Tänään mietin taas vuotta 2006, jolloin siis aloin aikuisiällä harrastaa ratsastusta säännöllisesti. Olin ihan innoissani pelkästä yhdestä ratsastuskerrasta viikossa. Odotus seuraavaan tuntiin oli aina hullun pitkä, mutta olin silti niin iloinen, että olin toteuttanut haaveeni. Nyt reilu neljä vuotta myöhemmin kapuan hevosen selkään yleensä neljästä viiteen kertaan viikossa. Enää en tietenkään ole ihan niin täpinöissään joka kerrasta kuin alussa, mutta kyllä tätä puuhaa rakastaa. Niinpä muutaman päivät tauot tuntuvat ihan oudoilta, ja niiden jälkeen sitä kirmaa iloisena tallille.
Mistä lie tuo alkuavautuminen, mutta palataanpa kuitenkin treenikertaan. Keskiviikko ja vuorossa Veronan kanssa eilisen yksityistunnin opetusten kertaaminen. Tällä kertaa tosin tein kaikki tehtävät käynnissä. Aluksi aloin hakea tammaa liikkumaan siinä tahdissa, johon opettaja meidät eilen komensi. Mielestäni sain tahdin aika kohdilleen, mutta peilistä katsottuna vauhtia kyllä oli, mutta eivät ne takajalat kauheasti nousseet. Eivät onneksi laahanneet ihan maata pitkin, mutta kyllä niissä olisi saanut tsempata. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että tamma pysyi pitkiä pätkiä pyytämässäni vauhdissa eikä tarjonnut omaa vaihtoehtoaan. Vielä kun keksisin, miten saan takajalat liikkeelle paremmin ilman, että etupää venähtää kilometrin mittaiseksi tai että tamma tarjoaa takajalan nostamisen sijaan hidasta ravia.
Sitten jatkoin pohkeenväistön parissa. Tein aluksi muutamat kerrat sillä ajatuksella, että testaisin vain apujen tarkoittavan hevosellekin pohkeenväistöä. Sen jälkeen aloin hakea hyvin etenevää väistöä siten, että hevonen pysyisi kohtalaisen suorana ja että etupää johtaisi hieman. Menin vähän sekaisin kaikissa apujen määrässä, sillä välillä tuntui, että kaikkea piti tehdä yhtä aikaa: pidättää molemmista ohjista, väistättää sisäpohkeella, pidättää ulko-ohjasta suoruuden korjaamiseksi, korjata ulkopohkeella sinne valumista ja vielä jossain välissä pyytää molemmilla pohkeilla vauhtia väistö säilyttäen. Siinä sitten taisi tulla kerran, jos toisenkin, kaasua, jarrua ja ratin vääntelyä kaikkea yhtä aikaa. Mielestäni sain kuitenkin kaiken sähellyksen sekaan muutamia onnistuneita pätkiä, joissa Verona väisti kohtuullisessa vauhdissa. Muutamat kerrat ehdin myös tarkistaa asiaa peilistä, jotten ihan kuvitellut niitä hetkiä.
Avotaivutus sujui oikeaan kierrokseen jälleen vasempaa helpommin. Ongelmana molemmissa kierroksissa oli kuitenkin se, että joko pistin hevosen liian mutkalle tai sitten yllätten jäin ihastelemaan kaulaa. Lisäksi emme pysyneet kovin uralla kulkien, joten peileistä oli vähän vaikea arvioida, milloin hevonen meni loppujen lopuksi oikein. Tein avotaivutuksen suosiolla vähän hitaammin, jotta saisin itseni asettumaan oikein ja siinä samalla hevosen. Muistin eiliseltä opettajan ohjeistuksen tuoda omaa painoa vähän ulkopuolelle, vai olikohan sen nyt lonkalle. Sen ohjeen muistaessa huomasin, kuinka olin järjestelmällisesti hinannut itseäni sisäpuolelle keikkumaan. Tässä onnistumiset tulivat siinä, kun mielestäni olin saanut hevosta oikein, ymmärsin sekä rentoutua että kuitenkin seurata hevosen menoa korjaukseen valmiina.
Lopuksi hain vielä Veronaa ympyrällä asettumaan hyvässä käynnissä. Yritin pitää koko ajan mielessä sen, että muistaisin rentoutua ja myödätä, kun hevonen toimii oikein. Oikeassa kierroksessa homma sujui jälleen melkoisen kivasti. Asetusta ei tarvinnut pitää joka hetki, vaan välissä osasin jopa rentoutua. Muutamia hetkiä Verona pyöristyi myös nätisti, mutta kuinka ollakaan, vauhti tahtoi hiipua noina hetkinä. Keskityin sitten mieluummin pitämään oikean vauhdin kuin vain vääntämään pollen kaulasta pyöreäksi. Vasemmalle meno oli vaikeampaa. Asetukset eivät tahtoneet löytyä ihan niin hyvin, mutta erityisesti kiinnitin huomiota siihen, etten saanut rentoutumaan ja edes hieman pyöristymään. Ilmeisesti vinkkara kuski ja jäykähkö polle ovat kerrassaan kehno yhdistelmä tässä kierroksessa.
Olisihan se kiva, jos joka kerta voisi joku olla tarkkailemassa ja huutelemassa korjausehdotuksia. Onneksi peilit kuitenkin auttoivat hieman, niin ei tarvinnut ihan arvailla, miten asioita milloinkin teki. Välillä tuntuu, että tässä hommassa olisi noin miljoona muuttuvaa asiaa, joita pitäisi osata seurata ja korjata. Mutta oma keskittymiskyky tai ymmärrys eivät vielä riitä kuin murto-osan hallitsemiseen. Eikä edes hengittäminen säännöllisesti taida kuulua niihin vielä. Kaipa tässä pärjää, kun yrittää aina kerrallaan ratkaista yhtä ongelmaa. Aion myös houkutella jollekin kerralle Veronan kanssa videokuvaajan paikalle. Saisipa sitten kotona oikein syynätä, mitä kaikkea sitä siellä selässä tekeekin. Ja ehkä laittaa tännekin pätkiä, jos ei muuten, niin ainakin sillä "älkää tehkö näin" -tarkoituksella.
