Kyllähän minun on pakko hehkuttaa maastoilun (tai siis tässä tapauksessa tieköpöttelyn) olevan rentouttavaa puuhaa. Joskin Helvin kanssa nykyisin ei ole niin rentoa kuin ennen, tamma kun on keksinyt alkaa harrastaa säikkymistä. Mutta kyllä tämänkin tamman kanssa ehtii aina välillä huokaista ja nauttia hevosen keinuttavasta liikkeestä ja nollata pää.
Tällä kertaa Helvi otti autot ja jopa skootterin lunkisti vailla huolen häivää. Noissa kohtaamisissa keskityin rentouttamaan itseäni, ettei hevonen poimisi minusta säikkymisvihjeitä. Otimme myös lyhyet pätkät ravia sopivissa kohdin. Kiinnitin keventäessäni huomiota siihen, miten tasapainoni pitää. Ja niinhän se meni kuin olin arvellutkin. Reippaamassa ravissa jalkani tahtovat heilua, jolloin tasapainoni vatkaa niiden mukana. Ei mitään hervotonta toki, mutta kuitenkin sen verran epätasaista menoa, etten saa itseäni pysymään täysin hallittuna. Pitääpä alkaa keskittyä tämänkin asian korjaamiseen.
Mutta ei näemmä lenkkiä ilman jotain sätkyä. Tällä kertaa Helville liian kovaksi paikaksi osoittautui pihallaan hitsannut mies. Äänen tamma kesti kuunnellen sitä tosin pää ja korvat tiukasti pystyssä. Mutta kun äänen lisäksi hitsauksessa välähteli valo, otti tamma todella näpsäkän ja ihme kyllä tasaisen siirtymän käynnistä laukkaan.
Tästä siirtymästä olisi saanut epäilemättä hyvät pisteet kouluradalla, mutta hiekkatielle ja etenkin ilman kuskin lupaa tehtynä se ei oikein passanut. Kaikeksi onneksi tammalle riitti lyhyt pyrähdys, jonka jälkeen se suostui vaihtamaan käyntiin ja oli ihmeen rauhallinen sen jälkeen. Ja hei, kuski ei rytkähtänyt äkkinostossa minnekään. Jotain hyvää jälleen.
Loppulenkki päästiin kohtuullisen rauhallisesti taivaltaen. Eli voiton puolelle lenkin mukavuudessa päästiin tälläkin kertaa tuosta laukkapyrähdyksestä huolimatta. Vielä kun kuski saisi omaa varmuuttaan pönkitettyä sen verran, ettei olisi aina jännittämässä jokaista kohtaamista.
