torstai 28. huhtikuuta 2011

Pohkeenväistöä ja pätkä laukkaa

Suuntasimme Helvin kanssa näin torstaina yllättäen edelleen maastoon. Päätin lähteä tarkistamaan peltoympyrän tilanteen, ja se osoittautuikin aika hyväksi. Lenkurasta yli puolet oli jo kuivunut, joten päätin ottaa vähän väistöjä käynnissä.

Ensin tein väistöjä lenkuran reunalta reunalle, ja siihen mahtui noin nelisen väistöaskelta. Helviä sai pidättää aika paljon, koska tammalla oli virtaa, ja se olisi mieluummin vain kävellyt reippaasti tehtävän läpi. Pidätteet ja muistamani helittämiset tuottivat tulosta, ja saimme ihan hyviä väistöaskelia. Hitaita tosin, mutta kuitenkin kohtuullisen ajatuksella ratsastettu. Tämän jälkeen pysyin toisessa reunassa, ja väistätin siitä takapään ulommas. Tässä kuviossa tulivat parhaimmat onnistumiset, kun Helvi pyöristyi ja teki mukavan rennosti väistöt.

Väliin otimme ravia, ja siinäkin tammalla oli meno päällä. Pidätteet menivät kuitenkin läpi, ja sain Helvin ravaamaan rauhallisemmin. En malttanut olla ottamatta lyhyitä laukkapätkiä, joita pollekin oli selvästi kaivannut. Vauhtia nimittäin oli hyvinkin riittävästi, ja pidätteiden merkitys melkein unohtui tammalta. Olisin kyllä mieluusti antanut tamman laukata ylimääräistä virtaansa pois, mutta viime aikaiset säikkymiset ties mistä ovat vähän nakertaneet luottamustani kyydissä pysymiseen. Siispä hain tamman lyhyen laukkapätkän jälkeen kuulolle ja vaihdoin kiltisti ravin kautta käyntiin. Mutta olipa vain kivaa vaihtelua päästä ravailemaan vähän enemmän ja myös ottamaan laukkaa.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Vihdoin tuttu tunne

Mitäpä keskiviikko olisi ilman toista ratsastusta? Niinpä Veronan jälkeen pidetyn pienen tauon jälkeen menin kuokkimaan oman tallin B-tunnille, jossa aiheena muistinkin olevan toistamiseen esteitä. Pollelistaa katsoessa teki tosin mieli vajota maan alle piiloon, sillä nimeni kohdalla oli kukkaispoika Lore (oikealta nimeltään siis Flower, siksi tämä hempeä nimittely).

Alkulämmittelynä menimme ravissa ykkösen ja kakkosen suoraa parilla puomilla varustettuna. Tarkoitus oli saada hevoseen vähän painetta, jotta puomit ylittyisivät sujuvasti ja ponnekkaasti. Lore meni kivasti ja pysyi myös kuulolla. Keskityin testaamaan sitä, että hevonen myös hidastaa pyydettäessä. On aina jännää hypätä ensimmäistä kertaa jollain hevosella, kun on vain sivusta nähnyt, miten se toimii. Loren kanssa hyppääminen arvelutti, sillä olin aiemmin todistanut sen kieltämistä ja pienten esteiden väistämistä. Opettaja kuitenkin tsemppasi tunnin alussa ja sanoi, että Lore on aika varma hyppääjä.


Ylipitkän sepustuksen välttämiseksi kirjoittelen tähän hypätyn radan sujumisen. Rata siis lähti ykköspystyn yli, siitä kakkosokserin yli ja siitä kolmospysty. Sen jälkeen pudotettiin raville ja mentiin nelonen, joka sisälsi kaksi innariristikkoa sekä kolmantena laukka-askeleen päässä olleen pystyn. Siitä vielä jatkettiin viitoskavaletin yli. Toisella kierroksella kavaletti jätettiin pois.

Rata sujui molemmilla kerroilla aika kivasti. Pyöräytin aina alkuun laukassa ympyrän testatakseni, että hevonen kuuntelee minua eikä mene oman päänsä eteen. Aiemmin tunnilla Lore oli väistänyt esteen kahdesti, ja molemmat kerrat olivat kuskin syytä. Niinä kertoina Lore alkoi valua vasemmalle enkä mennyt korjaamaan, joten hevonen väisti esteen. Ihan oikea ratkaisu siltä, ja minun onnekseni väistöt olivat todella helppoja seurata. Opettaja ohjeisti pitämään hevosen suorana, jotta esteet myös mentäisiin yli. Keskityin tähän asiaan ihmeen huolella ja tuloksena oli hyviä hyppyjä, joissa oli helppo olla mukana. Tosin kerran tai pari Lore ottikin vielä yhden miniaskeleen ennen hyppyä, mutta kuski oli jo omissa maailmoissaan sukeltelemassa. Toinen kierros oli kaikin puolin hyvä. Lore eteni, mutta kuunteli minua ja saatoin keskittyä ohjaamaan hevosen suorana esteelle. Tällä kierroksella myös lähdimme jokaisella esteellä molemmat yhtä aikaa hyppäämään, ja meno oli todella sujuvaa.

Lore keräsi kyllä pisteet kotiin tästä tunnista. Olin ehtinyt maalailla kauhukuvia ennen tuntia, mutta onneksi ne jäivät toteuttamatta. Kun itse oikeasti ratsastin, oli hevonen hyvin kaikessa mukana ja yhteistyö pelasi. Mutta jos kuski kuvitteli voivansa vaihtaa vapaalle, teki hevonen samoin. Lore oli siis mukavan opettavainen hevonen tämän suhteen. Korkein este kuului olevan 75 senttiä, kun muut olivat turvallisesti siinä 60 sentin tuntumassa.

Kaikista paras asia tunnilla oli huomata vasta hyppyjen jälkeen, kuinka sydän takoi. Hyppyjen aikana olin ilmeisesti sen verran keskittynyt, ettei jännitys päässyt valtaamaan tilaa. Vihdoin ja viimein esteiden hyppäämisestä saatava ilo korvasi jännittämisen, tätä olenkin odottanut! Tunti oli siis varsin onnistunut ja uskallan kyllä vielä toisenkin kerran samoille estekorkeuksille tämän hevosen kanssa.

Kertausta lusmuillen

Koska Veronan tallin maneesilla oli keskiviikkona estevalmennuksia, suuntasin tamman kanssa ensin hetkeksi lähipellolle kävelemään ja siitä sitten ulkokentälle. Tasaista peltoa oli pitkä suora, ja se suorastaan huusi keventämään istuntaa ja nostamaan laukan. Mutta koska kuskilla ei ole jarruja tämän hevosen kanssa, pysyimme kiltisti käynnissä.

Kentällä otimme eilisen kertailuja vähän lusmuillen. En osaa ruoskia itse itseäni tekemään asioita kunnolla, vaan nytkin tuli tehtyä melkoisen kevyt kertailu. Jotenkin sokeudun sille, mitä teen enkä osaa korjata asioita kunnolla. Mutta teimme joka tapauksessa asetuksia käynnissä ja ravissa tavoitteena saada pohkeet oikeasti läpi ja lisäksi pohkeenväistöä käynnissä.

Asettaminen oikealle sujui taas vasenta huomattavasti paremmin. Yritin keskittyä siihen, että avut menevät oikeasti perille ja etteivät käteni lähtisi seikkailemaan omille teilleen. Mielestäni edistystä tapahtui, ja Verona kulki monia hetkiä säilyttäen asetuksen ilman, että minun täytyi sitä koko ajan pyytää. Olin myös tyytyväinen siihen, että pidätteitä ja asetuksia tehdessä en jäänyt roikkumaan ohjaan, vaan muistin aina myödätä ja hellittää. Asiaa auttoi huomattavasti päässä rallattanut mantra "pyydä, päästä, keskustele". Vasen kierros oli tosiaan taas tihkasta etenkin ravissa. Käynnissä meni vähän paremmin, mutta pohkeella sai muistutella, että eipäs kaaduta tänne sisälle. Ravissa pohkeellani ei taas ollut mitään toimintakykyä, joten melkoista nojailua ja oikaisuja oli se kierros. Tähän on kyllä pakko alkaa keskittyä. Jotenkin epäilen myös, että istuntani on vasempaan kierrokseen jotenkin mutkalla, sillä oikeassa ei ole lähellekään näin paljon ongelmia.

Lopuksi otin vielä pohkeenväistöä pitkän uran alusta keskihalkaisijalle ja siitä takaisin samalle pitkälle sivulle. Taas hoin mielessäni mantraa "pidätä, pyydä, myötää", jotta en ensinnäkään yrittäisi häseltää kaikkea kerralla ja etten jäisi ohjaan kiinni. Meno oli hidasta, mutta ajoittain sain mielestäni hevosen väistämään ihan kivasti ilman, että se olisi vääntynyt mutkalle. Verona tosin tahtoi vähän ennakoida ja mennä oman mielensä mukaan niinä hetkinä, jolloin otin pysäytyksen ja peruutuksen ennen kuin jatkoin.

Olipa kiva mennä ulkona kouluvääntöä. Oli rennompi olo, kun maneesin seinät eivät olleet koko ajan vastassa. Tammakin käyttäytyi ihan nätisti, vaikka maasta tehdyissä loppukäynneissä se vähän säikähtikin jotain metsässä näkemäänsä. Nämä parit yksityistunnit ovat avanneet omia silmiä sen verran, että kyseenalaistan harjoituksia tehdessä niiden sujumisen. Täytyy alkaa kiinnittää tähänkin huomiota, että harjoitukset tulisivat tehtyä oikein sen sijaan, että pelkästään luulen niiden menevän tarkoitetusti. Ensin pitäisi oppia siis tuntemaan, milloin hevonen liikkuu oikein, milloin ei. Ei taida olla olemassa ratsastuskertaa, jona ei tulisi uutta opeteltavaa.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Keskustele, älä sanele

Toinen tiistai yksityistunnilla Veronan kanssa. Treeni aloitettiin oikean käynnin etsiminen, jotta hevosen oma moottori käynnistyisi eikä se vain kulkisi etupainoisena. Tässä sai tehdä melkoisesti hommia, sillä olen mieltänyt peruskäynnin oikeanlaiseksi, vaikka se kuitenkin on aika ponnetonta. Opettaja hoksautti, etten yrittäisi itse liikuttaa hevosta, vaan että istuisin tasaisesti ja laittaisin hevosen liikkumaan. Pohkeita sai kyllä antaa ja moneen kertaan kerrata hevoselle, että kyllä, tämä tunne kyljissäsi tarkoittaa jotain. Palkintona onnistuneista hetkistä tuli se, kun polle liikkui pätkiä reippaasti ilman, että joka hetki tarvitsi muistuttaa.

Tehtävään lisättiin myös pysähdykset, jotka monet kerrat annoin valua hitaaksi hiippailuksi ennen varsinaista stoppia. Mitä sitä kerralla tehtäviä tajuamaan, hohhei. Nyt opettajalta tuli korjausta käsiini, jotka tahtoivat elää omaa elämäänsä. Tuntuma ei siis pysynyt kauhean tasaisena, sillä tahdoin stopista käyntiin lähdettäessä työntää omia käsiä turhaan eteen. Tällöin hevonen pääsi taas valumaan pidemmäksi ja ponnettomammaksi. Opettaja kehotti ajattelemaan, että hevonen pysähtyy käyttäen myös takapäätä eikä vain nytkähtäen stoppiin raskaalla etupäällä. Pätkittäin luulin saaneeni vihiä asiasta, pätkittäin taas annoin hevosen venähtää.

Seuraavaksi siirryttiin raviin ympyrälle asetuksia tehden. Ravi pysyi kohtalaisen kivasti tässä vaiheessa hallinnassa, ja asetukset onnistuivat kohtalaisesti oikeaan kierrokseen. Kuskille tuli tosin sanomista siitä, että istuntani on enemmän ulkopuolella. Korjausohjeena oli tuoda sisäpuolen lonkkaa alemmas. Kuulostaa helpolta, toteuttaminen ei puolestaan moista ollut nähnytkään. Olen istunut ilmeisen monta kertaa näin väärin, sillä opettajan kertoessa istunnan paranevan, tuntui se selkään käsin ihan oudolta. Sisäkäteni myös tykkäsi yrittää päästä harjan yli, mutta onneksi opettaja jaksoi kerta toisen jälkeen hoksauttaa siitä. Vasen kierros oli aika hirveä. Täällä olisi myytävänä yksi vasen jalka, jolla ei ilmeisesti ole mitään halua osatakaan mitään. Verona siis ei mielinyt asettua, vaan puski sisälle. Jostain syystä minun on edelleen vaikea käyttää tässä kierroksessa omaa vasenta jalkaa korjatakseni puskemista. Jotenkin tuntuu, ettei jalkani vain taivu niin, että sillä voisi koputella pollen kylkeä. Ehkäpä venyttely olisi erinomainen ratkaisu tähän. Nimimerkillä "Satulaan maasta käsin? No way, Jose".

Lopuksi otettiin vielä pohkeenväistöä lähtien lyhyen sivun keskeltä keskihalkaisijalle ja siitä väistättäen portaalla tai parilla pitkälle sivulle. Ongelma numero yksi: kuski ei saanut pidätteitä läpi, jolloin hevonen tallusteli tehtävän läpi. Ratkaisu: kuski malttoi odottaa niin kauan, että pidäte menee läpi ennen kuin kuvittelikaan muita asioita. Ongelma numero kaksi: kuski yritti sanella pollelle asioita sen sijaan, että keskustelisi sen kanssa. Opettaja hoksautti, ettei kuskille saa jäädä veto tai pohkeella tökkiminen päälle, vaan hevoselle on myös myödättävä. Eli pidäte-myötäyskuviota sain taas treenata. Tällä tavalla olisi mahdollista päästä kommunikoimaan hevosen kanssa sen sijaan, että vain vaatii hellittämättä ollenkaan.

Tässä treenissä huomasin, kuinka ratsastettaessa tuijotan valtaosan ajasta omaa napaani sen sijaan, että tarkkailisin oikeasti, mitä hevonen tekee ja miten se reagoi. Hetkittäin pohkeenväistössä saatiin hyviä askelia, mutta reippautta niissä olisi saanut olla enemmän, jotta jumppavaikutus olisi ollut tehokas. Ongelmana tuossa on vain se, etten istunnallani tunne reippaassa vauhdissa sitä, milloin hevonen väistää ja milloin fuskaa. Hitaammassa vauhdissa se puolestaan onnistuu paremmin. Lisää istunnalla tuntemisen treeniä siis.

Yksityistunti on kyllä jokaisen sentin arvoinen. Silloin itsekin tsemppaa, kun tietää jonkun tarkkailevan koko ajan sekä korjaavan ja kannustavan tarvittaessa. Vielä kun saisin asioita jäämään päähän, mutta ymmärrettävästi ne vaativat useampia toistoja. On myös hienoa olla sellaisen opettajan opetuksessa, joka tuntee hevosen. Toivottavasti alan itsekin huomata tämän avulla sen, milloin hevonen liikkuu oikein ja milloin taas on aika vaikuttaa. Näiden parin tunnin avulla olen jo saanut vähän vihiä siitä, millainen hevonen Verona oikeasti onkaan. Toivottavasti en silti ole mennyt ottamaan itselleni ihan mahdotonta tavoitetta toteutettavaksi.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Hetkittäistä oikeaa otetta

Sunnuntain puomitunti oli sittenkin enemmän kouluvääntöä höystettynä hetkellisesti puomeilla. Pollenani oli Potter, ja treeninä oli asetuksia, avotaivutusta sekä lyhyen, mutta ponnekkaan laukan hakeminen.

Tunti aloitettiin pyörittelemällä käynnissä ja ravissa ympyröitä ja voltteja tehden tarpeen mukaan myötä- ja vasta-asetuksia. Tarkoituksena oli tuttuun tapaan saada hevosta pyöreäksi sekä ulko-ohjan tuelle. Vaikka Potter oli ollut jo edellisellä tunnilla, en mitä ilmeisemmin saanut asetuksia oikein läpi, sillä hevonen ei paljoa pyöristynyt tai edes rentoutunut. Opettaja ohjeisti ottamaan vasta-asetuksen ja siirtämään takaosaa ulommas. Eli tuomaan hevosen etu- ja takaosaa lähemmäs toisiaan. Ja olipa se vaikeaa! En tainnut saada kertaakaan hommaa puhtaasti läpi enkä edes tajunnut, mistä voisin hommaa lähteä korjaamaan.

Seuraavaksi siirryttiin tahkoamaan keskihalkaisijaa pitkin kaksi muistaakseni viiden puomin suoraa ravissa ja sitten tekemään aluksi käynnissä sitten ravissa pitkät sivut avotaivutusta. Puomit meillä meni aika kivasti, mitä nyt kuski hytkyi naurettavasti hevosen nostaessa jalkojaan vähän korkeammalle. Potterin perusravi on melkoista rytkytystä minun istunnalleni muutenkin. Mutta polle tahkosi puomit nätisti ja taisi vain kerran tai pari vähän takellen mennä ne.

Avotaivutus onnistui vasempaan kierrokseen käynnissä aika kivasti. Opettajaltakin tuli kehua siitä, kuinka Potter kulki hyvän matkan oikeinpäin ja kyllä se tuntui sinne selkäänkin saakka. Pollen tarvitsi vain laittaa oikeaan asentoon, ja siinä se kulki nätisti menemään. Oikea kierros käynnissä meni myös, joskaan ei ihan niin helposti. Mutta ravissa katosi viimeinenkin sujuminen. En vain saanut Potteria avotaivutukseen, vaan lähinnä sain kaulan taipumaan ja siihen se jäi. Eikä minulla taaskaan ollut havaintoa, miten olisin voinut korjata asian. Melkoinen turhautuminen iski tässä vaiheessa. Siksipä otin homman käyntiin, jotta saataisiin tästä harjoituksesta vielä loppuun hyvä mieli. Minusta ei ole järkeä tahkota asiaa väkisellä jossain askellajissa, jos se ei ota siinä onnistuakseen. Minusta on opettavaisempaa palata siihen hetkeen, kun asia onnistui ja sen taas onnistuessa kokeilla taas sitä vaikeampaa kohtaa.

Lopuksi otettiin sitten laukkaa, jonka oli tarkoitus pysyä lyhyenä, mutta silti ponnekkaana. Potter oli aika helppo saada lyhyeen laukkaan, mutta ponnu tahtoi hiipua niinä hetkinä. En osannut aluksi istua kunnolla Potterin laukassakaan, joten alku meni siihen, että kuski hytkyi ja polle meni melkein kömpelöä laukkaa. Lopulta aloin hahmottaa laukkaa vähän paremmin, vaikka saihan siinä tehdä töitä, ettei heiluisi vallattomasti.

Opettaja ohjeisti pitämään oma istunta koossa ja pyytämään pohkeilla takapäätä liikkumaan ilman, että etupää lähtee venymään. Oma ryhdistäytyminen näkyi myös Potterissa hienosti. Kun sain itseni jämäkäksi, menivät ympyröillä tehdyt asetukset paremmin läpi, lyhyen laukan ponnistus säilyi ja hetkittäin Potter alkoi käyttää selkäänsä ja pyöristyi. Taas oli upea huomata, kuinka koko hevonen muuttuu tuona hetkenä. Kun aluksi on ollut ohjaan nojaava, hieman tihkaasti liikkuva polle alla, vaihtuukin se omalla moottorilla kulkevaan kevyeen, mutta silti tuntumalla pysyvään hevoseen, joka laukkaa ratsastajan alla rennosti. Tämän tuloksena opettajaltakin tuli iloisia kehuja siitä, kuinka Potter oli liikkunut hienosti ja että kuski oli istunut hyvin ja osannut korjata hevosta oikealla otteella. Erinomainen päätös tunnille.

Jännä, miten ennen laukkaosuutta oli tullut olo, että eihän tästä mitään tule. Kaikki tuntui hankalalta eivätkä hetkittäiset onnistumiset nostaneet fiilistä kauheasti. Epäilen, että epätasainen istuntani vaikutti hevoseen aika paljon. Yritäpä siinä sitten antaa hyviä apuja, jos itse hytkyy ravissa miten sattuu. Potter on kuitenkin mukavan mutkaton hevonen, joka menee tasaisen kivasti kuskia kuunnellen. Kunhan kuski osaisi vain kertoa asiat oikein. Onneksi tuntiin saatiin mahdutettua vielä muutamat hienot hetket, jotka jälleen kerran pyyhkivät pieleen menneet kohdat taka-alalle.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Takaisin perusteisiin

Neljän kuukauden tauko ei ole tehnyt hyvää minun ja nuoren herran eli Kaapon yhteistyöyrityksille. Tällä perjantain tunnilla tuli taas palattua perusjuttujen treenaamiseen, etenkin pidätteiden ja jarruttamisen opetteluun.

Ensimmäisenä tehtävänä oli väistättää sekä käynnissä että ravissa pitkien sivujen alusta keskihalkaisijalle, siitä suoraan ja takaisin kuvion alkuun toista puolta väistättämään. Kaapo oli reippaana, joten pidätteitä sai ottaa alusta asti usein. Muistin alussa jopa hokea itselle, että pidäte läpi ennen mitään muuta yritystä. Niinä hetkinä sain Kaapon kuuntelemaan minua, ja se väisti käynnissä ihan kivasti. Opettajalta tuli tosin korjauskehotus siihen, että väistössä annettaisiin etupään johtaa vähän enemmän. Ravissa Kaapo tahtoi mieluummin kaahottaa oman mielensä mukaan kuin totella pohjettani. Pidätteetkään eivät tahtoneet mennä enää kunnolla läpi, joten saimme väistöjä ehkä aina askeleen tai pari per kierros. Ei hyvä, ei.

Sitten siirryttiin loivalle kiemurauralle käynnissä, ravissa ja lopuksi laukassa. Kiemurauran keskikohtaan pyöräytettiin myös aina voltti. Käynnissä meni muuten ihan hyvin, mutta en saanut asetuksia kunnolla läpi. Etenkin oikealle meno oli aika hirveää. Opettaja kehotti löysäämään ulkoa, jotta polle ei tappelisi sen takia oikeaa sisäohjaa vastaan. Neuvo auttoi vähän, mutta olihan se silti melkoista puuhaa. Jostain syystä oikeassa kierroksessa pohkeeni ei vieläkään osaa toimia. Ravissa Kaapo intoili taas niin, että homma tahtoi mennä vain jarrutteluun ja hidastavien volttien pyörittelyyn. Pah.

Ja kuten arvata saattaa, ei tehtävän suorittamisesta laukassa sitten tullut oikein mitään. Alkuun ja loppuun pyöräytetyt pääty-ympyrät sentään menivät pääosin minun hallitessa, mutta loppuaika olikin Kaapon vientiä ja minun vikinääni. Ja taas kerrattiin pitkät tovit, mitä ne pidätteet taas tarkoittivatkaan, pyöriteltiin hidastavia ympyriä ja voltteja ja päästiin muutamia hetkiä suoraankin. Laukan kiemuraurakuviolla unohdin ja nostin ne vain päätyihin, muu aika meni ravissa Kaapon kanssa kertaillessa jarruttamista ja rauhallisesti kulkemista.
 Ei mitenkään kauhean onnistuneesti, vaikka muutamia hyviä hetkiä saatiinkin.

Tämän tunnin aikana fiilis heittelehti siedettävästä hyvin harmittaviin hetkiin. En osannut päästä yhtään samalle aaltopituudelle Kaapon kanssa enkä tajunnut, millä avuilla sen saisi uskomaan pidätteitä ja rentoutumaan. Eihän kaikkien hevosten kanssa voi olla samalla aaltopituudella, mutta olisi se edes hetkittäin kiva puhua samaa kieltä, ettei koko tunti menisi ihmetellessä.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Hieno siirtymä, väärä paikka

Kyllähän minun on pakko hehkuttaa maastoilun (tai siis tässä tapauksessa tieköpöttelyn) olevan rentouttavaa puuhaa. Joskin Helvin kanssa nykyisin ei ole niin rentoa kuin ennen, tamma kun on keksinyt alkaa harrastaa säikkymistä. Mutta kyllä tämänkin tamman kanssa ehtii aina välillä huokaista ja nauttia hevosen keinuttavasta liikkeestä ja nollata pää.

Tällä kertaa Helvi otti autot ja jopa skootterin lunkisti vailla huolen häivää. Noissa kohtaamisissa keskityin rentouttamaan itseäni, ettei hevonen poimisi minusta säikkymisvihjeitä. Otimme myös lyhyet pätkät ravia sopivissa kohdin. Kiinnitin keventäessäni huomiota siihen, miten tasapainoni pitää. Ja niinhän se meni kuin olin arvellutkin. Reippaamassa ravissa jalkani tahtovat heilua, jolloin tasapainoni vatkaa niiden mukana. Ei mitään hervotonta toki, mutta kuitenkin sen verran epätasaista menoa, etten saa itseäni pysymään täysin hallittuna. Pitääpä alkaa keskittyä tämänkin asian korjaamiseen.

Mutta ei näemmä lenkkiä ilman jotain sätkyä. Tällä kertaa Helville liian kovaksi paikaksi osoittautui pihallaan hitsannut mies. Äänen tamma kesti kuunnellen sitä tosin pää ja korvat tiukasti pystyssä. Mutta kun äänen lisäksi hitsauksessa välähteli valo, otti tamma todella näpsäkän ja ihme kyllä tasaisen siirtymän käynnistä laukkaan.
 
Tästä siirtymästä olisi saanut epäilemättä hyvät pisteet kouluradalla, mutta hiekkatielle ja etenkin ilman kuskin lupaa tehtynä se ei oikein passanut. Kaikeksi onneksi tammalle riitti lyhyt pyrähdys, jonka jälkeen se suostui vaihtamaan käyntiin ja oli ihmeen rauhallinen sen jälkeen. Ja hei, kuski ei rytkähtänyt äkkinostossa minnekään.  Jotain hyvää jälleen.

Loppulenkki päästiin kohtuullisen rauhallisesti taivaltaen. Eli voiton puolelle lenkin mukavuudessa päästiin tälläkin kertaa  tuosta laukkapyrähdyksestä huolimatta. Vielä kun kuski saisi omaa varmuuttaan pönkitettyä sen verran, ettei olisi aina jännittämässä jokaista kohtaamista.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Epävarmuutta ja hetki luottamista

En oikeasti aamulla aikonut mennä näin keskiviikkona tallille, mutta jo parin tunnin jälkeen olin pyörtänyt päätöksen. Muistaessani vielä, että päivän B-tunnilla olisi esteitä, näppäilin vauhdilla tekstarin tallille. Ja niinpä nousin Mantan satulaan tallin illan viimeiselle tunnille. Olin totta kai jo etukäteen peloissani, sillä esteet ja vauhdikas Manta ovat nynnylle kuskille vähän liikaa.

Manta oli ollut jo aikaisemmalla tunnilla, joten saatoin vain tutkailla, millä päällä tamma oli. Kipitystä löytyi, mutta rentoutta ei. Väliin myös polle yritti ehdotella ponnetonta menoa, mutta uskoi sitten pohjetta. Asetukset eivät kauhean hyvin menneet läpi, mutta pidätteet vähän paremmin. Laukka tuntui jotenkin kulmikkaalta, kunnes tajusin pyytää enemmän vauhtia. Sen jälkeen laukkakin olisi rullannut paremmin, ellei kuski olisi pätkittäin peloissaan jarrutellut liikaa.

Ensimmäisenä hyppykuviona oli kavaletti ja pysty neljän laukan välillä. Manta kiihdytti vähän kavaletille, minä jarruttelin ja tuloksena oli töksähtävä hyppy, mutta pystyn yli päästiin paremmin. Opettajalta tuli kommenttia luottaa hevoseen ja antaa sille enemmän myöden. Toisella kierroksella saatiin kavaletti oikein, pysty töksähtäen. Kolmannella kierroksella taidettiin saada siedettävät hypyt molempiin. Vika oli tietenkin minussa, en uskaltanut luottaa siihen, että hevonen hyppää. Jarruttelin siis ja häiritsin hevosen keskittymistä, jolloin tuloksena oli juuri tuollaista menoa.

Tämän jälkeen laukan rytmiä haettiin hyppäämällä kavalettia ympyrällä. Opettaja ohjeisti olemaan esteistunnassa, mutta odottamaan rauhassa kavalettihyppyä. Taas olin jarruttelemassa, jolloin Manta teki töksähtävän hypyn. Opettaja käski laukkaamaan paremmin, ja tällä kertaa uskalsin niin tehdä. Sentään siihen luotin, että tamma pääsee kavaletin yli ilman ongelmia.

Kuviota laajennettiin jatkamalla kerran hypätyn kavaletin jälkeen edelleen vasemmassa kierroksessa kahden muun kavaletin innarille. Vähän ennen ensimmäistä kavalettia piti nousta kevyeen istuntaan ja pysyä siinä kahden kavaletin ajan. Tarvitseeko sanoa muuta kuin töks ja töks? Tällä kertaa en tunnusta jarruttaneeni, mutta en myöskään kannustaneeni hevosta menemään. Tämä kuvio ei juuri parantunut, mutta toisen kavaletin jälkeen laukka-askeleen päähän laitettu pysty ylittyi muutamat kerrat ihan hyvin.

Lopuksi hypättiinkin vasemmassa kierroksessa alkutunnista tuttu kavaletin ja pystyn väli kolmella laukka-asekeleella sekä äskeinen kuvio toiseen suuntaan muutettuna siten, että pystyn eteen oli tullut kavaletti ja sen jälkeen oli vielä toinen kavaletti. Kavalettien ja pystyn väleihin meni laukka-askel. Ensimmäinen hyppypätkä meni hyvin. Olin viimein alkanut uskoa, että kyllä Manta nämä miniesteet hyppää. Mutta sitten kavaletti-pysty-kavalettirykelmä pisti arveluttamaan, minkä seurauksena ensimmäiselle kavaletille tuli töksähtävä hyppy pilaten lopun kuvion. Toisella kierroksella onnistuin tsemppaamaan. Ensimmäinen osuus meni toistamiseen hyvin ja toisen osuuden lähestyessä muistin laittaa pohkeet kiinni, vähän ottaa hevosta omiin hyppysiini pidätteillä ja antaa sitten mennä. Ja niinhän tamma meni. Kevyesti, helposti ja sujuvasti. Eikä kuskiakaan ihan niin paljoa pelottanut. Jes!

Olin tunnin alussa maininnut opettajalle, että Mantan kanssa hyppääminen vähän pelottaa, sillä se on yleensä turhan vauhdikas ja sen stoppeja ei paljon voi ennakoida. Tunnin jälkeen häneltä tuli kommenttia, että enköhän tohdi toistekin samalla tammalla mennä. Ja oikeassa hän siinä mielessä oli, että Mantahan toimi kivasti, kun minä vain uskalsin.

Estepelkoni alkaa olla jo naurettavaa. Tai jännitystä kai se enemmän on, kun sitä kuitenkin aina saa ohjattua sen hevosen estettä kohti. Enkä ymmärrä, miksi tämä jännitys ei lienny yhtään, vaikka jo jonkin aikaa tunnit ovat menneet ihan hyvin eikä niissä ole ollut mitään suuria mullistuksia. Jännittämiseni puolestaan pilaa tunnilla pahimmillaan jopa hevosen motivaation hypätä. En ole vielä keksinyt, millä tästä pääsee yli. Hyppäämällä? Harmillista, sillä kaiken jännityksen alla kytee vielä intohimo hyppäämistä ja siinä kehittymistä kohtaan. Ehkä pitäisi pyytää varmempia hevosia estetunneille siihen saakka, että jännitys toivottavasti pienenee ja opin taas vähän esteratsastuksen perusteita, jotta voin luottaa itseeni ja siihen, että hevonen hyppää toivotusti.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Kertausta vähän pienemmällä teholla

Tänään oli oikein kiva kerta ratsastella Verona, kun päätin ottaa eilisen opit uudelleen mietinnän alle. Oli jotenkin niin helppoa ratsastaa, kun tiesi tehtävät asiat ja osasi vähän kiinnittää huomiota eilen esiin nousseisiin ongelmakohtiin.

Aloitin homman siis koettamalla saada Veronaa liikkumaan reippaasti, mutta myös kuuntelemaan pidätteet ja olemaan venymättä etupäästä. Yritin muistella myös sitä, miltä eilen tuntui, kun hevonen meni oikeaa vauhtia. Tammaa sai käynnissä jonkin verran komentaa eteenpäin, sillä kun sain tuntuman pysymään vähänkään aloillaan, tykkäsi tamma tulkita sen hitaamman käynnin merkiksi. Ei muuta kuin pohkeita aina, kun meno alkoi näyttää hiipumisen merkkejä. Olisin tosin saanut olla paljon tarkempi huomaamaan ne hetket.

Seuraavaksi aloin hakea asetuksia siten, etten päästäisi pollea puskemaan sisäpohkeen läpi pienentämään ympyrää. Tämä ongelma on kohtuullisen paha vasemmassa kierroksessa. Aloitin oikeassa kierroksessa ja koetin keskittyä pitämään sisäkäden sivuohjamaisesti rauhassa, ottamaan pidätteitä ulko-ohjalla ja koputtelemaan sisäpohkeella, mikäli hevonen vain lähtisi puskemaan. Suurimmaksi ongelmaksi oikeassa kierroksessa muodostui se, että käteni tahtoivat mennä vaikka ja minne. Kun sisäkäsi pysyi paikoillaan, oli ulkokäsi karkaamassa omille teilleen. Sain kuitenkin aina välissä itseni kasattua, jonka seurauksena sisäpohjekin meni muutamia kertoja hyvin läpi, ja tamma kulki nätisti asetuksen kanssa puskematta.

Vasemmassa kierroksessa olikin sitten hommaa, kun kyseessä oli myös hevosen jäykempi puoli. Lisäksi kuskin paino tahtoo tässä kierroksessa valua sisäpuolelle ilmeisesti sisäpohkeen käytön seurauksena. Ja sitä pohjettahan saa käyttää. Tässä vaiheessa olisin kaivannut toisen ihmisen seuraamaan menoa ja korjaamaan. Sisäpohkeeni ei saanut kovin kummoisesti Veronaa uskomaan, että tänne ei pusketa, vaikka kerta toisen jälkeen yritin asiaa siten kertoa. Yritin myös saada hevosta ulko-ohjan tuntumalle menemällä aina pätkiä vasta-asetuksissa, mutta aina yrittäessäni myötäasetusta, pulpahtivat samat pulmat uudelleen esiin. Kraah.

Tämän jälkeen lähdin hakemaan minun hallinnassa olevaa ravia. Taisin ääneenkin mutista mantraani "pidäte, myötäys, älä jää kiskomaan, muista hellittää", kun kävin neuvotteluita Veronan kanssa siitä, kumman vauhdilla tässä mennään. Pidätteitä sai kyllä ottaa ja hetkittäin ne menivät jopa perille, ja kuski muisti rentoutua. Mutta sitten taas jotain mystistä tapahtui, ja tamma pisti ravin itselleen mieleiseksi. Eli voiko väittää, etteivät pidätteet ole kuitenkaan menneet täysin läpi, kun näin käy? Vai lössähdänkö mielestäni onnistuneen pidätteen jälkeen liian rennoksi ja annan liikaa myöten, jolloin hevonen pääseekin taas venähtämään pitkäksi ja ravaamaan oman mielensä mukaan?

Sitten vuorossa olikin takapään siirtäminen ulospäin puolikkaan ympyrän aikana. Aloitin tämänkin oikeassa eli hevoselle helpommassa kierroksessa. Tällä kertaa mantranani oli "pidäte läpi, sitten siirto". Ilmeisesti eilisen treeni oli auttanut, sillä tamma hoksasi aika nopeasti, mitä tehtävässä oli tarkoitus saada aikaan. Toki pidätteitä sai ottaa, mutta homma alkoi silti sujua paljon helpommin. Pätkittäin sainkin hetkiä, joissa muistin olla rennommalla sisäohjalla, pitää ulko-ohjassa tuntumana ja tarvittaessa muistuttaa pohkeella, mitä piti tehdä. Niinä hetkinä Verona ihan itse piti takapäänsä vaaditussa paikassa, joten olin sangen tyytyväinen.

Vasemmassa kierroksessa oli tuttuun tapaan tahkottavaa sekä pidätteisen että pohjeavun kanssa. Pidätteet piti saada huolellisesti läpi ennen kuin saattoi kuvitella pyytää takapäätä siirtymään. Hätiköidessäni huonon pidätteen jälkeen siirtymistä pyytäen tamma vain oikaisi itsensä ja jatkoi ympyrää muina hevosina. Se oli tosin opettavaista, sillä älysin taas palata hokemaan mantraani, jonka seurauksena saimme parit onnistumiset. Mutta kyllähän se oli oikeaan verrattuna tahmeampaa. Itsekin jopa tunsin ja peilistä näin, kuinka tamma kyllä laittoi takapäänsä toivotusti, mutta hitaasti ja hivenen jäykästi.

Tämän jälkeen päätin vielä testata muutaman pätkät pohkeenväistöä. Tällä kertaa muistin ottaa ensin hevosen pidätteellä kuulolle, jonka jälkeen pyysin väistämään. Oikeassa kierroksessa väännetty takapään siirto ulommas oli ilmeisesti mennyt pollelle hyvin jakeluun, sillä Verona väisti hienosti oikeaa pohjetta. Vauhtia tosin tahtoi tulla liikaa, joten pyrin hakemaan mieluummin vähän hitaampaa liikettä, joka säilyisi paremmin väistönä. Muutamia hetkiä saatiin siten, että tamma väisti kuuliaisesti ilman, että joka askeleella tarvitsi muistuttaa. Kuski oli näinä hetkinä satulassa yhtä hymyä. Vasemmallekin homma sujui ihan kivasti, mutta edelleen oikeaan verrattuna vähemmän sutjakasti. Olin kuitenkin tyytyväinen huomatessani, kuinka yksi tehty harjoitus auttaa toisen tekemisessä.

Loppuun otettiin rentoa ravailua. Vauhtia olisi taas löytynyt, mutta kerta toisen jälkeen hain tamman tietoisesti rauhalliseen humputteluun, jossa annoin sen venyttää kaulaa kuitenkin pysyen minun pyytämässäni vauhdissa. 

Tulipa taas pitkä sepustus, mutta ehkä se sallitaan. Kyllähän sitä kerrottavaa kertyy, kun on kerrankin ollut hyvä harjoitteluohjelma itsenäiselle ratsastukselle. Huomasin tosin laiskotelleeni tunnilla, sillä eilen sekä minulle että hevoselle tuli hiki, mutta tänään molemmat selvisivät pääosin hetkeksi hengästymällä. Keskittymiskykyni ei vielä riitä sekä piiskaamaan itseäni eteenpäin että korjaamaan ongelmakohtia. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa. Vielä olisi kolme ratsastus kertaa tälle viikolle edessä.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Silmäparin tarkkailussa

Sain viimein itseäni niskasta kiinni ja kysäisin tästäkin postauksesta tuttua opettajaa ohjaamaan minun ja Veronan tekemisiä. Selitin hänelle ongelmaksi vauhdin ja kyvyttömyyteni jarruttaa. Muistin myös kertoa, että istuntani on edelleen päin mäntyä. Näillä eväillä oli hyvä lähteä tunnin harjoitusten pariin. Vielä parempi oli se, että opettaja tunsi Veronan selästäkin käsin jo entuudestaan.

Tunti aloitettiin ympyrällä hakemalla hevosta käynnissä aktiiviseksi. Opettaja komensi pyytämään enemmän liikettä Veronalle ilman, että päästän sitä edestä pidemmäksi. Hän kertoi myös kaiken pään liikkeen olevan peruja siitä, mitä istunnassa ja pohkeissa tapahtuu. Kun Verona häsläsi päänsä kanssa tai yritti olla raskas, oli vain pyydettävä pohkeilla liikettä takapäähän, josta koko homman pitäisi aina alkaa. Ei siis sieltä edestä, niin kuin ohjiin rakastuneena kuvittelen. Pätkittäin sain Veronaa kulkemaan paremmin, välillä opettaja sai taas muistuttaa liikkumisesta. Noottia tuli myös siitä, kuinka sisäohjaan ihastuneena yritin hallita hevosta pelkästään sillä.

Ravissa homma puolestaan meni siihen, että kuski yritti muistaa jarruttamisen taidon. Verona olisi mielellään joko raahustanut ravia tai sitten kiirehtinyt. Opettaja ohjeisti asettamaan kääntämään ympyrällä ja ottamaan pidätteitä ulko-ohjasta. Hetkittäin sain menon hallintaan, mutta kun taas uskalsin hengittää (eli toisin sanoen rytkähdin jotenkin väärin), lähti Verona taas kiihdyttämään. Ja ei kun kaikki alusta. Kuskin kunto alkoi loppua hiljalleen, sillä pidätteitä sai ottaa melkoisesti, että tamma viitsi niitä kuunnella. Opettaja kehottikin jarruttamaan myös istunnalla, jotta koko homma ei olisi käsien varassa. Eli itseä syvemmälle satulaan ja jälleen pidäte, myötäys, pidäte. Tosin tahtoipa se veto jäädä välillä päälle, jolloin opettaja hoksautti heti myötäämisen tärkeydestä. Vetokisa hevosen kanssa kun ei yleensä pääty satulassa keikkujan voitoksi.

Ravailun jälkeen siirryttiin tekemään ympyrän toinen puolikas käynnissä siirtäen takapään ulommas ja toinen puolikas harjoitusravia. No, ei mennyt ihan kuin oppikirjassa, vaikka vasta eilenhän tätä treenasin - eri hevosella tosin. Verona ei ensinnäkään halunnut ottaa pidätteitä vastaan, vaan yritti kipittää tehtävän ohi nopeasti. Harjoitusravikin nousi alussa tihkaasti, mutta parin askeleen jälkeen polle taas vei. Opettaja neuvoi ottamaan pidätteet oikeasti läpi eikä vain tekemään yhden pidätteet piittaamatta sen onnistumisesta. Törmäsinpä siinä sitten taas yhteen heikkouteeni eli malttamattomuuteen. Jotenkin kuvittelen, että kyllähän se yksi kerta riittää ja sekin näemmä puoliksi hutaisten.

Töitä sai taas tehdä, jotta pidätteet menivät oikeasti läpi ja saattoi siirtyä takaosan siirtämiseen ulommas. Melkoisesti sai edelleen jarrutella ja koputella sisäpohkeella, että mitään tapahtui. Opettaja kommentoikin Veronan olevan hyvin jäykkä takaosasta, sillä tällaisen kuvion pitäisi normaalisti sujua tuosta noin vain. Mutta ei mennyt niin meillä. Pidätteitä, yritystä muistaa myödätä, lisää pidätteitä, yritys siirtää takapäätä, lisää pidätteitä ja ehkä pari onnistunutta askelta. Kommenttia tuli myös siitä, että väännyn ylävartalosta mutkalle, kun minun pitäisi oikeasti pysyä hevosen kanssa samaan suuntaan. Taas yksi asia, jota en ollut ajatellut yhtään. Kumma kyllä homma tuntui sujuvan vasempaan eli tamman jäykempään puoleen piirun verran paremmin. Ei siinä hurraamista ollut, mutta kyllä niistä muutamastakin oikeasta askeleesta saa iloita.

Lopuksi sitten kokeiltiin muutamia laukannostoja. Opettajalla oli hyvin tiedossa tamman laukkainto ja totesipa tämä, että hänellä itselläkin on hommaa siinä, että saa kyseisen hevosen laukkaamaan oikein. Jostain syystä tammalla napsahtaa aina laukassa päätön vauhti päälle, ja epävarma kuski onkin siinä sitten pulassa. Nostosuosituksena oli tehdä samaan aikaan pidäte ja hyvin kevyillä avuilla pyytää laukkaa. Sen noustessa pitikin jo siirtää raviin. Omasta mielestä osasin ottaa kohtuullisen rauhalliset nostot, ja Verona ottikin ensimmäisen noston rauhallisesti. Kunnes parin askeleen jälkeen yritti lähteä vauhtiin. Sain kuitenkin hevosen raville takaisin. Uusi yritys, ja nyt tamma oli jo innosta pinkeänä. Eipä ollut kuskilla kovin nättiä meno, kun tamma vei eikä ottanut pidätteitä vastaan. Onneksi oli seiniä apuna.

Mutta jotain hyvää tapahtui: laukka nousi ja säilyi pienen hetken rauhallisena. Ehdin jo tuulettaa asiaa, kunnes tuli ohje siirtää raviin. Tammapa ei ollut samaa mieltä, vaan pisti kaasua ja hyppäsi ilmaloikan. Minulla on hyvin paha tapa jarruttaessa tulla etukenoon, jolloin ilmaloikan tuloksena mätkähdin kaulalle hukaten toisen jalustimen. Tamma puolestaan laukkasi, ja minä halailin tiukasti kaulaa, jotten jäisi matkasta. Ohjatkin menivät sotkeutumaan jotenkin martingaalin kaulalenkkiin, joten yritin napata kaulaa halatessa ohjista kiinni turvan läheltä. Taidettiin siinä mennä liki kierros ravin ja laukan sekoitusta ja kyydissä pysyttiin. Olikohan se nyt seinä vai vähän pystymmäksi könynnyt kuski, mikä sai hevosen siirtymään käyntiin. Tulipahan kehuja kuitenkin siitä, että pysyin kyydissä, vaikka opettajakin oli uskonut, että mätkähdän maahan. Pelotti kyllä taas melkoisesti, mutta onneksi apinarefleksini olivat toiminnassa, kun jaksoin halailla kaulaa sen verran tiukasti, että kyydissä pysyttiin. Kiitos myös tammalle siitä, ettei se höyryillyt enempää, pukkeja tai äkkilähtöjä ei tämä tyyli olisi kestänyt.

Tämän episodin jälkeen tammaa haettiin takaisin kuulolle ravissa. Taas sai melkoisesti kääntää ja pidättää, että mitään tapahtui. Polle oli virittynyt niin laukkameininkiin, ettei se mielellään olisi ravia askellajikseen valinnut. Mutta kyllähän se siitä rauhoittui, kaikeksi onneksi. Yksityistunti oli kyllä mahtava kokemus, vaikka kunto meinasi loppua. Opettaja osasi neuvoa edelleen järkevästi ja kannusti myös sopivasti, ettei tullut ihan sellainen olo, että olisi aika vaihtaa laji johonkin muuhun. Motivoi kummasti yrittämään, kun siitä saa myös palautetta ja parannusohjeita. Siksipä varasin ensi viikolle tunnin enkä millään malttaisi sinne asti odottaa. Opettajaan voi tutustua hänen nettisivuillaan tai blogissaan.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Tältä sen pitäisi tuntua

Hyvä Jussi-herra, jos joskus kyllästyt nykyiseen työhösi, voit alkaa minun hevosekseni milloin vain. Tällainen ajatus pyöri taas sunnuntain tunnilla mielessä, kun kyseinen herra treenaili kanssani askeleen lyhentämisiä sekä takapään siirtelyitä sisemmäs ja ulommas ympyrällä.

Tunti aloitettiin hakemalla hevosta ensin sekä käynnissä että ravissa lyhyelle, mutta ponnistavalle askeleelle. Lyhentäminen onnistui käynnissä kivasti, ja Jussi säilytti eteenpäinpyrkimyksen silloinkin. Ravissa hidastamiseen sai kiinnittää tarkemmin huomiota, sillä Jussi lähti huomaamatta aina nopeuttamaan menoa, jos kuski jäi omiin maailmoihinsa.

Kun hevonen oli saatu ottamaan pidätteet hyvin vastaan, alettiin hakea takapäähän enemmän liikettä pitäen etupää kuitenkin lyhyellä askelluksella. Kuskilla teki taas vaikeaa ymmärtää, että etupää voi mennä hitaammin, vaikka takapää liikkuisikin, joten avut olivat vähän höpöjä. Taisipa olla kaasu ja jarru yhtä aikaa välillä aina käytössä. Kun puolestaan sain etupään oikeasti kuulolle, saattoi Jussin takapäätä pyytää liikkumaan ilman pelkoa etupään lässähtämisestä. Parit hyvät pätkät saatiin tässä aikaiseksi. Oli kieltämättä hyödyllistä opetella hakemaan hevosta aktiiviseksi lyhyemmässäkin askeleessa.

Tämän jälkeen siirryttiin ympyröille väistättämään takapäätä sisemmäs ja ulommas käynnissä. Asetus pidettiin väistätyksen kanssa samassa suunnassa eli takapäätä väistätettäessä sisälle päin, oli myötäasetus. Ja ulommas väistättäessä oli vasta-asetus. Eli vähän sulkutaivutuksen kaltaista menoa. Opettaja ohjeisti hakemaan tällä kuviolla hevosen etu- ja takapäätä ikään kuin lähemmäs toisiaan. Kuskille oli helpompi tehdä takapään siirto sisään. Tosin siinäkin sai vahtia, että asetus pysyi myötäisenä ja että takapää oikeasti siirtyisi sisemmäs. Jussi kuitenkin nappasi homman jutun todella hienosti ja työskenteli pyöreänä. Opettajan avustuksella saimme myös takapään ulommas ja asetuksen myös vastaiseksi. Niinä hetkinä Jussi loksahti niin oikeinpäin kuin vain voi. Silloin tuntui siltä, että etu- ja takapää tulivat lähemmäs, mutta hevonen silti eteni rennosti tuntumalla. Kuski oli taas leveän hymyn kera selässä. Mahtavia onnistumisia kerrassaan.

Lopuksi otettiin vielä laukka kuvioon. Tarkoituksena oli jalostaa samaa kuin alkulämmittelyissä oli tehty käynnissä ja ravissa. Eli etupää lyhyemmälle askeleelle ja ponnua takaosaan. Jussi laukkasi alusta asti mukavan hallitusti ja oli kuulolla. Mutta kuskin rajoittuneisuus ymmärtää etuosan jarruttaminen ja takapään kannustaminen yhteiseksi asiaksi toi vähän mutkia matkaan. Joko jäin jarruttamaan etuosaa liikaa tai sitten pyysin takapäätä liikkeelle ja unohdin etuosan. Onneksi opettaja oli tarkkana ja ohjeisti ottamaan pidätteitä ja kannustamaan takapäätä oikeina hetkinä. Ja niinä hetkinä sain vähän ideaa tehtävän toteuttamisesta, ja Jussi kuuliaisesti totteli menemään. Laukassa olin tyytyväinen siihen, että tunsin olevani jokaisesta askeleesta kartalla ja päättämässä enkä vain kyytiläisenä.

Tunti oli jälleen kerran oikein mukava, ja yksi tekijä siinä oli tämä hieno hevonen. En kyllästy hehkuttamaan Jussia kouluväännössä. Sillä on todella kiva ratsastaa, sillä se pyrkii toteuttamaan ratsastajan toiveet ja kulkee ihan omasta tahdostaan. Huomasin myös tällä tunnilla, että Jussia onnistuu ratsastaa pyöreämmäksi roikkumatta ihan koko aikaa ohjissa. Enemmänkin tarvitsi pyytää pohkeella liikettä ja pitää tasainen ohjastuntuma. Tuli taas pieni ymmärrys sillä tiellä, joka toivottavasti johtaa joskus siihen, etten yritä tehdä kaikkea ohjalla.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Suostuttelua ja avotaivuttelua

Perjantain tunnin aihe oli melkein kertaus tiistain tunnista. Pollena oli tosin Epper, ja treeniaiheena tosiaan asettelu ja avotaivutus.

Tunti aloitettiin käynnissä ja ravissa sekä pyörittämällä päätyihin ympyrät tehden tarpeen mukaan myötä- ja vasta-asetuksia. Meillä oli Epperin kanssa melkoiset neuvottelut siitä, tarvitseeko asetuksia ottaa ihan tosissaan ja toisekseen siitä, onko se pyöristyminen ollenkaan olennaista. Opettajakin tuumasi, että kyllä sen Epperin oikeasti pyöreäksi saa, vaikka saattaakin tuntua aivan muulta. Neuvona tuli pistää hevoseen kunnolla liikettä. Epper otti tämän pyynnön hyvin vastaan sekä käynnissä että ravissa, jonka jälkeen pyöreyttä alkoi pätkittäin löytyä. Töitä sai kyllä olla tekemässä joka hetki, sillä Epper mieluusti tarjosi pyöreyttä hetken, jonka jälkeen nosti päänsä taas ylös. Tulipahan itsellekin kerrattua ulko-ohjalla tehtyjä pidätteitä enemmän kuin hyvin.

Tämän jälkeen siirryttiin avotaivutukseen. Kuvio oli sama kuin tiistaina eli pitkän sivun alkuun voltti ja siitä pitkän sivun puoleen väliin avotaivutuksessa. Oikea kierros meni sekä käynnissä että ravissa ihan hyvin. Epper oli helppo pistää avotaivutukseen, ja se myös pysyi siinä kohtalaisen hyvin. Tietenkin piti vahtia, ettei se vain jättäisi kaulaansa vinkkaraan ja palaisi muuten kokonaan samalle uralle, mutta onneksi polle humputteli hyvin menemään ja otti viilauspyynnöt tottelevaisesti vastaan.

Vasen kierros taas oli melkoista tuskaa. Jostain syystä olen itse niin toispuoleinen, että vasempaan kierrokseen asiat ovat paljon vaikeampia. Jotenkin oma vasen puoli ei tunnu hanskaavan hommiaan, jolloin hevoselle on paljon vaikeampi antaa oikeanlaisia ohjeita. Niinpä avotaivutus tahtoi jäädä pelkän kaulan kääntämiseksi, sillä jos yritin saada etuosaa pois uralta, valahti koko hevonen matkassa. Yritin saada itseäni pysymään suorassa ja menosuuntaan päin, jota hevonen ei valahtaisi omille teilleen minun asentoni takia. Sen jälkeen yritin muistaa siirtää etuosaa enkä vain kääntää kaulaa. Opettajalta tuli neuvona antaa vähän vapaata oikealta puolelta, jotta hevosella on mahdollisuus taipua paremmin. Tämän ja monen epäonnistumisen jälkeen avulla aloin hahmottaa hommaa paremmin ja pätkittäin saimme kelvollisia askelia.

Lopuksi otettiin laukkaa, jossa pyöreyttä haettiin vasta-asetusten avulla. Voi tuska! Tässä tuli kyllä jo kunnolla kinasteltua Epperin kanssa, sillä ruuna päätti laukata pää tiukasti ylhäällä, vaikka miten yritin vasta-asettaa, myötä-asettaa, koputella sisäpohkeella ja pyytää ylipäänsä takapäätä liikkumaan. Vauhtia kyllä saatiin, pyöreyttä ei. Jostain syystä Epper ei halunnut yhtään käsittää, mitä ajoin takaa. Sinnikkäästi se humputteli menemään omalla tyylillään, ja kuskilla alkoi kuntokin jo loppua. En tajua, mitä tein väärin, mutta tein kyllä sen sitten huolellisesti päin mäntyä. Olisikohan molempiin suuntiin laukatessa mahtunut yhteensä ehkä kolme ja puoli askelta yhteensä, joiden aikana ruuna ei tosin pyöristynyt, mutta ehkä piirun verran kääntyi oikeinpäin. Mutta helppoa ei ollut ei. Tässä ei tullut onnistuttua, mutta olin tyytyväinen kuitenkin sinnikkyyteeni. Ainakin voin sanoa yrittäneeni oikeasti.

Laukassa kinastelusta oli kuitenkin hyötyä. Loppuraveissa Epper pyöristyi paljon helpommin ja kulki rennosti. Käyntiin siirryttyä venytin pollea vielä tuntumalla, ja se venytti oikein hienosti pitkälle ohjan perässä. Tunti oli kiva ja tulipahan taas tekemisen makua. Epper oli kinasteluhetkistä huolimatta mukava, sillä se kulkee pääosin reippaasti ja tekee asiat kyllä, kunhan kuski saa itsensä oikeinpäin.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Hurjaakin hurjempi Helvi

Maastolenkkiä jälleen kerran Helvin kanssa. Hiljalleen alan kaivata ainakin kevyen kouluväännön pariin tämänkin tamman kanssa. Mutta vielä pitää odotella, jotta maneesille pääsee taas ratsastelemaan.

Tämän kerran maastoilu sujui ilahduttavan hyvin. Tamma kyllä kulki pää pystyssä kaikkea kuunnellen, mutta pariin otteeseen malttoi mennä rauhassa pää alhaalla. Muutamat minisäikähdysvärähdykset tamma otti, mutta niitä huomioimatta polle kulki kivasti. Tähän varmasti auttoi se, että pistin pollea töihin niinä hetkinä, kun se selvästi alkoi tuijottaa jotain ja suunnitella säikähtämistä. Se niksi tepsi aika hyvin.

Olin itseeni tyytyväinen siinä, että ratsastin pollea kohtuullisen jämäkästi eteenpäin. Minullahan on tapana alkaa jännittää heti, kun tamma on tehnyt ensimmäisen säikähdysyritelmänsä. Nyt yritin keskittyä siihen, että otan pollen haltuun ja ratsastan päättäväisesti. Siinä tuli tehtyä myös vähän mielikuvaharjoittelua esteitä varten. Pohkeet kiinni, katse eteen, hevonen kuulolle ja eteenpäin. Tätä mantraa voi varmasti jalostaa esteidenkin parissa.

Tosin kyllähän tälläkin reissulla nähtiin säikähtämistä, kun juoksutuksessa ollut polle päätti Helvin olevan maailman hurjin asia ja otti sellaisia pukkilaukkalähtöjä, että Helviäkin meinasi alkaa pelottaa. Mikä lie minussa ja tammassa ollut niin pelottavaa sen pollen mielestä.

Mukavan rento kerta kaiken kaikkiaan. Nyt vähän jänskättää se, kun yritän saada opettajan seuraamaan ja ohjeistamaan minua ja Veronaa. Toivottavasti aikataulut saadaan kohdilleen, sillä tarkalle silmäparille olisi tarve.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Asettelua ja taivuttelua

Liekö jockeydokkari vai mikä sen tehnyt, että tiistaina piti päästä ratsastamaan ylimääräinen tunti. Polleksi oli valikoitunut Rappen, ja jotenkin alan hiljalleen uskoa, etten osaa ratsastaa tätä norjalaisherraa. Tunnin treeniaiheena olivat asettamiset ja avotaivutukset.

Hommat aloitettiin pyöräyttelemällä aluksi käynnissä, sitten ravissa pääty-ympyrät, joiden aikana hevosia aseteltiin ja koetettiin pyöristellä apuvälineinä sisäpohje ja ulko-ohja. Sisäohja puolestaan pidettiin vähän sivuohjamaisesti asettamassa. Rappen otti asetukset vastaan ainakin näennäisesti, mutta ei siitä pyöreydestä ollut muutamia hassuja askelta kerrallaan lukuun ottamatta tietoa. Yritin istua tasaisesti, pyytää takapäätä liikkumaan ja myödätä hevosen hoksiessa asia, mutta ei se homma kauheasti siitä parantunut. Murehdin asiaa opettajallekin, ja hän kertoi ihmetelleensä Rappenin vastahakoisuutta pyöristyä aikaisemmallakin viikolla. Ne muutamat hetket, kun sain pollen oikeinpäin, olivat toki kivoja. En kuitenkaan tajunnut niiden aikana koettaa miettiä sitä, mitä mahdollisesti tein oikein.

Tämän kuvion jälkeen otettiin laukkaosuus. Pääty-ympyrät pyöräytettiin edelleen ja lisäksi pitkillä sivuilla otettiin hetkellinen vasta-asetus, jotta hevosen saisi paremmin ulko-ohjan tuelle. Rappen laukkasi reippaasti, mutta tahtoi painaa sisälle pahemman kerran. En nyt äkkiseltään muista, onko pollella ollut tätä taipumusta aikaisemmin. Sitä kyllä sai korjata ajatuksen kanssa, ja aina ajatuksen unohtuessa polle puski sisälle. Vasta-asetukset sen sijaan onnistuivat hienosti ja tuli siinä laukassakin kuitenkin muutama hyvä, tasainen hetki, jolloin sekä kuski että ratsu olivat tekemässä samaa tehtävää.

Sitten siirryttiinkin avotaivutuksiin, jotka tehtiin pitkän sivun alusta alkaen ja joita jatkettiin puoliväliin saakka. Oikeassa kierroksessa avotaivutukset onnistuivat kohtuullisen helposti. Opettajalta tuli kehuja, mutta myös hoksautusta siitä, että pitää olla tarkempi sen kanssa, ettei Rappen lipsahda takaisin yhdelle uralle ja jätä vain kaulaansa taipuneeksi. Olin iloinen siitä, että huomasin useina kertoina, kun polle alkoi liukua pois avotaivutuksesta, ja sain opettajankin kommenttien mukaan korjattua ne hyvin. Oikeaan kierrokseen myös ravissa tehdyt avotaivutukset menivät kivasti, ja kuskin katsekin pysyi jopa oikeassa suunnassa.

Vasempaan kierrokseen sai puolestaan tehdä vähän enemmän töitä etenkin ravissa. Lieköhän kyseinen suunta ollut pollen jäykempi puoli, mutta niin vain norjalaisherra pisti päänsä vinkkaraan ja humputteli muutoin suoraan eteenpäin. Opettaja kehotti ajattelemaan ympyrälle lähtöä selvemmin, jotta ulkojalka saataisiin irrotettua uralta. Hiljalleen kuski alkoi saada palasia taas kohdilleen, minkä Rappen palkitsi loksahtamalla avotaivutukseen hienosti. Jännä homma, miten sitä aina yllättyy siitä, kuinka sama hevonen voi tuntua ihan eriltä riippuen siitä, kummassa kierroksessa mennään.

Pyöreyden puutteesta viis, Rappenin kanssa oli kiva treenailla tunnin oppeja. Vielä kun muistaisi jatkossa miettiä onnistumisen hetkinä sitä, mitä teki ja mitä muutosta siinä oli epäonnistumisiin johtaneissa kokeiluissa.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Käveleskelyä ja istuskelua

Tänään oli sitten tupla-annos hevostelua. Aamupäivästä kävin tervehtimään pitkästä aikaa Veronaa. Tamma paistatteli auringon lämmössä tyytyväisenä tarhassaan, mutta lähti kiltisti sieltä matkaani. Oikeaa etusta tunnustellessani se tuntui lämpimämmältä vasempaan verrattuna. Jätin sitten ratsastuksen väliin, ja suuntasimme ensin ulos käveleskelemään. Pollelle tuli alussa huoli kavereista, joiden perään se hirnuikin ja tepasteli pää korkealla. Käveleskelimme vähän aikaa tietä pitkin ja loput käynnit menimme maneesissa. Omistaja oli käynyt illemmasta katsomassa tammaa, ja jalat olivat olleet täysin ok. Tulipa oltua vähän turhan ylivarovainen, mutta eiköhän se piittaamattomuutta parempi vaihtoehto kuitenkin ole.

Omalla tunnilla oli puolestaan istuntatreeniä, ja pollena oli Epper. Ympyröitä ja voltteja kummempia kiemuroita ei menty, vaan opettaja keskittyi neuvomaan ratsastajia istunnan kanssa niin käynnissä, ravissa kuin laukassa. Keskeisenä ideana oli tuntea omat istuinluut ja pitää ne paikoillaan, jotta hevosella olisi kohta, jonka alle jäädä työskentelemään. Lisäksi piti pystyä olemaan riittävän paikoillaan, jotta ei omalla heilumisella yritä saada hevosta liikkumaan, vaan että hevonen hoitaa liikkumisen. Opettajalla oli paljon samoja ohjeita kuin mitä Richard White oli jakanut vasta Ypäjällä. Hevostelua, ihmettelyä ja muuta kummallista -blogissa on hyvin koottuna Whiten ajatuksia istunnasta.

Opettajalta tulivat minulle seuraavat kommentit: kanna polvet tuoden niitä siten, että niiden takaosa osoittaa hevosen turpaa kohti, ylävartalo liikkuu liikaa ja istuinluut enemmän paikoilleen. Ja huh, että näitä asioita parhaani mukaan korjatessa tuli hiki ja väsy. Eikä ihan heti tule mieleen tuntia, jolloin olisin keskittynyt näin paljon ja muistin silti jopa hengittää - ainakin suurimman osan ajasta.

Aluksi ensimmäisen korjauksen älyäminen vei aikaa. Ensin taisin liian korostetusti nostaa polviani ilmaan, jotta ne varmasti ovat minun kannettavissa. Kun tajusin enemmän viedä polvia hevosen turpaa kohti, ne asettuivat omasta mielestä aika kivasti paikoilleen. Ei se tosin helppoa ollut, sillä olen liian tottunut jättämään jalkojen painon jalustinten varaan kokonaan. Mutta kun jalat sai oikeaan kohtaan, olivat ne paljon tukevammin ja auttoivat pitämään muuta istuntaa vähän paremmin paikoillaan.

Ylävartalon yliliikkumisesta en ole aikaisemmin saanut kommenttia, ja nyt korjauskehotus tuli vasta laukassa. Ilmeisesti siis soudin laukassa, jotta hevonen varmasti laukkaa. Olisi pitänyt pistää omat pohkeet ja tarvittaessa raippa sen verran hommiin, että olisin voinut luottaa Epperin laukkaavan ja unohtaa oman soutamiseni. Muutaman hetken ajan sain jalat ja ylävartalon kuriin, jolloin istunta tuntui loksahtavan kohdilleen ja hevosen menossa oli hyvä pysyä mukana. Mutta sitten taas jokin palanen hyppäsi paikoiltaan, ja koko paketti levisi.

Istuinluut tunsin alusta alkaen hyvin, mutta niiden pitäminen paikoillaan oli helkutin vaikeaa. Aina huomaamatta lähdin liikkumaan edestakaisin satulassa, ei mitenkään korostetusti, mutta liikuinpa kuitenkin. Aika paljon sai etenkin ravissa ja laukassa tehdä töitä sen eteen, että jalat olisivat oikein, ylävartalo olisi paikallaan ja että istuinluut pysyisivät riittävästi paikoillaan. Siihen helpotti ajatus yrittää istua satulaan syvemmälle jokaisen askeleen aikana.

Suurimmat onnistumiset tulivat tietenkin niinä hetkinä, kun sain itseni koottua yhteen, tiiviiseen pakettiin. Etenkin laukassa ne muutamat, lyhyet hetket olivat kaiken työn arvoisia. Niinä hetkinä Epperin laukka-askel keveni, se kantoi itsensä ja laukkasi allani. Minä saatoin vain istua ja huolehtia omasta osuudestani. Olen aikaisemmin kokenut saman ahaa-elämyksen Jussin kanssa, ja kyllähän näitä hetkiä janoaa aina vain lisää. Niinä hetkinä tajuaa, kuinka vaivatonta ja toimivaa ratsastus yhteistyössä hevosen kanssa voi olla. Ja sitten tietysti muistaa sen, kuinka kaukana on vielä siitä, että saisi saman tunteen jokaiseen ratsastuskertaan. Mutta onneksi nämä hyvät hetket auttavat jaksamaan ja treenaamaan.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Kävelylenkillä

Koska viime viikon torstai jäi sairastelun vuoksi väliin, korvasin sen kerran mukavan aurinkoisena lauantaina. Luvassa oli jälleen maastoköpöttely, sillä maneesitallilla kärsitään pääntaudista.

Leppoisa tunnelma koki kolauksen heti alussa, kun ensimmäinen vastaantullut autoilija ei viitsinyt yhtään hidastaa vauhtiaan, vaan hurautti samaa kyytiä ohi. Helvi ei tästä tykännyt ja säikähti nakaten etupäänsä tietä reunustaneeseen lumipenkkaan. Onneksi auto oli hetkessä ohi, niin tamman sai taas kuuntelemaan. Vastaan ehti tulla toinenkin auto, mutta onneksi se hidasti enemmän, ja Helvi pääsi pelkällä jännittymisellä ohi. Pitäisi opetella rentoutumaan noina hetkinä paremmin, jotta ei itsekin viestisi tammalle, että nyt on jotain vialla.

Loppulenkki päästiin ilman autoja, mutta Helvi oli jännittyneempi kuin esimerkiksi torstain lenkillä. Tamma rentoutui kuitenkin lopulta, kun talli alkoi olla näköpiirissä. Jotenkin minusta tuntuu, että Helvi on alkanut säikähdellä ja jännittyä maastolenkeillä paljon aikaisempaa enemmän. Vielä kun tietäisi, mistä moinen mahtaa johtua.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Nynny esteillä

Jännityksellä odotettu estetunti takana, ja kuski on otsikon mukaisesti jokseenkin pettynyt itseensä. Pollenani oli Mortti, ja häntäni oli puolestaan liki koko tunnin koipien välissä. Morttihan tallin sivun mukaan on startannut 70-80 sentin ratoja eivätkä estekorkeudet tuntimme aikana nousseet sitä hurjaa 60 senttiä ylemmäs. Mutta nynny, mikä nynny. Ilahduttavaa oli kuitenkin se, että tunnilla ratsukoita oli vain neljä.

Tunnilla ehdittiin hypätä sen verran paljon, että olen jo nyt unohtanut suurimman osan tehtävistä. Mutta kerrataanpa tunnin lopussa menty rata, sillä sen hypyt koostuivat aiemmin harjoitelluista pätkistä. Tuossa vieressä rata onkin piirrettynä vähän sinnepäin. Homma alkoi siis vasemmassa kierroksessa ylittämällä keskihalkaisijalla ollut kavaletti. Siitä laukka oikeaksi ja kohti pystyn ja okserin suoraa. Siitä lävistäjällä olleelle kavaletille ja laukka vasemmaksi vasta hypätyn pystyn ylittäen. Siitä noppapalikkaesteen, kavaletin ja lopuksi vielä portin yli.

Ensimmäisellä kierroksella porhalsin keskihalkaisijalla olleen kavaletin ohi. Vauhtia oli hyvin, ehkä liikaakin, joten ohjaaminen unohtui. Ei muuta kuin uusiksi, ja tällä kertaa osuttiin kavaletille. Laukka ei vaihtunut, joten ravin kautta. Esteet 2-3 menivät vähän niin ja näin. Kuski jarrutteli vähän, joten väliin menivät epäsujuvat kuusi askelta. Sen sijaan nelosen kavaletilla laukka vaihtui helposti ja viitonen oli samalla vauhdilla hyvä mennä. Dominoeste taisi vähän arveluttaa Morttia, mutta kuskia sitäkin enemmän. Siihen saatiin aika töksähtävät hypyt, sillä vaikka kuski kovasti tuijotti esteen yli, olivat ajatukset silti esteessä. Huono hyppy noppaesteelle sössi tietenkin seiskalle tulon, jolloin hankin vielä kasille yhden kiellon vauhdin hiipuessa ja kuskin hokiessa pysähtymismahdollisuutta mielessään. Seuraavalla kierroksella paransin onneksi hieman. Ei tullut ihan niin töksähtäviä menoja, ja laukka vaihtui edelleen hienosti lävistäjäkavaletilla. Tällä kertaa myös noppaeste, kavaletti ja viimeinen este oli portti ylittyivät kohtuullisen tasaisesti.

Muiden tehtävien aikana opettajalta oli tullut kommenttia siitä, että meno oli aika velttoa ja kuskille moitteita siitä, kun istunta ei pitänyt. Istunta petti sen takia, kun Mortti monet kerrat lähti hyppyyn ainakin askelta, pahimmillaan kahta ennen kuin kuski oli asiaa ajatellut. Aiemmalla hyppykerralla Mortti ei ollut tehnyt tällaista, joten tämä yllätti täysin. Joinain kertoina sain ilmeisesti pollea hallintaan ja hyppäämään paremmasta kohdasta, mutta vähänkään arveluttavammat esteet, kuten noppaeste menivät kuskilta ohi, ja polle valitsi hyppypaikan. Tänään hyppääminen myös vähän pelotti, joten en ensinnäkään uskaltanut mennä toivottua, reipasta vauhtia ja toisekseen ehdin arpoa kiellon mahdollisuutta liian moneen kertaan.

Lopuksi opettaja vielä kyseli, haluaisiko joku mennä jonkin pätkän uusiksi. Halusin ottaa vielä muutamat hypyt, joiksi valitsin pystyn ja okserin suoran. Eka kierros meni vähän höpöksi, vaikka pysty ylittyi hienosti, oli laukka sen verran epätasaista, että Mortti hyppäsi taas ihan liian ennakkoon. Toisella kierroksella tsemppasin, otin pollen haltuun ja esteet ylittyivät ilahduttavan sujuvasti.

Tunnin aikana ehdimme tosiaan hypellä todella paljon. Harmittamaan jäi se, että polle lähti useat kerrat oman mielensä mukaan hyppyyn, mutta siihen ihme kyllä osasi joinain kertoina varautua. Oli jotenkin lohduttavaa tuntea, milloin polle lähtee hyppyyn, vaikka lähdettiinkin minun mielestäni liian aikaisin. Toinen harmitus oli oma pelko, mutta sillepä ei yhdessä tunnissa paljoa mahda. Pokun kanssa ei pelota enää oikein nimeksikään, ja jotenkin luulen, että Peran kanssa olisi ollut piirun verran tutumpaa kuin Mortilla. Mutta tunti oli näistä harmituksista huolimatta parhaina hetkinä oikein antoisa. Kaikki ei voi aina mennä putkeen, mutta hyvä, että mukaan mahtuu aina kuitenkin pieniä onnistumisia. Ehkäpä sitä kesällä pääsisi jollekin estekurssille, opettajalta ehdin jo toivoa estekurssia nynnyille.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Klip-klop, klip-klop, hevonen on pop

Otsikon mukaiseen toteamukseen ei tällä kertaa tarvittu kuin aurinkoinen ilta, kavionkopse sulaneilla hiekkateillä ja pätkillä asfalttia sekä rauhallinen tamma.

Viiden pääosin pedissä lepäilyn merkeissä menneen päivän jälkeen oli tervetullutta vaihtelua olla taas enemmän terveiden kirjoissa ja päästä tallille. Helvi oli kaikeksi onneksi lupsakalla tuulella, joten sain harjata ja varustaa sen ilman häsellystä. Kävelylenkillä tamma kyllä kuunteli kaikkea, mutta säästi ainoan säikähdyksensä lenkin loppupuolelle. Skootterikaksikko oli sen verran hirvittävä, että parit raviharppomiset tamman kuitenkin piti saada ottaa.

Juuri tämän kaltainen kerta tuli tarpeeseen: vähän aurinkoa ja lupsakka tamma kävelyttämässä minua pitkin ja poikin. Helville suuret kiitokset tästä kerrasta.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Pätkittäistä pyöreyttä

Kantapään kautta, jos ei muuten, tuumaan minä. Luulin jo alkuviikon pienten sairasteluiden jälkeen olevani kunnossa, joten kipitin perjantain tunnille. Ei ollut viisas valinta, mutta tulipahan käytyä. Pollena oli Mortti, ja treenin aiheena oli pyöreyden hakemista sekä siirtymiä pyöreys säilyttäen.

Alkuverryttelynä menimme ravissa pyöräytellen päätyihin ympyrät sekä tekemällä pitkien sivujen keskelle voltit käynnissä. Tavoitteena oli saada hevonen rennon pyöreäksi, ja apukeinoina olivat sisäpohje ja ulko-ohja. Käyntihetkinä sain Morttia pyöreämmäksi, mutta ravissa siitä ei ollut paljoa toiveita. Opettaja kehotti ottamaan ravinostoissa useita puolipidätteitä, jotta polle pysyisi pyöreänä. En ilmeisesti tajunnut tehdä niitä oikein, sillä järkeään Mortti nakkasi ravinostoissa päänsä kattoon. Ravissa opettaja ohjeisti asettamaan kunnolla, sillä tahdoin päästää Mortin joko suoraksi tai sitten jopa vasta-asettumaan. Sisäpohkeeni oli taas jäänyt matkasta, mikä ei tietenkään auttanut mihinkään. Käyntihetkissä sain kuitenkin olla tyytyväinen, ja lopulta ravistakin löytyi muutamat hyvät hetket.

Tämän jälkeen siirryttiin ympyrälle siirtymien ja pyöreyden pariin. Yhdessä pisteessä nostettiin ravi, toisessa palattiin käyntiin ja kolmannessa pysähdyttiin ja peruutettiin sen verran, että polle veisi painoaan taakse ja pyöristyisi. Samaa peruutuskuviota käyttäen nostettiin myös ravi ja lopulta laukka. Mortti teki peruutukset hienosti ja vei liki aina painon taakse muitta mutkitta. Mutta ne ravinostot menivät yhtä mönkään kuin alussa. Mortti kerta toisen jälkeen nakkasi päänsä kattoa kohti nostoissa, vaikka miten yritin pitää sitä pyöreänä ja antaa puolipidätteitä. En onnistunut keksimään tähän ratkaisua, joten pää katossa jäkittävällä pollella piti tehdä nostot. Sain kuitenkin ympyrällä Morttia ravissa hetkellisesti aina vähän paremmin kuulolle.

Peruutuksesta tehdyt laukkanostot olivat kuitenkin sen verran toimivia, etten jaksanut enää ravia murehtia. Alussa väliin tosin tuli muutamia raviaskelia, mutta nopeasti Mortti kuitenkin reagoi pyyntööni ja nosti hyvän laukan. Eikä se edes niin pahasti kurkotellut päällään kattoa kuin ravinostoissa, joten olin aiheesta tyytyväinen. Lisää hyvää mieltä tuli noston jälkeisen laukan laadusta, sillä se oli tasaista ja rullaavaa.

Lopuksi kokeiltiin vielä, saataisiinko laukka vaihdettua käyntiin. Kuviona oli nostaa pitkän sivun alusta vastalaukka vähän irti seinästä ollessa ja sitten päädyn lähestyessä väistättää hevonen takaisin uralle ja siirtää se käyntiin. Parit ekat kerrat laukan ja käynnin väliin tuli raviaskelia, kunnes tajusin väistöissä hakea hevosta jo hitaampaan laukkaan. Sen tuloksena saimme muutamat todella mainiot siirtymät käyntiin, ja kiittelin pollea vuolaasti. Mortti näytti niinä hetkinä siltä, että olisit kuski suoraan sanonut, mitä haluat. Mutta eihän sitä vissiin kerralla koskaan voi tajuta mitään. Parhaimmat hetket tässä tehtävässä olivat juuri ne kohdat, kun väistätin pollea, ja se tuntui ryhdistävän itseään ja lyhentävän laukkaa hienosti. Sen jälkeen oikeastaan tarvinnut muuta tehdä kuin vähän pidättää ja ajatella käyntiä, ja polle teki homman loppuun.

Tunti päättyi mukaviin onnistumisiin, joten en jaksanut harmitella ravissa kadonnutta pyöreyttä niin paljoa. Se tosin vähän kismittää, että häsellän selässä turhan paljon. Etenkin noina hetkinä, kun hevosta koetetaan saada pyöreäksi. Teoriatasolla tajuan, ettei se hevonen pyöristy rehellisesti ellei se käytä takapäätään. Hevonen pitäisi ratsastaa liikkumaan oma-aloitteisesti eikä yrittää ohjia nypläämällä saada muutosta aikaan. Mutta niin sitä vain aina löytää itsensä roikkumasta ohjista. Olisipa kiva joskus ottaa tästäkin aiheesta yksityistunti. Ehkä sitä siellä saisi vähän vihiä siitä, miten hillitä ohjiin kohdistuvaa intohimoa ja korvata sitä pohkeiden käytöllä.