankaan lenkin reittiä myöten metsään, jossa otimme laukkapätkän. Vetoratsukko ehdotti uuden reitin tutkimista, ja niin samoilimme kinttupolkua pitkin takaisin varsinaiselle Kotakankaan lenkin metsäreitille. Siellä otimme toisen laukkapätkän. Ja taas hymyilin. Leveästi. Ihanaa iloita pienistä asioista.

Kotimatkalla otimme vielä tiellä kolmannen laukkapätkän. Mikä siinä laukkaamisessa onkin niin kivaa? Sen kun tietäisi. Loppumatkan taitoimme ravissa ja käynnissä. Aikaa reissuun hurahti noin tunteroinen, ja koska sade ei päässyt kastelemaan pintaa enempää, olin reissun jälkeen oikein mielissäni. Pieni haave, mutta sitäkin isompi ilo.

Tuleekohan minusta puskaratsastaja? En tiedä. Pakko kyllä myöntää, että nyt vähän harmittaa se, että maastoilu alkoi kutkutella ajatuksissani vasta nyt talven odottaessa jo nurkan takana. Tauon aikana säänkestävyyteni on heikentynyt (tai mukavuudenhaluni noussut), joten kevät, alkukesä sekä alkusyksy olisivat siinä mielessä olleet maastoilun kannalta minulle otollisempaa aikaa. Hassua murehtia tällaista. Jollain tavalla hassua on myös se, että naputtelen näitä harvoja ratsastuksiani vielä tänne blogiin. Alkaako uinuva heppatyttöni heräillä? En tiedä sitäkään. Sen kuitenkin tiedän, että voin onneksi aina innostuessani palata hevosen selkään. Ja tällä hetkellä se on just hyvä niin.

Laukkaa leveällä virneellä

Niin se aika lentää. Jälleen kerran. 433 päivää hurahti ennen kuin kiipesin taas satulaan. Tässä tauon aikana olen kisaturisteillut, mutta kipinää satulaan ei ole kummemmin tullut. Ennen kuin nyt. Syksyisin tavataan aloittaa uusia harrastuksia, joten kaipa minun teki mieli soveltaa tätä ja käydä taas kokeilemassa, miltä se vanha leipälaji tuntuu. Paikkana oli tietysti edelleen kotitalliksi mieltämäni Tallinmäki. Toiveeksi esitin tätiratsun ja sain passelisti Gian.

Mitään kummempia treenejä en suunnitellut. Tavoitteenani oli vain tunnustella, miltä satulassa istuminen taas pidemmän tauon jälkeen tuntuisi. Köpöttelimme Gian kanssa kentälle peltolenkin kautta. Kentällä pyörittelin ympyröitä ja kolmikaarisia kiemurauria vähän asetuksia läpi hakien. Vasen kierros oli edelleen takkuisempi. Käsillänikin oli edelleen oma elämänsä. Hyvä tietää, että joidenkin asioiden pysyvyyteen voi luottaa, hah. Testasin lyhyesti muutamat pohkeenväistötkin, ja Giahan tietysti väisti. Teknistä onnistumista en lähde tosin arvailemaan. Laukassa en malttanut olla testaamatta, lähtisivätkö vaihdot tuosta noin vain. Giahan on ihana laukanvaihtokone, joten vaihdot onnistuivat muitta mutkitta. Tamma tuntui jopa heräävän niiden aikana hiljalleen hommiin. Loppuraveissa en tehnyt (vieläkään) mitään kummempaa, ja loppukäynnitkin köpöttelimme peltolenkin kautta.

Olipa mukava käydä taas satulassa asti. Pari kolme ensimmäistä askelta horjuttivat hassusti, mutta sitten kroppani taisi muistaa, että onhan tämän lajin parissa tullut oltua pari kertaa aiemminkin. Tauko tuntui kyllä, erityisesti pohkeissa ja takareisissä. Keskivartalon tuki oli myös ihan hukassa. Gia ei kuitenkaan kuskin haparoinnista pahastunut, vaan kuljetti tätä tätiä ihanan tasaisesti ja varmasti. On se vain mainio, 20-vuotias mummo. Ratsastuksesta jäi hyvä fiilis. Erityisesti laukassa virnuilin sangen leveästi. Kivaa oli, vaikka en vielä(kään) hurahtanut hommaan kunnolla. Ajatus koulun vääntämisestä tosissaan tuntui sangen vieraalta. Vaan sen verran myönnän, että kentällä olleet pienet esteet näyttivät sangen houkuttelevilta. Lisäksi ajatus maastoilusta alkoi myös kutkutella. Saa nähdä, milloin ja missä merkeissä löydän itseni seuraavan kerran satulasta.

Kolmas kerta

Toden sanoo? Ehkä, ehkä ei. Kun kesälomallaan meitä samalla paikkakunnalla ilahduttanut Kaisa huhuili käyntimaastoseuraa hänelle ja Vakelle, nappasi taas sisäinen heppatyttöni ohjakset käsiinsä (oikeasti, olen ilmiömäinen näissä sanavalinnoissa ihan yrittämättä). Niinpä löysin itseni ihanan Elviiran kyydistä ja tutuilta kotitallin maastoreiteiltä.

Kävimme köpöttelemässä Kaisan ja Vaken seurassa tuttuakin tutumman Kotakankaan lenkin. Elviira sai kunnian olla vetohevosena. Se suoriutui konkarina kenttäratsuna tehtävästä mainiosti, mitä nyt hieman sääteli vauhtiaan oman mielensä mukaan: välillä vähän madellen, sitten taas hetkellisesti reipastuen.

Reissu meni oikein mukavasti, mutta metsäosuudella ötökät hyökkäsivät Elviiran kimppuun, ja sillä oli mennä kuppi niiden kanssa pahemman kerran nurin. Tamma pistikin kaviota käynnissä vauhdilla toisen eteen ja kertoi selvästi, että jos se olisi saanut päättää, olisi metsälenkki a) jätetty välistä tai b) hurautettu vauhdilla laukaten läpi. Vaan kilttinä tammana se tyytyi pysymään käynnissä, vaikka selvästi herne ja parikin oli ötököiden takia pahemman kerran turvassa.

Olipa kiva käydä köpöttelemässä mainiossa seurassa. Ajatella, kolmas kerta hevosen selässä tälle vuodelle, aika ahkeraa! Vaan mikäpä sitä kesäkeleillä on hevostella. Vieläkään en lupaa tai vanno jatkoa, mutta hieman epäilen, että heppatyttöpuoleni ei aio enää ainakaan kokonaan hautautua ihan (tallin) vintille.

Mitä saadaan ynnäämällä helle ja hevoset?

Vastaus on tietysti, että uittaminen. Kun kotitalli ilmoitteli uittoretkestä merelle, tällä hetkellä sivussa oleva heppatyttöni pulpahti pintaan (ajattelematta tullut, mutta varsin sopiva sanavalinta) ja hihkui mukaan. Ratsukseni sain Tupun.

Yhteensä ratsukoita uittamassa oli viisi. Tupu kuulemma suostuu uimaan, mutta ei mene sinne itse pää kolmantena, öh, viidentenä jalkana. Minä halusin vain nautiskella, joten en stressannut enkä alkanut pakottaa Tupua sen syvemmälle. Pääsimme sentään sen verran rannasta irti, että vesi ylsi Tupua mahaan, jolloin minä sain vilvoiteltua nilkkojani. Erittäin tarpeellista noin +30 asteen kelissä. Kävin myös uittamassa itse itseäni ja sain nakattua talviturkkini tälle kesälle.

Olipa kivaa köpötellä sekä merihevostella. Tupun selässä kelpasi istuskella ja nauttia ihanasta kesäpäivästä muiden varsinaista uittoa sekä rannalla laukkaamista seuraten. Kesä ja hevoset, kyllä ne vain kummasti sopivat yhteen.

Kuvasta kiitos Hanskille!

295 päivää

Niin se aika on rientänyt. 295 päivää sitten olin viimeksi hevosen selässä. Tänään sitten jälleen, ihan vain testimielessä. Paikkana tietysti kotitallini Tallinmäki, ja ratsunani oli ihana Gia. Ainoana tavoitteena oli vain köpötellä menemään ja tunnustella, miltä elo hevosen selässä maistuisi. Tämä toteutui hyvin: köpöttelin peltolenkillä, hyvin lyhyesti kentällä ja sitten vielä vähän pellolla ennen paluuta tallin pihaan.

Liki kymmenen kuukauden tauon jälkeen ensimmäiset Gian käyntiaskeleet keinuttivat ihan hassun oudosti! Enpä olisi uskonut, että ote katoaa näin vikkelästi. Tai no, vikkelästi ja vikkelästi. Onhan tässä tosiaan hurahtanut hyvä tovi välissä. Oman kropan tuki tuntui kaikin puolin horjuvalta, joten käyntiköpöttely oli juuri oikea vaihtoehto. Jalatkin tuntuivat ihan spagetilta, mutta sentään yksi asia oli (valitettavasti) säilynyt: ohjissa oli kiva roikkua, hah!

Kentällä pyöräytin testimielessä muutamat ympyrät asetuksia haeskellen ja parit pohkeenväistöt. Ihan vain uskotellakseni itselleni, että en ole unohtanut aivan kaikkea. Onneton pohjeratsastaminen ei ollut tauon aikana parantunut, joten aloin sitten vastineeksi värkätä ohjalla tuplasti. Eivätkö helmasynnit voisi kadota tauon aikana ja korvautua maagisesti ratsastustaidolla? Ei näemmä. Mutta löytyiväthän ne asetukset ja pohkeenväistöt sieltä, vaikka Gia jäikin sangen etupainoiseksi ja hivenen hitaaksi. Vaan enpä stressannut tästä, köpöttely kun oli päätavoite.

Pellolla oli mukava kuljeskella menemään ja antaa hevosen askeleen keinuttaa. Selässä oli yhtä aikaa sekä kotoisa että sangen vieras olo. Satulassa oli mukava istua, mutta en ainakaan vielä hurahtanut lajin pariin täysillä takaisin. Oli silti todella mukava tehdä paluu hevosen selkään. En tiedä, milloin seuraavan kerran nousen taas ratsaille, vaan enhän missään vaiheessa ole kirkossa kuuluttanutkaan, että vaihtoehtoina olisi joko kokonaan lopettaminen tai paluu aktiiviharrastajaksi. Katsellaan siis, mitä tapahtuu.

Vanhana bloggaajana en voinut olla naputtelematta tätäkin kertaa talteen, vaikka mitään ihmeellisyyksiä ei tässä ollutkaan (ihan kuin kaikissa muissa muka olisi). Yhteenvetona todettakoon: hevoset ovat edelleen ihania, ja satulassa on mukava sulkea silmät, tuntea ratsun askelten keinutus sekä nauttia kesäauringon paisteesta ja lintujen liverryksestä. Kyllä kannatti käydä!

Hyvällä mielellä tauolle

Keskiviikkona lyöttäydyin puolestaan koulutunnin viidenneksi ratsastajaksi. Ratsukseni sain ilahduttavasti Masan. Tunnilla työstimme asetuksia, teiden ratsastamista sekä suoruutta.

Alkuverryttelyssä tahkosimme käynnissä ja ravissa keskiympyrää siinä asetuksia haeskellen. Masa vähän yliasettui itsestään oikealle, joten pyrin nappaamaan sen paremmin vasemman eli ulko-ohjan tuntumalle. Vasemmalle se ei taaskaan asettunut niin hyvin, joten sain houkutella sitä siinä kierroksessa enemmän. Masa liikkui käynnissä ja ravissa hyvin, kunhan ensin herättelin sen.

Seuraavana tehtävänä keskityimme tarkkojen teiden ratsastamiseen. Nostimme käynnistä laukan lyhyen sivun keskeltä ja käänsimme pääty-ympyrälle, jolla pysyimme kaksi kierrosta. Sen jälkeen ratsastimme kulman tarkasti ja pitkän sivun loppupuolella siirryimme raviin. Masa nosti laukat käynnistä näppärästi. Pääty-ympyrällä sain itse vähän hahmotella kuviota ja kääntää tarkemmin, niin senkin reitti löytyi. Pääty-ympyrän jälkeen saimme jatkettua molemmissa laukoissa kulman helposti eikä Masa yrittänyt liirailla omille teilleen. Tehtävä sujui kaikin puolin sangen helposti. Laukkakin pyöri ihan kivasti, vaikka toki Masaa hieman sai nohitella. Hyvin se kuitenkin yritti, joten kyllä sekin oli hommassa mukana. Tehtävällä heikoin kohta taisi olla siirtyminen laukasta raviin. En juurikaan jaksanut valmistella sitä, minkä kyllä huomasi. No, ei sitä kaikkeen pysty. Kerralla ainakaan.

Lopuksi tulimme vielä pari kertaa käynnissä ja sitten harjoitusravissa keskihalkaisijalle mahdollisimman suorana sekä ajoissa kääntymisen lyhyelle sivulle valmistellen. Masa pysyi keskihalkaisijalla ihan hyvin, vaikka pientä valumista tuli paikoin. Oikealle kääntyminen oli helppo valmistella, asettuihan Masa sinne puoliksi itsestään. Vasemmalle kääntymistä sain valmistella selvästi enemmän, jotta sain asetuksen paremmin läpi. Sekin suunta alkoi toimia ihan hyvin, vaikka puoliero jäi silti tuntumaan. Tämä tehtävä päättyi siihen, että teimme pysähdyksen, edelleen mahdollisimman suorana. Jos se onnistui, sai siitä siirtyä suoraan loppukäynteihin pitkin ohjin. Masa taisi kuulla tämän porkkanan, sillä se pysähtyi valumatta minnekään. Siitä pääsimmekin käppäilemään loppukäynnit. Masa oli kyllä taas niin kiva ja mutkaton. Se myös liikkui asiallisesti eikä ollut yhtään kuntopyörä. Mukava tunti mukavalla hevosella. Tästä tunnista jäi oikein hyvä mieli.

Loppuun kirjoitan vielä sellaista, jota en jossain vaiheessa olisi millään voinut kuvitellakaan kirjoittavani. Ratsastusharrastukseni jää nyt määrittelemättömälle tauolle. Tässä noin vuoden aikana innostukseni lajia kohtaan on ollut laskusuunnassa eikä ratsastus ole enää napannut niin kuin ennen. Se on tuntunut enemmän pakkopullalta. Sellaisessa ei ole mitään tolkkua, joten otan suosiolla nyt ihan kokonaan taukoa. Viikon, kuukauden vai minkä ajan? En tiedä, sen näkee sitten. Koska en käy ratsastamassa, en luonnollisesti päivitä tätä blogiakaan. Palataan siis joskus, ehkä.

Haahuilua hypätessä

Tiistaina lyöttäydyin estetunnin viidenneksi ratsastajaksi. Ratsukseni sain Tupun. Pääsimme treenaamaan askeleen pidentämistä ja lyhentämistä, laukanvaihtoja sekä kaarevia linjoja.

Ensimmäisenä tehtävänä säädimme askelta 20,5 metrin suoralla puomilinjalla. Tupun kanssa saimme väliin askelhaitaria kahdeksasta viiteen. Tavallinen laukka oli yllättäen odottamaani lyhyempää, ja Tupu tikkasi väliin seitsemän askelta. Luulin, että olisimme menneet tavallisella laukalla välin kuudella. Kuuteen ja viiteen askeleeseen Tupua saikin pyytää laukkaamaan selvästi reippaammin. Yllätyin aika valtavasti, että saimme survottua väliin kahdeksan askelta. Ne löytyivät itse asiassa aika helposti, kun vain sain pidettyä Tupun lähestymisessä kuulolla.

Seuraavaksi tulimme kahdeksikolla kahta kavalettia, molemmilla oli puomit ennen ja jälkeen innarivälein. Me Tupun kanssa taisimme tulla tätä pari kierrosta. Tupu vaihtoi kyllä laukan molemmilla lävistäjillä, mutta aina vähän eri kohdissa: ensimmäisellä puomilla, kavaletilla ja jopa vasta toisella puomilla. Vaan vaihtuipa se laukka eikä tarvinnut korjata ravin kautta.

Sitten yhdistimme lävistäjäkavaletit suoraan linjaan, jonka puomit olivat nyt nousseet pystyiksi. Tulimme lävistäjäkavaleteilta kaarevat linjat pystyille. Tätä tulimme Tupun kanssa kierroksen, olisi kyllä pitänyt tajuta jatkaa toinen perään. Tällä tehtävällä kehtasimme nimittäin esittää ristilaukkaa. Laukka ei vaihtunut kavaletilla, mutta jatkoin kaarevan linjan pystylle arvellen laukan korjaantuvan siinä. No ei, puksutimme pätkän ristilaukkaa, kunnes Tupu korjasi itsensä kokonaan oikeaan laukkaan. Toisellakaan lävistäjäkavaletilla laukka ei vaihtunut, joten toinenkin kaareva linja pystylle meni väärässä laukassa. Tällä kertaa Tupu kuitenkin korjasi ja nappasi vasemman laukan jo pystyllä. Ei mikään mallisuoritus, mutta tulipahan mentyä. Kaarevan linjan teissäkin oli aika paljon sanomista. En juuri käyttänyt tilaa hyväksi, vaan vetelimme Tupun kanssa mutkat suoriksi ja esteet vähän vinosti ylittäen.

Loppuravissa pyörittelimme vielä tovin kahdeksikkoa. Tupu yritti kiirehtiä, mutta sain sen malttamaan kohtalaisesti. Enempiä en jaksanut sitä prässätä, kunhan Tupu vain ravasi rauhassa eikä kipittänyt. Tupun kanssa oli kivaa hypellä, mutta tarkkuutta olisi saanut olla enemmän. Nyt vähän haahuilimme menemään vailla kunnon ajatusta. Mutta mentiinpä kaikesta kerralla yli emmekä sentään keilanneet miniesteitä. On se onnistuminen sekin.

Suoruutta ja haitaria

Maanantain tunnilla oli puomeja ja kavaletteja. Ratsunani oli Pave, ja tunnilla oli yhteensä viisi ratsukkoa. Pääsimme kahden puomin suoralla linjalla ratsastamaan hevosia suoriksi sekä säätelemään askelta pidemmästä lyhyemmäksi. Laukanvaihtoja testasimme puolestaan kahden kavaletin kahdeksikolla.

Suoralla puomilinjalla vasemmassa kierroksessa Pave pysyi niin ravissa kuin laukassa aika hyvin suorana. Hieman se yritti ottaa ulkoa tilaa, mutta korjautui helposti. Oikeassa kierroksessa ja etenkin laukassa Pave valui selvästi enemmän ulos ja pyrki kenottamaan vasemmalle. Tai siltä se tuntui selkään, ohjeeksi tuli kuitenkin päästää oikealta. En oikein tunnin aikana saanut pehmiteltyä Paven oikeaa puolta, mikä varmasti aiheutti sen, että mielsin sen ongelmaksi suoruustehtävällä. Mielestäni Pave kyllä kenotti kaulastaan vasemmalle mutkalla eli tahdoin korjata asiaa suoristamalla oikealla ohjalla. Enemmän olisi kuitenkin pitänyt tehdä pohkeilla, jotta olisin saanut Paven paremmin rungosta suoraksi. Sitä myöten kuvittelemani kenotuskin olisi varmaan korjautunut tai muuttunut näyttämään minun vinkkelistäni suoremmalta.

Suora linja oli noin 20 metrin pituinen, ja pääsimme seuraavaksi säätelemään askelta sillä. Oikeassa laukassa onnistuimme tulemaan linjan viidellä ja kahdeksalla askeleella. Viisi askelta jäi jopa vähän ahtaaksi. Vasemmassa laukassa hurautimme välin vahingossa neljällä. Tähän suuntaan en saanut kerittyä Paven laukkaa, jolloin en saanut väliin survottua kahdeksaa askelta, vaan jouduimme tyytymään seitsemään. Olisi pitänyt jaksaa prässätä enemmän, mutta nyt ei vain onnistunut.

Lopuksi tulimme vielä pari kierrosta kahden kavaletin kahdeksikolla laukkoja vaihdellen. Meillä tehtävä meni viimeistä kavaletin ylitystä lukuun ottamatta nappiin, ja kaikki vaihdot tulivat oikein. Viimeisellä kavaletilla Pave ei vaihtanutkaan vasenta laukkaa oikeaan, vaan nappasi kavaletilla ristilaukan. Jäin ympyrälle ja yritin tuupata Paven korjaamaan takaosan oikeaan laukkaan, mutta ruuna päätti ristilaukan olevan voittajan valinta. Hurautin sitten yhden puomin yli, ja Pave päätteli siitä sen verran, että nappasi kokonaan vasemman laukan. Ei muuta kuin ravin kautta korjaus oikeaan laukkaan. Harmi, että viimeinen laukka jäi vaihtumatta. Muuten Pave teki vaihdot kivasti.

Loppukäynnit hoituivat pitkin ohjin. Tunnin tehtävät olivat hyödyllisiä, mutta etenkin suoristaminen kamalan kinkkistä. Jotenkin sitä näkee ja tuntee hevosen selästä eri tavalla kuin opettaja maasta käsin. Sitten onkin vaikea hahmottaa korjausohjeita, jos ne sattuvat selkään tuntumaan ihan kummilta. Tulipahan kuitenkin jotain väännettyä. Laukan sääteleminen taas oli kivaa, samoin vaihtotehtävä. Jotenkin ne puomit ja kavaletit vain motivoivat enemmän kuin pelkällä sileällä vääntäminen.

Humputtelua pitkin ohjin

Sunnuntaina kävin ratsastamassa itsenäisesti. Ratsukseni sain Paven. Kentällä oli esteitä valmiina, ja päädyin pudottelemaan ne puomeiksi ja hurruuttelemaan niitä ilman sen suurempia suunnitelmia.

Ensimmäisenä pyörittelin käynnissä kahdeksikkoa tovin. Nohittelin Pavea kävelemään kunnolla sekä hain asetuksia läpi. Oikeasta kierroksesta tulikin ihan ok. Vasen jäi kovemmaksi. En saanut asetusta siihen suuntaan kunnolla läpi. Pave ei lähtenyt antamaan periksi enkä oikein tiennyt, mistä kohdasta ja millä avulla olisin sitä vielä pehmitellyt. Vasen kierros onkin ollut meille aina hankalampi, joten sinällään uusia pulmia ei tullut.

Ravissa hurruuttelin puomeja, joita oli niin suoralla kuin kaarevalla linjalla. Tavoitteeni oli saada ravi etenemään ilman, että puomeilla tapahtuisi mitään muutosta. Samalla yritin myös saada Paven olemaan rento ja pyöreä. Pääosin tämä onnistuikin ihan hyvin. Pave ravasi sinällään aika kivasti, askeleessa oli vähän energiaakin. En vain harmikseni saanut Pavea vähän pidempään raviaskeleeseen, vaan se jäi tikkaamaan lyhyempiä askeleita. Jos olisin saanut siirrettyä energian vähän pidempään askeleeseen, olisi ravi voinut olla aika toimivaakin. Puomit kuitenkin ylittyivät aika tasaisesti ilman isompia muutoksia. Pyöreyttäkin löytyi, kun muistin ratsastaa riittävästi pohkeella ja pitää ohjastuntuman tasaisena.

Laukassa hurruuttelin muutamia puomilinjoja pyrkien aina samaan askelmäärään. Suora linja meni viidellä askeleella, kaareva linja puolestaan kahdeksalla. Pave vähän innostui puomeista, jolloin sain jopa vähän pidätellä sitä. Mukavaa vaihtelua siihen, että sitä olisi joutunut ratsastamaan vain eteen. Linjojen askelmäärät napsahtelivat mukavasti samoihin lukuihin. Kokeilin myös muutamia vaihtoja puomeilla. Osa onnistui, osa taas ei. Ei siis mitään uutta tälläkään saralla.

Tämän jälkeen jätin puomit sikseen ja leikin hetken wannabe-lännenratsastusta. Ohjat siis pitkäksi, Pave pitkään muotoon ja sitten vain ravissa ja laukassa ristiin ja rastiin kenttää. Pave ohjautui aika kivasti, kun keskitin yleensä ohjiin menevän energian pohkeilla ja istunnalla ratsastamiseen. Pave myös hakeutui itse mukavasti matalampaan muotoon. Ravissa sain tehtyä muutamia hieman tiukempiakin käännöksiä. Laukassakin Pave ohjautui ihan ok. Oma istuntani taisi vain seilata sen verran, että apujeni tarkkuus raviin verrattuna kärsi. Otin molempiin suuntiin pitkin ohjin vastalaukkaa muutaman kierroksen. Pave säilytti vastalaukat molemmissa suunnissa ongelmitta. Sehän on sangen näppärä menemään niin myötä-, vasta- kuin ristilaukkaa, joten en osannutkaan povata tehtävälle ongelmia. Lähinnä suurin juttu oli istua itse selässä hiljaa eikä varmistella ihan älyttömästi.

Loppuravissa työstin vielä vähän vakavampaa kouluravia. Nohittelin Pavea taas etenemään paremmin sekä hain asetuksia läpi. Oikea kierros muokkautui taas ihan kivaksi, mutta vasen pysyi vielä tässäkin vaiheessa harmillisesti jäykempänä. Annoin Paven venyttää vielä ravissa ohjan perässä eteen ja alas, minkä se teki ihan hyvin. Itsenäinen tunti meni vähän humputellen, vaan eihän se mitään haittaa. Teimme kuitenkin vähän töitäkin, vaikka emme kovin tiukkapipoisesti. Pitkin ohjin ratsastaminen on kyllä pohkeiden ja istunnan käytön kannalta minulle opettavaista. Sitä pitäisi treenailla enemmänkin, niin ehkä jonain päivänä lakkaisin olemasta niin ohjien pauloissa.

Voihan siirtymiset alaspäin

Viikon toinen tunti sattui taas torstaille. Viiden ratsukon tunnilla pääsimme harjoittelemaan tallin koulukisoja silmällä pitäen helpon C:n asioita. Ratsukseni sain Akun, ja pääsimme treenaamaan pitkälti siirtymisiä.

Siirtymisiä teimme läpi tunnin. Ensin muutamat pysähdykset, jotka onnistuivat pysähtymisen suhteen ihan hyvin. Pyöreydestä tai tasajaloista ei tosin ollut toivetta. En saanut viilattua pysähdyksiä siten, että käynnissä paikoin saatu pyöreys olisi säilynyt pysähdyksen ja siitä liikkeelle lähtemisen ajan. Siirtymisiä käyntiin teimme toisen tehtävän osana neljän askeleen verran ravista. Nämä olivat rasittavan kinkkisiä. En saanut Akun raviin tolkkua, mikä ennakoi käyntiinkin siirtymisen menevän heikommin. Aku pääsi vähän kipittämään ja painoi pidätteiden läpi. Yritin peruutusten avulla saada Akua kuulolle, vaan ei se oikein ottanut vihjeestä onkeensa. Saimme yhden sinällään asiallisen siirtymisen ravista käyntiin, kun Aku suostui siirtymään apujeni mukaisesti. Pyöreydestä ei vieläkään ollut tietoa, mutta sentään ruuna pysähtyi sitä pyytäessäni eikä painanut vielä muutaman askeleen oman mielensä mukaan niin kuin muina kertoina.

Siirtymiset ylöspäin olivat sentään parempia. Erityisesti laukannostot käynnistä Aku teki mukavan täsmällisesti. Pyöreyttä ei niissäkään ollut, mutta sen puute taisi vahingossa olla tuntini oma teema. Muoto se on hirvimuotokin, joskin ei Aku ihan sellainenkaan osaa olla. Myös siirtymiset käynnistä takaisin raviin olivat aika ahkeria. Aku tosin pääsi niissä vähän kiirehtimään, mutta ainakin se kuunteli silloin, kun valmistelin siirtymistä raviin. Siirtymiset laukasta raviin olivat odotetusti muiden alaspäin tehtyjen siirtymisten kaltaisia eli sangen epätasapainoisia ja kiireisiä, eivät yhtään hyviä siis. Keskiympyrällä pyöräytetty laukka ei myöskään tarjonnut suuria iloja. Oikeassa laukassa oli vähän yritystä jo, mutta loksahdus jäi puuttumaan siitäkin. Vähän niin kuin koko tunnista.

Tunnin aikana hurauttelimme myös muutamia askeleen pidennyksiä ravissa. Tällä tehtävällä Aku oli taas aika hyvä. Se lähti pienestä merkistä vähän pidentämään askelta ilman, että kiristi tahtia. Se myös jatkoi pidentämistä pitkälti omasta halustaan eikä yrittänyt ehdotella parin askeleen välein lyhyempään askeleeseen palaamista. Sain valmisteltua lähtemiset askeleen pidennyksiin kohtuullisesti, mikä toivottavasti näkyi tehtävän sujumisena. Askeleen pidennyksen jälkeen tavalliseen raviin palaaminen vaati vähän enemmän pidätteitä, olivathan ne siirtymiset alaspäin vaikeita näemmä myös näin askellajin sisällä.

Loppuravissa yritin vielä pehmitellä Akua antamaan edestä periksi ja pyöristymään, vaan paria pikkuisen parempaa hetkeä lukuun ottamatta en saanut siitä mitään irti. Tänään meno pyöreyden osalta oli kyllä hyvin tihkasta. Taisinpa jättää niin omat jalkani kuin sitä myöten Akun takajalat toimettomiksi. Eipä siinä sitten auta muuten värkätä, jos ne takajalat eivät ole hommissa. Tämän tiedon ei pitäisi tulla enää yllätyksenä, hah. Siirtymiset alaspäin olivat myös ärsyttävän hankalia, ja harmistuinkin niissä paikoin toden teolla. Onneksi Aku nakutti muutamia muita tehtäviä sen verran tasaisesti, että tuntiin saatiin vähän parempiakin hetkiä. On se vain vaikea laji tämä ratsastus. Välillä sitä onnistuu, toisinaan taas otetaan takapakkia ihan kunnolla.

Suoristuspuuhissa

Maanantain koulutunnilla ratsukoita oli neljä. Ratsukseni sain Akun. Pääsimme työstämään tunnin aikana hevosten suoruutta keskiympyrällä. Ideana oli tuoda ympyrällä etuosaa vähän sisemmäs ja tarvittaessa väistättää takaosaa sen jälkeen vähän ulospäin, jotta takasisäjalka saatiin astumaan paremmin alle.

Ympyrällä suoristaminen toi tehtävään omat haasteensa. Olisin niin tykännyt tehdä kaiken sisäohjalla niin kuin yleensäkin. Ympyrällä oleminen sai minut halailemaan sisäohjaa vielä tuplasti enemmän. Tajusin hiljalleen antaa siitä aina periksi, jotta sain houkuteltua Akua enemmän ulko-ohjan tuelle. Etuosan siirtäminen sisemmäs onnistui niin ja näin. Oikea kierros tuntui ehkä hieman helpommalta vasempaan verrattuna. Takaosan väistätys tuppasi unohtumaan, sillä keskittymiseni tuntui menevän ihan etuosan hanskaamiseen. Akun suoremmat hetket tunsi satulaan kuitenkin hyvin. Ruuna tuntui niinä lyhyinä hetkinä vähän ryhdistäytyvän ja loksahtavan oikeinpäin. Ympyrällä auttoi opettajan vinkki ajatella käännöksiä aina kolmen askeleen välein. Näin suoristaminen ei päässyt unohtumaan, kun ei jäänyt vain koko ajan kääntämään.

Tulimme samaa tehtävää myös laukassa. Tässäkin keskityin edelleen enemmänkin etuosaan. Ravityöskentely oli osittain tehnyt tehtävänsä, sillä Aku tarjoili molemmissa laukoissa mukavia, joskin edelleen sangen lyhyitä hyviä hetkiä. Säätönappulani eivät ole olleet toviin Akun asetuksilla, joten tunti menikin niitä etsiessä. Yritin muistutella itseäni, ettei Akua jäädä pitelemään, vaan siltä pyydetään ja myödätään heti. Onnistuin toteuttamaan muistutuksiani osittain. Niinpä onnistumiset jäivät aika lyhyiksi ja yleinen meno aika kauas parhaimmista hetkistä Akun kanssa. Ajatusta hommassa kuitenkin aina välillä oli, ja opettaja kehui Akun näyttäneen rennolta ja tyytyväiseltä.

Loppuravissa pyörittelimme vielä koko kentän kahdeksikkoa ja annoimme hevosten venyttää ohjan perässä eteen ja alas. Aku lähti venyttämään ohjan perässä ihan asiallisesti, vaikka suunnanmuutoksissa se aina nousikin. Sen sai kuitenkin houkuteltua takaisin aika nopeasti. Oma työskentelyni tunnilla oli vähän puolitehoista, mikä varmasti näkyi tuloksissa. En saanut otettua Akua kunnolla työstettäväksi, vaan sain oikeastaan ajateltua ja korjattua vain etuosaa. Takaosa jäi hieman paitsioon. Aku pääsi myös vähän laiskottelemaan, mikä tarkoitti sitä, ettei se edennyt kovin pontevasti. Laiska se ei toki ollut, välillä jopa yritti kipittää, mutta ilmavuus puuttui jokaisesta askellajista. Aku tarjosi sellaista tätimenoa, ja taisin olla siihen tietämättäni ihan tyytyväinen. Aku kuitenkin teki työnsä muutoin tuttuun tapaan tunnollisesti, joten olihan sillä kiva mennä. Vaikka ne omat säädöt vähän hukassa olivatkin.

Aika kivoja väistöjä

Viikon toisen Tallinmäen tunnin kävin torstaina. Viiden ratsukon tunnilla oli koulua, aiheina ympyrät, pohkeenväistöt sekä laukannostot ravista. Ratsukseni sain Tupun.

Alkuverryttelyssä ratsastimme koko kenttää kahdeksikkona eli pääsimme pyöräyttelemään ympyröitä huolella. Kun tehtävää oli tahkottu tovi ravissa, tulimme toisen ympyrän aina laukassa. Näin saimme käytyä molemmat laukat läpi. Tupu malttoi ravissa mukavasti, mutta asetukset olivat hieman molempiin suuntiin hukassa. Enemmän kuitenkin vasemmalle, kuten odotettua. Pientä punkemista sisälle oli myös havaittavissa ravissa, mutta siinä sitä sai korjattua. Laukassa punkemista sisälle oli vähän enemmän etenkin vasemmassa kierroksessa. Sain korjattua tätä vähän, ja vasenkin kierros hieman helpottui, mutta laukassa sellainen hyvä loksahdus jäi saamatta. Yleensä se on tullut edes oikeassa laukassa, vaan ei.

Sitten siirryimme väistötehtävän pariin. Tulimme keskihalkaisijalle ja keikautimme siinä kertaalleen hevoset väistämään molempiin suuntiin. Itse yritimme pysyä keskihalkaisijalla ja väistättää hevoset siitä. Tulimme tehtävää käynnissä ja ravissa. Tupu teki väistöt molempiin suuntiin mukavan helposti. Ensin liioittelin väistössä ja poikitin liikaa, kunnes opettajan ohjeilla maltoin väistättää Tupua loivemmin. Väistöissä korjattavaksi jäi asetusten saamiset läpi. Jotenkin vähän unohdin ratsastaa ne, kun keskityin säätämään väistöaskelia. Sain keskityttyä asetuksiinkin hieman, mutta en saanut Tupua houkuteltua niihin kovin hyvin. Hyvää oli kuitenkin se, että väistöt sujuivat niin käynnissä kuin ravissa aika tasaisesti ja kiirehtimättä.

Tulimme keskihalkaisijaa vielä siten, että ravasimme sen puoliväliin ja nostimme tulosuuntaan nähden vastakkaisen laukan. Tupu pääsi kertaalleen nostamaan väärän laukan, kun valmistelin noston hieman hätäisesti. Muina kertoina laukka nousi toivottuna. Tupu alkoi vähän ennakoida tulevaa laukkaa ja yritti kiirehtiä ravissa. Sain toppuutella sitä hieman, jotta nostot eivät kärsisi hätäisyydestä. Nostot olivatkin sinällään ihan ok. Molemmissa laukoissa sain miettiä Tupun etu- ja takaosaa samalle raiteelle. Se kun tuppasi jättämään molemmissa laukoissa takaosan aina vähän sisemmäs. Sain korjattua tätä kohtuullisesti ja oli hauska tuntea selkään ero siinä, kun Tupun etu- ja takaosa olivat samalla raiteella. Jotenkin laukka tuntui satulaan suoremmalta niin kuin se olikin.

Loppuravissa palasimme vielä alun kahdeksikolle. Aluksi Tupu yritti kiirehtiä, mutta uskoi nopeasti jarrutteluni ja tasoittui. Ravissa se väläytteli muutamat mukavan rennot pätkät, joissa tahti oli ihanan tasainen ja suuntaa oli helppo vaihtaa minkään asian häiriintymättä. Ravi rullasi rennosti eteenpäin, ja se tuntui oikein kivalta. Tunti Tupun kanssa oli kokonaisuudessaankin kiva. Väistöt olivat mukavan helppoja niin käynnissä kuin ravissa, ja laukannostotkin onnistuivat. Harmittamaan jäi tosiaan se, etten saanut laukassa niin hyviä hetkiä kuin olisin halunnut. Jokin jäi loksahtamatta paikoilleen enkä tällä kertaa hoksannut, mikä se oli. Jospa se loksahdus löytyisi taas seuraavalla kerralla.