Tänään oli sitten tupla-annos hevostelua. Aamupäivästä kävin tervehtimään pitkästä aikaa Veronaa. Tamma paistatteli auringon lämmössä tyytyväisenä tarhassaan, mutta lähti kiltisti sieltä matkaani. Oikeaa etusta tunnustellessani se tuntui lämpimämmältä vasempaan verrattuna. Jätin sitten ratsastuksen väliin, ja suuntasimme ensin ulos käveleskelemään. Pollelle tuli alussa huoli kavereista, joiden perään se hirnuikin ja tepasteli pää korkealla. Käveleskelimme vähän aikaa tietä pitkin ja loput käynnit menimme maneesissa. Omistaja oli käynyt illemmasta katsomassa tammaa, ja jalat olivat olleet täysin ok. Tulipa oltua vähän turhan ylivarovainen, mutta eiköhän se piittaamattomuutta parempi vaihtoehto kuitenkin ole.
Omalla tunnilla oli puolestaan istuntatreeniä, ja pollena oli Epper. Ympyröitä ja voltteja kummempia kiemuroita ei menty, vaan opettaja keskittyi neuvomaan ratsastajia istunnan kanssa niin käynnissä, ravissa kuin laukassa. Keskeisenä ideana oli tuntea omat istuinluut ja pitää ne paikoillaan, jotta hevosella olisi kohta, jonka alle jäädä työskentelemään. Lisäksi piti pystyä olemaan riittävän paikoillaan, jotta ei omalla heilumisella yritä saada hevosta liikkumaan, vaan että hevonen hoitaa liikkumisen. Opettajalla oli paljon samoja ohjeita kuin mitä Richard White oli jakanut vasta Ypäjällä. Hevostelua, ihmettelyä ja muuta kummallista -blogissa on hyvin koottuna Whiten ajatuksia istunnasta.
Opettajalta tulivat minulle seuraavat kommentit: kanna polvet tuoden niitä siten, että niiden takaosa osoittaa hevosen turpaa kohti, ylävartalo liikkuu liikaa ja istuinluut enemmän paikoilleen. Ja huh, että näitä asioita parhaani mukaan korjatessa tuli hiki ja väsy. Eikä ihan heti tule mieleen tuntia, jolloin olisin keskittynyt näin paljon ja muistin silti jopa hengittää - ainakin suurimman osan ajasta.
Aluksi ensimmäisen korjauksen älyäminen vei aikaa. Ensin taisin liian korostetusti nostaa polviani ilmaan, jotta ne varmasti ovat minun kannettavissa. Kun tajusin enemmän viedä polvia hevosen turpaa kohti, ne asettuivat omasta mielestä aika kivasti paikoilleen. Ei se tosin helppoa ollut, sillä olen liian tottunut jättämään jalkojen painon jalustinten varaan kokonaan. Mutta kun jalat sai oikeaan kohtaan, olivat ne paljon tukevammin ja auttoivat pitämään muuta istuntaa vähän paremmin paikoillaan.
Ylävartalon yliliikkumisesta en ole aikaisemmin saanut kommenttia, ja nyt korjauskehotus tuli vasta laukassa. Ilmeisesti siis soudin laukassa, jotta hevonen varmasti laukkaa. Olisi pitänyt pistää omat pohkeet ja tarvittaessa raippa sen verran hommiin, että olisin voinut luottaa Epperin laukkaavan ja unohtaa oman soutamiseni. Muutaman hetken ajan sain jalat ja ylävartalon kuriin, jolloin istunta tuntui loksahtavan kohdilleen ja hevosen menossa oli hyvä pysyä mukana. Mutta sitten taas jokin palanen hyppäsi paikoiltaan, ja koko paketti levisi.
Istuinluut tunsin alusta alkaen hyvin, mutta niiden pitäminen paikoillaan oli helkutin vaikeaa. Aina huomaamatta lähdin liikkumaan edestakaisin satulassa, ei mitenkään korostetusti, mutta liikuinpa kuitenkin. Aika paljon sai etenkin ravissa ja laukassa tehdä töitä sen eteen, että jalat olisivat oikein, ylävartalo olisi paikallaan ja että istuinluut pysyisivät riittävästi paikoillaan. Siihen helpotti ajatus yrittää istua satulaan syvemmälle jokaisen askeleen aikana.
Suurimmat onnistumiset tulivat tietenkin niinä hetkinä, kun sain itseni koottua yhteen, tiiviiseen pakettiin. Etenkin laukassa ne muutamat, lyhyet hetket olivat kaiken työn arvoisia. Niinä hetkinä Epperin laukka-askel keveni, se kantoi itsensä ja laukkasi allani. Minä saatoin vain istua ja huolehtia omasta osuudestani. Olen aikaisemmin kokenut saman ahaa-elämyksen Jussin kanssa, ja kyllähän näitä hetkiä janoaa aina vain lisää. Niinä hetkinä tajuaa, kuinka vaivatonta ja toimivaa ratsastus yhteistyössä hevosen kanssa voi olla. Ja sitten tietysti muistaa sen, kuinka kaukana on vielä siitä, että saisi saman tunteen jokaiseen ratsastuskertaan. Mutta onneksi nämä hyvät hetket auttavat jaksamaan ja treenaamaan.
