Sennuleirin 8. tunti: sujuvia yksittäisiä hyppyjä

Leirin kahdeksannella tunnilla oli esteitä maneesissa viiden ratsukon voimin. Ratsukseni sain Lolan, joten pääsin säätämään vaikuttamistani hevosen mukaan sekä etsimään keskivartalon tukea istunnan vakauttamiseksi. Tunnin aiheena olivat pituusesteet, joita oli kolme: viuhka, okseri ja trippeli. Esteet oli sijoitettu maneesin keskelle, jolloin niille oli tilaa tulla päädyistä.

Sileän verryttelyssä menimme kaikki askellajit läpi. Haimme sujuvaa etenemistä sekä teimme ravissa toiselle pitkälle sivulle avotaivutuksia. Yritin keskittyä Lolan kanssa siihen, että ratsastin sitä pohkeella, kun teki mieli nyplätä ohjia. Lola liikkui aluksi aika hitaasti, joten sain nohitella sitä. Kun sain siitä irti vähän liikettä, päästin sen puolestaan edestä pitkäksi. Lyhyt ja terävyys eivät onnistuneet ihan yhtä aikaa. Sisäpohkeella sai myös tehdä töitä etenkin vasemmassa kierroksessa, jotta Lola ei tullut sen läpi. Oikea kierros meni paremmin. Laukassa saimme ratsastaa vähän eteen, ja pitkäksi venähtävän Lolan kanssa maneesi loppui pahasti kesken. Ympyröillä sain Lolaan parempaa otetta ja laukkaa vähän lyhyemmäksi ilman sammumista, mutta pitkillä sivuilla meno taas venähti.

Tulimme esteitä yksitellen ja keskityimme niin lähestymiseen, itse hyppyyn kuin esteen jättämiseen. Viuhkaesteellä sain kommenttia liioitellusta myötäämisestä, joten hillitsin vähän käsiäni. Lola ei tuntunut tarvitsevan edestä kauheasti tilaa näin pienillä esteillä, joten tavallinen myötäys riitti hyvin. Lävistäjäokserilla saimme laukat vaihtumaan oikeasta vasempaan, mutta vasemmasta oikeaan taisimme jäädä muutamia kertoja ristilaukkaan. Niitä korjasin pois ravin kautta. Trippelille tuli tunnin parhaimmat hypyt, vaikka eivät ne muutkaan olleet yhtään hullumpia. Trippelille saimme tultua koko ajan tasaisesti ja hyvin. Näin ponnistuspaikat, odotin hyvin ja mukauduin hyppyyn helposti. Vasemmassa kierroksessa Lola ei myöskään niin kaatunut esteen jälkeen sisälle niin kuin se teki oikeassa laukassa.

Ehdimme ottaa tunnilla ihan mukavasti toistoja. Lolan kanssa elämä ennen estettä ja hypyssä oli mielestäni sujuvaa ja ennen kaikkea kivaa. Ponnistuspaikat näki hyvin eikä tamma kiihdytellyt estettä kohti. Alussa taisi kerran tai pari vähän innostua, mutta muuten eteni tasaisesti. Petrattavaa olisi sen sijaan ollut rutkasti esteen jätössä. Lola pääsi kaatumaan molemmissa kierroksissa sisälle ja kirmaamaan vähän oman mielensä mukaan. Taisin keskittyä liikaa varsinaiseen hyppyyn ja unohtaa elämän sen jälkeen. Sentään hypyt onnistuivat, mutta huomiota olisi pitänyt kiinnittää enemmän myös elämään esteen jälkeen. Lolan kanssa oli kuitenkin todella kiva hypätä, sillä muutoin se oli varsin tasainen ja varma näillä noin 80 sentin esteillä. Ei siis ole yllätys, että mielisin vielä uudelleen leirin aikana sen kanssa estetunnille.

Mönkien yli esteiden

Vai-ke-aa! Tuo oli päällimmäisin ajatus, joka mieleeni jäi Tallinmäen viikon ensimmäiseltä tunnilta, jolla oli esteitä neljän ratsukon voimin. Ratsukseni sain tietysti Jetin, jolla menen tallin harjoituskisoissa sunnuntaina. Alkuverryttelyssä menimme aika omatoimisesti. Jetti kävi taas vähän hitaalla, joten keskityin herättelemään sitä töihin. Muistin jo alkutunnista alkaa ratsastaa etenkin vasenta pohjetta läpi, sillä meillä on viime aikoina ollut harmillisen paljon hankaluuksia vasemmassa kierroksessa Jetin päästessä puskemaan siinä sisälle, kun pohkeeni ei ole osannut korjata sitä.

Ravissa tulimme myös neljän puomin lyhyitä välejä, jotka Jetti selvitti ihan mukavasti. Laukassa puolestaan ei oikein meinannut löytyä reippautta ennen kuin sain viimein nohitettua Jettiä pitkien sivujen aikana vähän liikuttamaan kavioitaan. Jotenkin tuntuu, että viime aikoina Jetin innostaminen liikkumaan on muuttunut vaikeammaksi. En tiedä, teenkö jotain nyt täysin eri tavalla kuin ennen, luovutanko nopeammin vai olenko alkanut nohituksen ohessa puristaa jotenkin niin, ettei Jetti koe yhtään mielekkääksi yrittää edetä. Vielä en ole vastausta selvittänyt, mutta toivottavasti ongelma ratkeaa pian. Hitaus ja tahmeus kun kostautuvat inhottavan tehokkaasti esteiden parissa.

Verryttelyhyppyinä tulimme vasemmassa laukassa ratapiirroksen estettä 2 sekä oikeassa laukassa suoraa linjaa esteeltä 2 esteelle 3. Hypyt esteelle 2 menivät ihan hyvin, vaikka Jettiä sai taas suunnilleen työntää liikkumaan. Opettaja muistutti, että riittävä eteneminen pitäisi löytää ajoissa eikä enää muutamaa askelta ennen hyppyä ährätä ylimääräistä. Tiedossahan tämä asia on ainakin teoriatasolla, mutta käytännössä rauhallisemman ratsun kanssa olen pulassa. Oikeassa laukassa hypätyt esteet 2 ja 3 menivät myös hyvin, mutta pistimme ensin väliin kuusi askelta. Opettaja halusi meidän tulevan välin viidellä askeleella, johon sain vähän nohittaa Jettiä. Jotenkin kummallisesti onnistuin tässä, ja saimme tultua välin myös viidellä. Tällä kertaa tajusin herätellä Jetin ajoissa, jolloin saatoin sen antaa lähestyä ensimmäistä estettä rauhassa enkä ollut hönkimässä sen niskaan viime metreille saakka.

Lopuksi tulimme vielä viereisen radan noin 70 sentin korkeudessa. Vuoromme oli neljäntenä eli viimeisenä, joten saimme ottaa verryttelyhypyn vasemmassa laukassa kakkosesteelle. Jetti oli hyytynyt samoin kuin minä. Ensimmäisellä yrittämällä ohjasin sen liian tiukasti esteelle, jolloin Jetti meni siitä ohi. Toisella kerralla pääsimme jo yli, joskin sangen kankeasti. Jatkoimme kuitenkin matkaa vasemmassa laukassa ykkösesteelle. Se ylittyi ihan hyvin, ja laukkakin vaihtui hypyssä oikeaksi. Kakkosen ja kolmosen linja meni viidellä askeleella, mutta Jetti jäi ristilaukkaan. Se taisi saada kavionsa oikeaan järjestykseen, mutta kaarteen aikana vauhti sammui ikävästi. Nelostrippeli möngittiin epämääräisesti yli, ja kuntoni meinasi loppua pahasti kesken. Viitosokserin alla oli pelokkeena tynnyri, jota Jetti tietysti sitten töksähtäen vilkaisi ennen kuin hyppäsi yli. Olin kyllä valmistautunut mahdolliseen töksähdykseen ja pyrin pitämään pohkeet tuntumalla kertoen hevoselle, että yli mennään. No, yli menimme, mutta olisin saanut ratsastaa esteen topakammin. Tie kuutoselle tuli ihmeellisesti oikoen ja eiköhän siinäkin ollut vielä valkoinen portti Jetille tuijoteltavaksi. Taas esitimme töksähtävän hypyn, ja siitä selviydyttyäni kommentoin menoakin yksinkertaisesti sanalla hirveää. Sitähän se olikin.

Opettaja pisti meidät uusimaan radasta esteet 4-6. Ohjeeksi tuli tulla sujuvammin. No, yritys oli vajavainen ja tulos sen mukainen. Eihän se Jetti yksin lähtenyt liikkumaan, kun en ollut menossa mukana. Jostain syystä en vain jaksanut enää hoputtaa enkä keksinyt, millä konstilla saisin Jetin virkoamaan ja ottamaan edes hieman kierroksia. En tiedä, jäinkö sitten ratsastamaan liian puolihuolimattomasti, mikä sitten tarttui hevoseenkin. Opettajakin tuumasi, että Jetin tietää heränneen hommaan siitä, kun sitä saa hyppyjen jälkeen ottaa vähän kiinni. Jos sitä tunnetta ei tule, on meno aika pitkälti juuri tällaista kuin mitä nyt esitimme. Tunnin lopuksi ravailimme vielä nelikaarista kiemurauraa houkutellen hevosia asettumaan, taipumaan ja venyttämään vielä eteen ja alas. Jetti puksutti kaarteet oikealle hyvin, mutta tahtoi jännittyä kaarteissa vasemmalle. Vasen pohkeeni ei siis ollut mennyt tunnin aikana läpi, ja pientä puskemistakin esiintyi vielä kiemuraurallakin. Onneksi loppukäynnit menimme pellon kautta tallille, jolloin sain puhalleltua pahimmat sapetukset ulos itsekseni.

Eniten tässä harmittaa se, että Jetillä olisi minun tasoiselleni tarjottavana todella paljon hyppykapasiteettia, mutta minulta loppuu osaaminen kesken. Vieläpä niin yksinkertaisen asian parissa kuin hevosen liikkeelle saamisessa ja sen säilyttämisessä. Olen haaveillut moneen otteeseen, kuinka Jetin kanssa voisin oppia esteratsastuksesta enemmän ja ehkä edetäkin sen parissa, mutta ei tämä kovin hyvältä näytä. Kerta kerran jälkeen tuntuu vain siltä, että lähinnä taannun esteiden parissa entistä enemmän. Harmittaa vietävästi, kuten varmasti tekstistäkin tajuaa, mutta ei auta. Pitää vain treenata lisää, vaikka joskus tekisi mieli siirtyä takaisin talutusratsastuksen pariin.