keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Kolmas kerta

Toden sanoo? Ehkä, ehkä ei. Kun kesälomallaan meitä samalla paikkakunnalla ilahduttanut Kaisa huhuili käyntimaastoseuraa hänelle ja Vakelle, nappasi taas sisäinen heppatyttöni ohjakset käsiinsä (oikeasti, olen ilmiömäinen näissä sanavalinnoissa ihan yrittämättä). Niinpä löysin itseni ihanan Elviiran kyydistä ja tutuilta kotitallin maastoreiteiltä.

Kävimme köpöttelemässä Kaisan ja Vaken seurassa tuttuakin tutumman Kotakankaan lenkin. Elviira sai kunnian olla vetohevosena. Se suoriutui konkarina kenttäratsuna tehtävästä mainiosti, mitä nyt hieman sääteli vauhtiaan oman mielensä mukaan: välillä vähän madellen, sitten taas hetkellisesti reipastuen.

Reissu meni oikein mukavasti, mutta metsäosuudella ötökät hyökkäsivät Elviiran kimppuun, ja sillä oli mennä kuppi niiden kanssa pahemman kerran nurin. Tamma pistikin kaviota käynnissä vauhdilla toisen eteen ja kertoi selvästi, että jos se olisi saanut päättää, olisi metsälenkki a) jätetty välistä tai b) hurautettu vauhdilla laukaten läpi. Vaan kilttinä tammana se tyytyi pysymään käynnissä, vaikka selvästi herne ja parikin oli ötököiden takia pahemman kerran turvassa.

Olipa kiva käydä köpöttelemässä mainiossa seurassa. Ajatella, kolmas kerta hevosen selässä tälle vuodelle, aika ahkeraa! Vaan mikäpä sitä kesäkeleillä on hevostella. Vieläkään en lupaa tai vanno jatkoa, mutta hieman epäilen, että heppatyttöpuoleni ei aio enää ainakaan kokonaan hautautua ihan (tallin) vintille.

torstai 19. heinäkuuta 2018

Mitä saadaan ynnäämällä helle ja hevoset?

Vastaus on tietysti, että uittaminen. Kun kotitalli ilmoitteli uittoretkestä merelle, tällä hetkellä sivussa oleva heppatyttöni pulpahti pintaan (ajattelematta tullut, mutta varsin sopiva sanavalinta) ja hihkui mukaan. Ratsukseni sain Tupun.

Yhteensä ratsukoita uittamassa oli viisi. Tupu kuulemma suostuu uimaan, mutta ei mene sinne itse pää kolmantena, öh, viidentenä jalkana. Minä halusin vain nautiskella, joten en stressannut enkä alkanut pakottaa Tupua sen syvemmälle. Pääsimme sentään sen verran rannasta irti, että vesi ylsi Tupua mahaan, jolloin minä sain vilvoiteltua nilkkojani. Erittäin tarpeellista noin +30 asteen kelissä. Kävin myös uittamassa itse itseäni ja sain nakattua talviturkkini tälle kesälle.

Olipa kivaa köpötellä sekä merihevostella. Tupun selässä kelpasi istuskella ja nauttia ihanasta kesäpäivästä muiden varsinaista uittoa sekä rannalla laukkaamista seuraten. Kesä ja hevoset, kyllä ne vain kummasti sopivat yhteen.

Kuvasta kiitos Hanskille!

torstai 21. kesäkuuta 2018

295 päivää

Niin se aika on rientänyt. 295 päivää sitten olin viimeksi hevosen selässä. Tänään sitten jälleen, ihan vain testimielessä. Paikkana tietysti kotitallini Tallinmäki, ja ratsunani oli ihana Gia. Ainoana tavoitteena oli vain köpötellä menemään ja tunnustella, miltä elo hevosen selässä maistuisi. Tämä toteutui hyvin: köpöttelin peltolenkillä, hyvin lyhyesti kentällä ja sitten vielä vähän pellolla ennen paluuta tallin pihaan.

Liki kymmenen kuukauden tauon jälkeen ensimmäiset Gian käyntiaskeleet keinuttivat ihan hassun oudosti! Enpä olisi uskonut, että ote katoaa näin vikkelästi. Tai no, vikkelästi ja vikkelästi. Onhan tässä tosiaan hurahtanut hyvä tovi välissä. Oman kropan tuki tuntui kaikin puolin horjuvalta, joten käyntiköpöttely oli juuri oikea vaihtoehto. Jalatkin tuntuivat ihan spagetilta, mutta sentään yksi asia oli (valitettavasti) säilynyt: ohjissa oli kiva roikkua, hah!

Kentällä pyöräytin testimielessä muutamat ympyrät asetuksia haeskellen ja parit pohkeenväistöt. Ihan vain uskotellakseni itselleni, että en ole unohtanut aivan kaikkea. Onneton pohjeratsastaminen ei ollut tauon aikana parantunut, joten aloin sitten vastineeksi värkätä ohjalla tuplasti. Eivätkö helmasynnit voisi kadota tauon aikana ja korvautua maagisesti ratsastustaidolla? Ei näemmä. Mutta löytyiväthän ne asetukset ja pohkeenväistöt sieltä, vaikka Gia jäikin sangen etupainoiseksi ja hivenen hitaaksi. Vaan enpä stressannut tästä, köpöttely kun oli päätavoite.

Pellolla oli mukava kuljeskella menemään ja antaa hevosen askeleen keinuttaa. Selässä oli yhtä aikaa sekä kotoisa että sangen vieras olo. Satulassa oli mukava istua, mutta en ainakaan vielä hurahtanut lajin pariin täysillä takaisin. Oli silti todella mukava tehdä paluu hevosen selkään. En tiedä, milloin seuraavan kerran nousen taas ratsaille, vaan enhän missään vaiheessa ole kirkossa kuuluttanutkaan, että vaihtoehtoina olisi joko kokonaan lopettaminen tai paluu aktiiviharrastajaksi. Katsellaan siis, mitä tapahtuu.

Vanhana bloggaajana en voinut olla naputtelematta tätäkin kertaa talteen, vaikka mitään ihmeellisyyksiä ei tässä ollutkaan (ihan kuin kaikissa muissa muka olisi). Yhteenvetona todettakoon: hevoset ovat edelleen ihania, ja satulassa on mukava sulkea silmät, tuntea ratsun askelten keinutus sekä nauttia kesäauringon paisteesta ja lintujen liverryksestä. Kyllä kannatti käydä!