Kolmas kerta

Toden sanoo? Ehkä, ehkä ei. Kun kesälomallaan meitä samalla paikkakunnalla ilahduttanut Kaisa huhuili käyntimaastoseuraa hänelle ja Vakelle, nappasi taas sisäinen heppatyttöni ohjakset käsiinsä (oikeasti, olen ilmiömäinen näissä sanavalinnoissa ihan yrittämättä). Niinpä löysin itseni ihanan Elviiran kyydistä ja tutuilta kotitallin maastoreiteiltä.

Kävimme köpöttelemässä Kaisan ja Vaken seurassa tuttuakin tutumman Kotakankaan lenkin. Elviira sai kunnian olla vetohevosena. Se suoriutui konkarina kenttäratsuna tehtävästä mainiosti, mitä nyt hieman sääteli vauhtiaan oman mielensä mukaan: välillä vähän madellen, sitten taas hetkellisesti reipastuen.

Reissu meni oikein mukavasti, mutta metsäosuudella ötökät hyökkäsivät Elviiran kimppuun, ja sillä oli mennä kuppi niiden kanssa pahemman kerran nurin. Tamma pistikin kaviota käynnissä vauhdilla toisen eteen ja kertoi selvästi, että jos se olisi saanut päättää, olisi metsälenkki a) jätetty välistä tai b) hurautettu vauhdilla laukaten läpi. Vaan kilttinä tammana se tyytyi pysymään käynnissä, vaikka selvästi herne ja parikin oli ötököiden takia pahemman kerran turvassa.

Olipa kiva käydä köpöttelemässä mainiossa seurassa. Ajatella, kolmas kerta hevosen selässä tälle vuodelle, aika ahkeraa! Vaan mikäpä sitä kesäkeleillä on hevostella. Vieläkään en lupaa tai vanno jatkoa, mutta hieman epäilen, että heppatyttöpuoleni ei aio enää ainakaan kokonaan hautautua ihan (tallin) vintille.