Kun haaveilee sopivan pienesti, voi haave toteutua kymmenessä päivässä. Näin kävi tänään, kun pääsin pitkästä aikaa kaikkien askellajien maastoon Tallinmäelle. Pakko myöntää, että sateinen keli nyrpistytti enemmän kuin aikoinaan, kun olin vielä säänkestävämpi heppatyttö. Tuuri oli onneksi puolella, ja pääsimme kahden ratsukon voimin taittamaan reissun vain pienen tihkusateen ropinassa.
Ratsunani oli Aku, ja saimme nautiskella huolettomasta menosta vetovastuun ollessa toisella ratsukolla. Kävelimme ja ravasimme Kotakankaan lenkin reittiä myöten metsään, jossa otimme laukkapätkän. Vetoratsukko ehdotti uuden reitin tutkimista, ja niin samoilimme kinttupolkua pitkin takaisin varsinaiselle Kotakankaan lenkin metsäreitille. Siellä otimme toisen laukkapätkän. Ja taas hymyilin. Leveästi. Ihanaa iloita pienistä asioista.
Kotimatkalla otimme vielä tiellä kolmannen laukkapätkän. Mikä siinä laukkaamisessa onkin niin kivaa? Sen kun tietäisi. Loppumatkan taitoimme ravissa ja käynnissä. Aikaa reissuun hurahti noin tunteroinen, ja koska sade ei päässyt kastelemaan pintaa enempää, olin reissun jälkeen oikein mielissäni. Pieni haave, mutta sitäkin isompi ilo.
Tuleekohan minusta puskaratsastaja? En tiedä. Pakko kyllä myöntää, että nyt vähän harmittaa se, että maastoilu alkoi kutkutella ajatuksissani vasta nyt talven odottaessa jo nurkan takana. Tauon aikana säänkestävyyteni on heikentynyt (tai mukavuudenhaluni noussut), joten kevät, alkukesä sekä alkusyksy olisivat siinä mielessä olleet maastoilun kannalta minulle otollisempaa aikaa. Hassua murehtia tällaista. Jollain tavalla hassua on myös se, että naputtelen näitä harvoja ratsastuksiani vielä tänne blogiin. Alkaako uinuva heppatyttöni heräillä? En tiedä sitäkään. Sen kuitenkin tiedän, että voin onneksi aina innostuessani palata hevosen selkään. Ja tällä hetkellä se on just hyvä niin.
