Taas pitää niputtaa pari kertaa yhteen, mutta sentään vain sen verran. Eli viime lauantai (27.6.) omalla tallilla alkoi huolestuttavasti. Listassa ei ollut nimeäni ja luettelosta huomasin, että juhannusviikon perumiseni olikin pistetty sille kertaa. Onneksi bongasin pollelistasta Peran menneen vain yhden tunnin ja se pistettiinkin ratsukseni.
Hellepäivän lisäksi tunnin treeni pisti kyllä kuskinkin hikoilemaan. Aiheena oli avotaivutukset käynnissä ja ravissa. Pohkeenväistöt suoritan kelvollisesti, mutta avoissa ja suluissa tuppaan olemaan kehno. Annan avut jotenkin niin väärin, että polleni taituroi ihan omiaan. Mutta nytpä sattui hyvä henki paikalle ja laittoi minun ja Peran kemiat hetkeksi vähän paremmin kohdilleen.
Ennen varsinaisia taivutuksia sai lämmitellä vapaamuotoisesti. Köpöttelin ravia, vähän väistätystä ja voltteja. Opettajan kehoituksesta otin vähän lyhyemmät ohjat ja pyysin Peraa eteenpäin ja kas kummaa, toivottu tapahtui. Se tuli paljon paremmin tuntumalle ja alkoi työskennellä huomattavasti aktiivisemmin. Vai tätä sillä oikealla tuntumalla tarkoitetaan!
Avotaivutustä lähdettiin tekemään pyöräyttämällä pitkän sivun alkuun voltti, jossa hevosta pyydettiin taipumaan sisäpohkeen ympärille. Tästä siirryttiin sitten pitkälle sivulle, jonka päässä opettaja seurasi ratsukkoa ja antoi korjaavia vinkkejä.
Pera meni aika kivasti, kunhan muistin pyytää sitä taipumaan pohkeeni ympärille enkä antanut sen valahtaa ulkoapujen läpi. Toinen tärkeä oppi minulle oli se, ettei Pera tosiaan kaipaa niin reippaita apuja kuin Tapsa. Pariinkin otteeseen hätiköin ja annoin avut niin, että Pera reagoi samalla tahdilla ja kulusta tuli vähän mutkittelua.
Tunnin suurin onnistuminen oli se, että sain avotaivutukset onnistumaan ihan hyvin myös ravissa! Taas vain piti muistaa pyytää Peraa kulkemaan tuntumaa vasten, huolehtia sisäavun toiminnasta ja pitää ulkopuoli hallinnassa. Tuli tosi hyvä mieli, kun kerrankin vaikeampi treeni sujui ihan mukavasti.
Lopuksi teimme ravi-laukka-siirtymisiä. Muutamaankin kertaan jopa itse tunsin, kuinka Pera lähti laukkaan takajaloistaan, ei etujalkojaan raahaamalla. Se kirkasti kyllä paljon sitä, millaista olisi ratsastaa hevosella, jonka liike lähtee tosiaan sieltä takaa. Tätä oppia pitää alkaa jalostaa enemmän joka tunnilla kyllä. Ratsastuksessa vain tahtoo olla niin monta muistettavaa asiaa, ettei pääni jaksa pitää kaikkea joka tunnilla mukanaan.
Sunnuntaina (28.6.) puolestaan kävin juhannusviikolta väliin jääneen kerran Helvillä. Liekö kolmas ratsastuspäivä putkeen vai helle, mutta kuski oli kyllä niin uupunut, että koko kerta jäi höpöksi puoliratsastamiseksi.
Yritin treenailla tuntini antia, mutta mikään ei oikein osunut kohdalle. En saanut Helviä kunnolla liikkeelle käynnissä ja apuni olivat ihan omiaan. Pari onnistunutta askelta per yrityskerta taisi sattua kohdilleen, mutta muuten yritykseni olivat aika ponnettomia, mikä välittyi kyllä hevoseenkin.
Oli hienoa, sillä samalla kerralla maneesissa oli Helvin aikaisempi omistaja. Olisi pitänyt tentata vinkkejä Helvillä ratsastamiseen, mutta se jäi välistä. Sain kuitenkin aiheellisen vinkin siitä, että käteni hyppivät ihan omiaan ravissa, mikä varmasti tympii Helviä ja toisaalta vaikeuttaa tuntuman säilyttämistä. Muistin samalla, että myös Potterin korkeassa ravissa minulla on sama ongelma. Täytyypä jatkossa alkaa kiinnittää huomiota tähän.
Toinen aiheellinen neuvo oli se, että vauhdin sijasta minun tulisi kiinnittää huomiota siihen, että Helvi kulkee minun allani, ei juokse karkuun. Eli kun pyysin vauhtia, annoin sen mennä omiaan sen sijaan, että olisin pyytänyt sitä liikkumaan tuntumaa vasten. Tätä voisikin treenata antaumuksella yhden tunnin verran pelkästään. Tuntuma kun on kuitenkin tärkeä asia, yllättäen.
