Tänään oli oikein kiva kerta ratsastella Verona, kun päätin ottaa eilisen opit uudelleen mietinnän alle. Oli jotenkin niin helppoa ratsastaa, kun tiesi tehtävät asiat ja osasi vähän kiinnittää huomiota eilen esiin nousseisiin ongelmakohtiin.
Aloitin homman siis koettamalla saada Veronaa liikkumaan reippaasti, mutta myös kuuntelemaan pidätteet ja olemaan venymättä etupäästä. Yritin muistella myös sitä, miltä eilen tuntui, kun hevonen meni oikeaa vauhtia. Tammaa sai käynnissä jonkin verran komentaa eteenpäin, sillä kun sain tuntuman pysymään vähänkään aloillaan, tykkäsi tamma tulkita sen hitaamman käynnin merkiksi. Ei muuta kuin pohkeita aina, kun meno alkoi näyttää hiipumisen merkkejä. Olisin tosin saanut olla paljon tarkempi huomaamaan ne hetket.
Seuraavaksi aloin hakea asetuksia siten, etten päästäisi pollea puskemaan sisäpohkeen läpi pienentämään ympyrää. Tämä ongelma on kohtuullisen paha vasemmassa kierroksessa. Aloitin oikeassa kierroksessa ja koetin keskittyä pitämään sisäkäden sivuohjamaisesti rauhassa, ottamaan pidätteitä ulko-ohjalla ja koputtelemaan sisäpohkeella, mikäli hevonen vain lähtisi puskemaan. Suurimmaksi ongelmaksi oikeassa kierroksessa muodostui se, että käteni tahtoivat mennä vaikka ja minne. Kun sisäkäsi pysyi paikoillaan, oli ulkokäsi karkaamassa omille teilleen. Sain kuitenkin aina välissä itseni kasattua, jonka seurauksena sisäpohjekin meni muutamia kertoja hyvin läpi, ja tamma kulki nätisti asetuksen kanssa puskematta.
Vasemmassa kierroksessa olikin sitten hommaa, kun kyseessä oli myös hevosen jäykempi puoli. Lisäksi kuskin paino tahtoo tässä kierroksessa valua sisäpuolelle ilmeisesti sisäpohkeen käytön seurauksena. Ja sitä pohjettahan saa käyttää. Tässä vaiheessa olisin kaivannut toisen ihmisen seuraamaan menoa ja korjaamaan. Sisäpohkeeni ei saanut kovin kummoisesti Veronaa uskomaan, että tänne ei pusketa, vaikka kerta toisen jälkeen yritin asiaa siten kertoa. Yritin myös saada hevosta ulko-ohjan tuntumalle menemällä aina pätkiä vasta-asetuksissa, mutta aina yrittäessäni myötäasetusta, pulpahtivat samat pulmat uudelleen esiin. Kraah.
Tämän jälkeen lähdin hakemaan minun hallinnassa olevaa ravia. Taisin ääneenkin mutista mantraani "pidäte, myötäys, älä jää kiskomaan, muista hellittää", kun kävin neuvotteluita Veronan kanssa siitä, kumman vauhdilla tässä mennään. Pidätteitä sai kyllä ottaa ja hetkittäin ne menivät jopa perille, ja kuski muisti rentoutua. Mutta sitten taas jotain mystistä tapahtui, ja tamma pisti ravin itselleen mieleiseksi. Eli voiko väittää, etteivät pidätteet ole kuitenkaan menneet täysin läpi, kun näin käy? Vai lössähdänkö mielestäni onnistuneen pidätteen jälkeen liian rennoksi ja annan liikaa myöten, jolloin hevonen pääseekin taas venähtämään pitkäksi ja ravaamaan oman mielensä mukaan?
Sitten vuorossa olikin takapään siirtäminen ulospäin puolikkaan ympyrän aikana. Aloitin tämänkin oikeassa eli hevoselle helpommassa kierroksessa. Tällä kertaa mantranani oli "pidäte läpi, sitten siirto". Ilmeisesti eilisen treeni oli auttanut, sillä tamma hoksasi aika nopeasti, mitä tehtävässä oli tarkoitus saada aikaan. Toki pidätteitä sai ottaa, mutta homma alkoi silti sujua paljon helpommin. Pätkittäin sainkin hetkiä, joissa muistin olla rennommalla sisäohjalla, pitää ulko-ohjassa tuntumana ja tarvittaessa muistuttaa pohkeella, mitä piti tehdä. Niinä hetkinä Verona ihan itse piti takapäänsä vaaditussa paikassa, joten olin sangen tyytyväinen.
Vasemmassa kierroksessa oli tuttuun tapaan tahkottavaa sekä pidätteisen että pohjeavun kanssa. Pidätteet piti saada huolellisesti läpi ennen kuin saattoi kuvitella pyytää takapäätä siirtymään. Hätiköidessäni huonon pidätteen jälkeen siirtymistä pyytäen tamma vain oikaisi itsensä ja jatkoi ympyrää muina hevosina. Se oli tosin opettavaista, sillä älysin taas palata hokemaan mantraani, jonka seurauksena saimme parit onnistumiset. Mutta kyllähän se oli oikeaan verrattuna tahmeampaa. Itsekin jopa tunsin ja peilistä näin, kuinka tamma kyllä laittoi takapäänsä toivotusti, mutta hitaasti ja hivenen jäykästi.
Tämän jälkeen päätin vielä testata muutaman pätkät pohkeenväistöä. Tällä kertaa muistin ottaa ensin hevosen pidätteellä kuulolle, jonka jälkeen pyysin väistämään. Oikeassa kierroksessa väännetty takapään siirto ulommas oli ilmeisesti mennyt pollelle hyvin jakeluun, sillä Verona väisti hienosti oikeaa pohjetta. Vauhtia tosin tahtoi tulla liikaa, joten pyrin hakemaan mieluummin vähän hitaampaa liikettä, joka säilyisi paremmin väistönä. Muutamia hetkiä saatiin siten, että tamma väisti kuuliaisesti ilman, että joka askeleella tarvitsi muistuttaa. Kuski oli näinä hetkinä satulassa yhtä hymyä. Vasemmallekin homma sujui ihan kivasti, mutta edelleen oikeaan verrattuna vähemmän sutjakasti. Olin kuitenkin tyytyväinen huomatessani, kuinka yksi tehty harjoitus auttaa toisen tekemisessä.
Loppuun otettiin rentoa ravailua. Vauhtia olisi taas löytynyt, mutta kerta toisen jälkeen hain tamman tietoisesti rauhalliseen humputteluun, jossa annoin sen venyttää kaulaa kuitenkin pysyen minun pyytämässäni vauhdissa.
Tulipa taas pitkä sepustus, mutta ehkä se sallitaan. Kyllähän sitä kerrottavaa kertyy, kun on kerrankin ollut hyvä harjoitteluohjelma itsenäiselle ratsastukselle. Huomasin tosin laiskotelleeni tunnilla, sillä eilen sekä minulle että hevoselle tuli hiki, mutta tänään molemmat selvisivät pääosin hetkeksi hengästymällä. Keskittymiskykyni ei vielä riitä sekä piiskaamaan itseäni eteenpäin että korjaamaan ongelmakohtia. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa. Vielä olisi kolme ratsastus kertaa tälle viikolle edessä.
