Jossain hullunrohkeuden puuskassa tuumasin Noralle lähteväni hänen ja toisen kaverimme seuraksi maastoesteille Aaltokankaan ratsutallien hevosilla. Ratsukseni sain 2004 syntyneen ruunan nimeltä My Black Dream, joka tuttujen kesken kulkee nimellä Remu. Säkäkorkeus tällä ruunalla on noin 163, ja koulutustasona heA. Estetasosta tallin nettisivuilla tuumataan vain, että "hyppää myös".
Ennen maastoon lähtöä ehdin ottaa kentällä hyvin lyhyen hetken käyntiä ja ravia. Remu tuntui asialliselta, vastasi pidätteisiin, mutta pienellä nohituksella liikkui myös. Maastossa otimme pienen ravi- ja laukkaverryttelyn. Ravi meni vielä kivasti, mutta laukassa Remu säntäili vähän. Olimme jonon viimeisenä, ja Remu olisi kovasti tahtonut kirmata vähintään kaverin rinnalle tai ohi. Loppuvaiheessa jarrumme katosivat hetkeksi, ja ehdinkin huudella muille ongelmasta. Sitten vähän tulistuin ja komensin Remua, joka tämän jälkeen muisti osaavansa mennä myös vähän rauhallisemmin. Tällainen aloitus pisti pakkani sekaisin ja löi jännitysmittarit vahvasti punaisen puolelle.
Rengas, pieni tukki, halkopino, isompi tukki,
alashyppy, tukkikasa ja risueste.
Kiitos näistä Noralle kypäräkameroineen!
Ensimmäisenä hyppäsimme rengasesteen ja pienen tukin. Remu vähän steppaili, jolloin sain rauhoitella itseäni melkoisesti, etten lähtisi villitsemään hevosta. Matkaan pääsimme asiallisesti, ja Remu eteni reippaasti, mutta kuunteli. En täysin uskaltanut keventää istuntaa, vaan pidin sellaisen puolivälimallin. Rengaseste ja tukki ylittyivät asiallisesti, ja sain Remun stopattuakin ja palattua kavereiden luo kohtuullisen rauhassa, vaikka ruunalla vähän olikin kipitysvaihe päällä.
Toisena tulimme ensimmäisen tehtävän toisinpäin eli pienen tukin ja rengasesteen, joiden jälkeen jatkoimme vielä pienessä ylämäessä olleelle halkopinolle. Tukki ja rengaseste menivät tähänkin suuntaan ihan hyvin. Pientä kiihdytystä kavereita kohti oli havaittavissa, mutta Remu kuunteli kohtuullisesti. Pääsimme halkopinolle laukassa, ja vaikka sille tuli pieni hidastus, hyppäsi Remu sen kiltisti.
Sitten siirryimme vähän edemmäs ja hyppäsimme isomman tukin ja jatkoimme siitä alashyppyyn. Remulla oli taas vähän vauhtia, sillä esteet hypättiin kavereiden luo suunnaten. Sain kuitenkin pidätteet läpi, ja isompi tukki meni kivasti. Sen jälkeen sain jarrutella hyvin, sillä halusin alashypyn ravista. Remu hieman arpoi laskeutumista, mutta liki kirjaimellisesti valui alashypyn pehmeästi alas. Sen jälkeen lähinnä vain nauratti, sillä alashyppy ei tuntunut hypyltä laisinkaan.
Lopuksi tulimme vielä pienen lenkin, joka sisälsi juuri hypätyt isomman tukin ja alashypyn. Sen jälkeen tuli pidempi laukkapätkä, jonka aikana siirryttiin pienemmälle polulle. Siellä hyppäsimme kaksi estettä, jonkinlaisen tukkipystyn ja sitten pienen risuesteen. Radan viimeisenä hyppäsimme vielä alussa hypätyn pienemmän tukin. Remu oli vähän tohinoissaan, kun lähdimme laukkaamaan kavereista pois. Se kuitenkin otti edelleen pidätteet läpi, jolloin isompi tukki meni hyvin. Sain jarrutettua sen raviin, ja pääsimme alashypyn taas hassusti valuen. Ennakkoon olin miettinyt, miten Remu käyttäytyisi, kun olisimme hyvin kaukana kavereista. Remu yllätti ja jopa tolkkuuntui. Pääsimme laukkaamaan mukavan rennosti kohti pienempää polkua. Meinasin hukata sen, joten siirryin raviin ja oikean kohdan näkyessä puikahdin polulle. Siellä taas nostin laukan, ja lähestyimme polun ensimmäistä estettä. Olimme aiemmin kävelleet tämän reitin, joten Remu vähän arveli meidän kiertävän esteet. Arvelu oli tosi maltillista, ja Remu hyppäsikin molemmat esteet kivasti, kun kerroin sille oikean reitin. Viimeiselle esteelle tultaessa kaveritkin näkyivät, ja taisin itse päästää helpotuksen huokauksen. Se tarttui Remuun, ja hyppäsimme pienen tukin sangen ponnettomasti. Joka tapauksessa ehjin nahoin perillä, jes!
Hyppelymme loppuivat siihen, ja saatoin huokaista helpotuksesta todella syvään. Ehdin jännittää tunnin aikana moneen otteeseen ja aika paljonkin, mutta sain aina jotenkin kasattua pääni. Remu oli toki paikoin vähän innokas, mutta loppujen lopuksi se kuunteli ja uskoi pyyntöni hyvin. Remun paras ominaisuus oli se, ettei se tuntunut epäröivän esteiden hyppäämistä ollenkaan. Oma ratsastukseni olisi saanut olla rennompaa ja huolettomampaa, mutta niin täysin zeniksi en päässyt. Olin kuitenkin tosi tyytyväinen siihen, että sain mentyä mukavuusalueeni ulkopuolelle ja selviydyttyä siitä. Jes!
Leirin kahdeksas tunti oli toivetunti. Koska viime vuonna emme päässeet maastoesteille, oli vahinko korjattava. Onneksi tänä vuonna se onnistui. Ratsukseni toivon varmaa ja vakaata, jolloin sain vuonna 2000 syntyneen ratsun nimeltä Vopros II, tutummin Valtsu. En ollut mennyt ruunalla ollenkaan eikä minulla ollut siitä juuri hajua, mutta päätin luottaa hevoset jakaneen opettajan ratkaisuun.
Kävelimme maastoestepaikalle, ja siinä kesti noin 20 minuuttia. Siellä saimme odotella tovin, kun edellinen ryhmä hyppäsi vielä. Sen jälkeen pääsimme verryttelemään kaikissa askellajeissa kahdella hiekkakentällä, joilla oli erilaisia maastoesteitä. Verryttelyssä Valtsu tahtoi olla vähän liian reipas, valui pahasti alas ja oli vähän raskas. Laukassa pidätteet eivät menneet aina ihan heti läpi, jolloin aloin ajatella jo kauheuksia. Valtsulla oli kovasti menohaluja, ja näin jo, kuinka se kiikuttaisi minua pitkin Ypäjän peltoja minun vikistessä mukana tai katsellessa menoa jonnekin pusikkoon muksahtaneena. Mutta sitten tajusin taas kerran, että pentele, minähän voin ratsastaa! Sitten aloin huolehtia siitä, että Valtsu ymmärsi minun olevan tosissaan niinä hetkinä, kun halusin sen myös jarruttavan. Tämän jälkeen Valtsu alkoi kuunnella paremmin, ja aloin uskoa maastoesteiden voivan mennä myös kivasti.
Ensimmäisenä ravasimme ylämäki-alamäkireitin ja jatkoimme siitä kentällä olleelle tukkiristikolle. Vallu yritti karata laukalle mäkiosuudella, mutta sain sen takaisin raviin. Laukka nousi sen jälkeen helposti, joskin Valtsu pääsi vähän ottamaan vauhdin omiin nimiinsä. Tukkiristikko kuitenkin ylittyi ihan hyvin. Tämän jälkeen tulimme saman mäkireitin, mutta nyt laukassa. Sen jälkeen jatkoimme tukkiesteelle, joka oli kahden kentän välissä. Mäkiosuus meni kivasti, mutta unohdin ratsastaa tilaa käyttäen ja yritin lähestyä tukkiesteelle liian lyhyellä tiellä. Sain vähän pelastettua menoa opettajan komennuksen jälkeen, jolloin tämäkin este ylittyi asiallisesti. Hyvä, Valtsu!
Näiden jälkeen tulimme kahdenlaisia banketteja, joissa toisessa lähestyminen oli laukassa, toisessa ravissa. Molemmissa oli ylös- ja alashypyt, joista jälkimmäisiä en ole koskaan treenannut. Valtsu kuitenkin hoiti hommat ammattilaisen tavoin, ja minun tarvitsi vain pysyä kyydissä ja olla häiritsemättä sitä. Alashypyt olivat kyllä jänniä. Yritin olla makaamatta kaulalla ja enemmänkin suoristautua, mutta olla menemättä liian takakenoon ja joutua siten liikaa liikkeen taakse. Ihan kammottavia mukautumiseni alashypyissä eivät olleet, mutta niitä pitäisi kyllä opetella.
Sitten tulimme oman lyhyen maastoesteurani pisimmän radan. Matkaan lähdimme vasemmassa laukassa hypäten tutun tukin. Se meni mukavasti, ja matka jatkui trakehnerhaudalle, jolle ei myöskään tullut ongelmia. Valtsu yritti vähän reipastua, mutta sain sen kuuntelemaan pidätteet. Sitten tulimmekin ensimmäisen banketin, josta matka jatkui metsäosuudelle, jossa emme olleet käyneet ollenkaan. Kun banketilla ei tullut ongelmia, jatkoin metsään huolettomin mielin. Valtsu oli kivasti kuulolla, ja vastaan tulleet tukit olivat todella pieniä ja helppoja. Niiden jälkeen pääsimme palaamaan taas hetkeksi kentälle. Mietin etukäteen, miten Valtsu reagoisi nähdessään kaverinsa, mutta se otti asian lunkisti eikä kiihdellyt turhia. Edessä oli reitin hauskin este: keinu. Eli tukeista koostunut kasa, jossa oli myös kehykset. Se meni sekä sutjakasti että iloisesti. Olin niin fiiliksissä jo tässä vaiheessa. Tämän jälkeen piti jarruttaa raviin pehmeämmän kohdan takia. Meillä jarrutusmatka venyi melkoisesti, mutta lopulta Valtsu malttoi ravata. Sitten jatkoimme mäkireitille, jossa saimme mennä reitin kahden tukkiesteen siivittämänä. Valtsu laukkasi sopivalla tahdilla, joloin tukkihypyt menivät ihanan vaivattomasti. Niiden jälkeen tulimme taas kentälle ja hyppäsimme yksittäisen tukkiesteen. Ongelmia ei tullut, vaan hyppy oli kiva. Sen jälkeen piti taas pehmeän kohdan takia siirtyä raviin. Meillä oli edelleen jarrutusmatkaa melkoisesti, mutta lopulta olimme toivotussa askellajissa. Turvallisen matkan päästä nostin taas laukan. Matka jatkui siitä toiselle banketille, joka meni kohtuullisesti. Sitten edessä oli enää sama trakehnerhauta, jonka hyppäsimme alussa. Valtsu eteni mainiosti sitä kohti, loikkasi sujuvasti yli, ja niin olimme päässeet pisimmän maastoratani turvallisesti ja kohtuullisen kivasti ongelmitta läpi. Jes!
Tässä kohtaa luulin, että hyppelyt olisivat tässä. Vaan ei! Jatkoimme lammikolle, jonka polskuttelimme kertaalleen kaikissa askellajeissa läpi. Lammikolla hyppäsimme niin yksittäistä tukkia kuin samantyylisiä esteitä kahden ja kolmen esteen putkina. Niiden aikana oli myös laukkaa vedessä. Tehtävät sujuivat muuten hyvin, mutta lopussa otimme kaksi kieltoa vettä kohti hypätylle tukille, joka oli kaiken lisäksi hyvin pienessä alamäessä. Arvoin itse, miten ihmeessä mukaudun esteelle, jolloin Valtsu tuntui huokaavan ja sitten kieltäytyi esteelle. Se vissiin arveli, että oli parempi antaa kuskin vähän miettiä ja hypätä este vasta, kun kuskikin oli oikeasti menossa. Kolmannella kerralla tämä onnistui, ja matka jatkui lyhyen vesipätkän ja hyvin loivan ylämäkipätkän jälkeen toiselle tukille, jonka jälkeen oli taas pieni alamäki, vesi ja ylämäkeen sijoittunut tukki. Ne sujuivat hyvin, ja maastoestehyppelyt päättyivät tähän.
Tässä vielä maastoesterata Noran kypäräkameran vinkkelistä katsottuna.
Porukassa oli kyllä jokaisella melkoinen virne. Sen verran kivaa oli. Loppuverryttelyt sujuivat hyvin paluumatkalla, johon meni kävellen taas se noin parikymmentä minuuttia. Valtsulla oli askel vieläkin keveä, ja se veti ratsuletkaa reippain askelin. Tallille päästyä selvisi, että reissuumme oli mennyt liki kaksi tuntia. Miten MAHTAVA reissu! Hitsit! Oli aivan älyttömän kivaa hypätä esteitä, kun ei pelottanut saati jännittänyt. Valtsu oli kyllä niin turvallinen maastoesteratsu, ettei paremmasta ollut väliä. Oli myös tosi kiva huomata, etteivät parit kiellot keikauttaneet luottamustani. Niissä olikin helppo pysyä kyydissä, mikä varmasti vaikutti huolettomuuteeni. Oli niin oikea valinta lähteä maastoesteille. Onneksi menin! Kunpa kotiseudullakin olisi monta Valtsun kaltaista ratsua, niin rohkenisin maastoesteille sielläkin paljon useammin. Onneksi nyt kuitenkin pääsimme, ja näillä fiiliksillä mennään taas pitkälle!
Maastoestekurssin toinen ja samalla viimeinen päivä sujui myös kivasti. Edellispäivästä olin oppinut sen, että Potter voi hätääntyä kavereiden kadotessa piiloon, mutta minun tehtävänäni oli silti saada pidettyä se kurissa. Keli oli onneksi puolellamme, ja pääsimme hyppelemään pilvisessä noin +18 asteen lämpötilassa. Hyttysiä oli taas kiusaksi asti, mutta onneksi seisoskelua ei ollut tälläkään kertaa kohtuuttomasti. Verryttelynä kävimme lyhyen lenkin ravissa, ja Potter käyttäytyi ihanan asiallisesti.
Tältä näyttää "hieman" huonolla tiellä tehty hyppy.
Ensimmäiset hypyt otimme lautalankulle, joka oli maastoesteille tyypillisesti puskassa. Ensimmäisellä yrittämällä Potter ajatteli hetken ajan lähtevänsä esteen sijasta vasemmalle kavereiden luo, mutta pienen sivuaskeleen jälkeen sain sen kuitenkin tuotua hyppyyn. Sen jälkeen laukkasimme vielä veden läpi, mikä hieman arvelutti Potteria. Toisella yrittämällä lautalankku ylittyi sujuvasti, vaikka ehkä hieman alitempoisesti. Huomasin jännittäväni ja varmistelevani liikaa, mikä taas sai Potteria hidastamaan. Näiden hyppyjen jälkeen tehtävää jatkettiin tulemalla veden jälkeen vielä keltainen lankkukolmio kertaalleen. Puskassa ollut lautalankku meni muitta mutkitta, mutta veteen tulimme vanhaa reittiä myöten, joka taas ei ollut yhtään linjassa lankkukolmiolle vievän tien kanssa. En tajunnut korjata reittiä heti virheen huomatessani, vaan arvelin Potterin kyllä menevän esteen tuosta noin vain, vaikka vähän sitten vinosti. No, eipäs Potter mennytkään, vaan laukkasi vasemmalta ohi. Sitten tein liian vinon uusintatien hevonen mutkalla ja oho, emme menneet siitä vieläkään yli. Vasta kolmannella kerralla sain Potterin suunnilleen esteelle päin ja toivoin parasta (todella hyvä taktiikka!). Lopputulemana Potter lipui vasemmalle, mutta hyppäsi esteen sangen vinosti. Minähän en pysynyt matkassa, vaan mätkähdin kaulalle. Siitä oli onneksi lyhyt matka taputtaa hienosti kuskinsa esteen yli kiikuttanutta ratsua.
Ilmavara, paras vara.
Sitten siirryttiin hyppäämään kaksi kertaa harmaa lankkupuolipöytä (haha, näitä epämääräisiä selityksiäni, tietävä saa laittaa kommenttia ja korjata esteille oikeat nimet). Potter oli vähän täpinöissään, kun lähtö tapahtui kavereiden kadottua puskan taakse. Sinnehän piti päästä kiireesti. Opettaja neuvoi ottamaan pidätteen ja rentoutumaan, etten jäisi vetämään koko ajan. Hiljalleen uskalsin antaa Potterin laukata, kun reippaudesta huolimatta se tuntui pysyvän käsissä. Lähestymiset esteelle tulivat molemmilla kerroilla hyvin, ja mukautuminen oli helppoa. Opettaja muistutti rauhallisemmasta myötäyksestä. Potter ei edelleenkään tuntunut vaativan lisäohjaa, joten maltoin olla aika maltillinen myötäyksessä enkä aivan nakannut ohjaa pois. Se tuntui riittävän Potterille hyvin.
Seuraavaksi tulimme kertaalleen yksittäisenä minulle aivan uutta maastoestetyyppiä eli kahta porrasta ylöspäin. Opettaja kertoi esteen olevan kuin sarja, mikä helpotti käsittämään, miten siinä pitäisi olla. Tutustumishyppy meni kivasti, joskin hieman annoin Potterin tulla vähän hitaasti ja mukauduin liikaa ylävartalolla eteenpäin nojaten. Sitten tulimmekin aiemmasta tutun lankkuportin ja jatkoimme siitä portaille. Hypyt menivät edelleen hyvin, joskin opettaja toivoi parempaa sujumista. Jännitin taas itse hieman, mikä näkyi tällaisena töppäyksenä. Tehtävää jatkettiin vielä tulemalla ensin keltainen lankkukolmio, siitä puskan lankkuportti ja lopuksi vielä portaat. Lankkukolmio uudesta suunnasta ylittyi hyvin, samoin puskan lankkuportti, mutta sitten vähän hyydyin, ja portaat menivät vähän kivuten, ei hypäten. Harmillista, kuinka unohdin ratsastaa pienen jännityksen vähän vaivatessa. Onneksi Potter jaksoi ponnistella esteiden yli, vaikka varmasti huomasi kuskin olevan hieman varovainen.
Portaita tötterökorvaruunalla.
Tämän jälkeen luvassa oli pieni rata, jossa olivat mukana lankkupuolipöytä, keltainen lankkukolmio, puskassa ollut lankkuportti sekä portaat. Ensimmäinen este meni tosi kivasti eikä Potter kauheasti lähtenyt ryykäämään, sillä kaveri oli sopivasti näkyvillä. Minä taas jäin tämän takia matkustamaan, jolloin lähestyminen toiselle esteelle vähän unohtui. Potter pääsi itse valitsemaan, hyppääkö se esteen vai ohittaa sen mennen kaveria kohti. Arvata voi, kuinka kävi. Niinpä lipsahdimme tästä keltaisesta kataluudesta oikealta ohi. Ei muuta kuin uusi lähestyminen, ja nyt Potter jo hyppäsi, kun ohjeistin paremmin. Heräsin tämän jälkeen ratsastamaan, jolloin vesi meni kivasti, samoin puskaeste ja portaatkin hurahtivat vaivatta.
Lopuksi tulimme vielä lankkukolmion, lankkuportin ja portaat sekä toisena tehtävänä saman ilman lankkukolmiota. Ensimmäisellä tehtävällä ainoa korjauksen aihe oli tie ensimmäiselle esteelle, joka jäi vähän vinoksi. Potter onneksi hyppäsi sen eikä muita ongelmia ollut. Toisella tehtävällä ei tullut uusia ongelmia, vaan aloin viimein loppua kohti rentoutua ja uskalsin taas ratsastaa paremmin. Potter viiletti menemään asiallisen hallitusti eikä hyppyihin mukautumisissa ollut taaskaan ongelmia. Päinvastoin, meno tuntui ihanan helpolta. Tähän oli enemmän kuin hyvä päättää tämä kurssi, joka oli todella kiva ja opettavainen. Aika varmasti olen ensi kesänäkin pyrkimässä uudelleen maastoesteiden pariin tutun hevosen kanssa. Sitten toivottavasti olen taas asteen verran rohkeampi ja osaavampi ratsastaja.
Hyppäsin ensimmäisen kerran elämässäni maastoesteitä kesällä 2010 ratsastusleirillä Pudasjärvellä. Siitä asti olen haaveillut, että pääsisin hyppäämään vakiotallin hevosella maastoesteitä ja tänään, melkein kolmen vuoden odotuksen jälkeen, se toteutui! Ratsukseni kahden päivän maastoestekurssille olin toivonut Potteria, sillä halusin alleni sellaisen hevosen, jonka kanssa olen hypännyt muutenkin ja joka on kohtuullisen tasainen. Toiveeni meni läpi, ja niin suuntasimme viiden ratsukon voimin maastoon hyppäämään. Alkuverryttelynä käppäilimme ensin maasto-osuuden risteykseen ja ravasimme siitä lyhyen lenkin ympäri. Potter oli vähän täpäkkänä ja tarjosikin aluksi hyvin lyhyttä laukkaa pysyäkseen muiden perässä. Pidätteet eivät menneet läpi, vaan Potter sinnikkäästi eteni minilaukalla, kunnes lopulta uskoi minua ja saattoi jatkaa matkaa ravissa. Muun osan lenkistä se ravasikin kivan maltillisesti.
Hyppäsimme valtavia maastoesteitä.
Ensimmäisenä hyppynä otimme yksittäisenä tukin tallilta metsää kohti. Potter eteni reippaasti, sain katsottua askeleet eikä hypyssä ollut mitään ongelmaa. Tämän jälkeen tulimme pikaisesti kyhätyn miniesteen, josta jatkoimme ensimmäisenä hypätylle tukille. Potterille tuli alussa kiire päästä nopeasti kavereiden luo, joten se hitusen kiihdytti. Pidätteet menivät kuitenkin miniesteen lähestyessä läpi, jolloin se ylittyi ihan kivasti eikä Potter enää kavereiden ollessa jo lähempänä hätäillyt. Niinpä tukkikin ylittyi maltillisen näppärästi. Näiden jälkeen hyppäsimme kolme estettä putkeen: rengaseste, puskassa ollut este sekä jo tutuksi tullut tukki. Rengasta Potter vilkaisi viimeisellä askeleella ennen hyppyä, mutta ei piitannut siitä enempää. Omaa menoa tämä ei häirinnyt, sillä olin nähnyt askeleet oikein ja maltoin odottaa hyppyä. Puskaankin Potter meni ongelmitta eikä siellä ollut este tuottanut ongelmia. Potter liikkui kivasti, kun kavereita oli sopivasti kaikkialla, jolloin tukkikin ylittyi helposti. Pääsinkin ihastelemaan, kuinka tolkusti Potter liikkui silloin, kun sitä ei huolestuttanut.
Iso tukki.
Sitten hyppäsimme isomman tukin, tukkikasan ja lopuksi keltaisen lankkukolmion (en tiedä esteiden virallisia nimiä, joten nimittelen niitä näin). Tukille tultiin hieman siten, ettei sitä nähnyt kuin pienen kaarteen jälkeen. Huolehdin ennen omaa vuoroani, että jos en muistaisi ohjata, pyyhältäisimme esteestä vasemmalta ohi. Huoli oli turha, kun Potter laukkasi vanhan tekijän tavoin maltillisesti, jolloin sain ohjattua sen tukille.
Tukki ja chillaava Manu.
Edessä ollut tukkikasa vähän jännitti, olihan se tämän päivän isoin ja levein este, vaikka ei se nyt niin iso ollut. Ehkä 70-75 senttiä ja leveyttä ihan normaalin okserin verran. Jännitin estettä kuitenkin sen verran, etten ollut Potterin tukena eikä hyppy lähtenyt sulavimmin. Suoristauduin liian aikaisin ja oikaisin käteni oudosti hypyssä, ja siitä tulikin päivän huonoin hyppy. Lankkukolmiolle Potter imi innokkaana, sillä sen takana odottivat kaverit. Hyppy olikin sujuva, vaikka hieman ehkä olisi voinut lähestyä tasaisemmin eikä loppua kohti kiihdyttäen.
Näiden tehtävin jälkeen pääsimme tulemaan seitsemän esteen radan: iso tukki, tukkikasa, rengas, risu, puskaeste, tukki ja keltainen lankkukolmio. Iso tukki ylittyi edelleen ongelmitta, ja petrasin hyvin tukkikasalla, jolloin mukautuminen oli kunnossa. Renkaatkin ylittyivät hyvin eikä Potter lähtenyt kiihdyttämään, vaikka etenimme tallia kohti. Sen sijaan se meni ihan maltillisesti, ja pääsimme pienen nyppylän ylös ja alas helposti. Sitten Potter tajusikin kavereiden olevan hurjan kaukana ja ampaisi kunnon kiitolaukkaan. Lähtö (alla olevalta videolta kohta 1:48) tuli niin puskista, että menin lukkoon. Äänellä yritin reppanana ptruutailla Potteria, mutta eihän se kuunnellut. Opettaja huuteli ottamaan ronskin pidätteen, mutta en vain kuullut sitäkään. Tuijotin vain paniikissa vauhdilla lähestyvää risuestettä ja mietin, mitähän hevonen mahtaa tehdä (tosi fiksu ratkaisu tuo matkustajaksi heittäytyminen). Tätä ajatellessani Potter loikkasi risun yli, ja viimein sain pidätteen läpi ja pääsin kääntämään Potteria ympyrällä. Kaverit olivat myös niin lähellä, että Potter varmasti rauhoittui jo sen takia. Opettaja muistutti, että hevosen lähtiessä tuolla tavalla otetaan sellainen pidäte, että se kanssa menee läpi. Niin olisi pitänyt tehdä jo yleisen turvallisuuden takia, mutta enpä osannut tällä kertaa toimia oikein. Onneksi Potter ampaisi vain suoraan eteenpäin eikä edes ehdotellut pukkeja tai sivuaskelia. Muuten olisin lentänyt kuin leppäkeihäs. Pienen nollauksen jälkeen nostin laukan ja jatkoin loput radasta. Koska kaverit olivat taas hyvällä etäisyydellä, oli Potter kuuliainen. Puskaeste meni muitta mutkitta, samoin tukki ja siitä sain käännettyä yllättävän hyvin vasemmalle kohti viimeistä eli keltaista lankkukolmiota kohti. Potter laukkasi rauhassa ja hyppäsi viimeisen esteen asiallisesti.
Jihuu!
Ehdimme vielä kivasti hypätä kolme estettä putkeen. Ensimmäisenä tulimme renkaan, siitä jatkoimme puskaesteelle ja lopuksi vielä jo moneen kertaan hypätyn tukin. Nyt esteet olivat sen verran lähekkäin, ettei Potterilta kadonneet kaverit näköpiiristä, joten se puksutti kolmen hypyn tehtävän ihanan rauhassa. Tähän oli todella hyvä päättää tämän päivän hyppelyt, kun hevonen oli kuulolla, eteni sopivasti, ja pääsin siten mukautumaan hyppyihin helposti. Oikein jees!
Loppuun otimme lyhyet ravit ja sitten käppäilimme tallille. Kyllä odotus palkittiin! Tietenkin tuo Potterin kiihdytyshetki pisti jännittämään, mutta onneksi siinä selvittiin vain säikähdyksellä. Muuten ei juuri jännittänyt, vaan uskalsin luottaa hevoseen. Se auttoi kummasti, jolloin en panikoinut tulevia esteitä, vaan ratsastin niitä kohti. Kivaa oli ja huomenna uudestaan, toivottavasti vielä vähän paremmin!
Videoista kiitos Noralle! Kuvat on napattu videoilta.
Leirin yhden tunnin sisällöksi oli toivottu maastoesteitä, ja toive toteutui torstaina. Pienestä tutinasta huolimatta päätin rohjeta hyppäämään niitä kahden muun leiriläisen kanssa. Ratsukseni olin alun perin haaveillut Deriä, sillä se kantoi minut ensimmäisten maastoesteideni yli turvallisesti kaksi vuotta sitten, mutta sitten päädyin Alman selkään. Eikä kyllä olisi voinut parempaa ratsua alle sattuakaan.
Alma saapui tunnille maastoreissusta, jonne ajattelin sen jättäneen ylimääräiset virrat. Maasto oli ollut kuitenkin sen verran kevyt, että tamma puhkui vieläkin menohaluja. Verkkalaukoissa vähän mietin, että mitähän menosta mahtaa tulla, sillä ratsu olisi mieluusti kipitellyt toiveitani kovempaa. Verkkahyppyinä mentiin kavalettia ja pystyä, ja kun ne sujuivat hyvin, hypättiin vielä kentällä ollut mökkieste ennen siirtymistä maastoon. Mökkieste ylittyi ongelmitta ja sen mukana häipyivät huoleni siitä, että tamma lähtisi viemään ja saatoin siirtyä innokkain mielin muille maastoesteille.
Seuraavaksi hyppelimme useammasta tukista koostunutta estettä. Kävin näyttämässä Almalle esteen kaiken varalta. Siinä esteet edessä taputtelin sitä pysähdyksissä, kun tamma keksi oman vinkeensä. Täysin varoittamatta se hyppäsi tukin paikoiltaan yli. Hukkasin molemmat jalustimet ja rytkähdin kyydissä, mutta tällä kertaa apinarefleksini olivat hereillä ja pysyin kyydissä. Sen jälkeen en voinut kuin nauraa tammalle, joka oli tosiaan jo ensimmäisenä päivänä väläytellyt hyppyintojaan. Silloin sitä ei vielä otettu laitumelta mukaan, joten se päätti itse hypätä sähköaidan yli ja liittyä talutettavien ratsujen seuraan. Tukkia hypättiin molemmista suunnista ja vielä kerralla molemmista suunnista samalla kierroksella. Yhteen kertaan jäin matkasta, mutta muutoin este ylittyi mukavan tasaisesti.
Tukin jälkeen suuntasimme rengasesteelle, jota hypättiin ensin muutamia kertoja sellaisenaan ja sitten sen päälle lisättiin vielä puu korottamaan sitä hieman. Tätäkin hypättiin ensin yksittäin molemmista suunnista ja lopulta kerralla edestakaisin. Alma oli mukavan innoissaan, mutta kuunteli pidätteet edelleen mainiosti. Niinpä saatoin nauttia menosta, sillä uskalsin luottaa Almaan. Niinpä tämäkin este ylittyi ilman sen kummempia ongelmia, ja kiittelin ratsuani ahkerasti. Almalla riitti edelleen virtaa, sillä se ei millään olisi malttanut kävellä. Kovasti se ehdotteli ravia ja oli heti valmis menemään, kun pyysi. Aivan ihana maastoesteratsu!
Tässä vaiheessa opettaja tuumaili, että hypyt riittäisivät. Manguimme kuitenkin lisää ja pääsimme hyppäämään vielä tukin ja mökin kertaalleen putkeen. Tunnin viimeiset hypyt menivät mukavasti, joten loistin selässä varmasti sellaista hymyä, ettei aikoihin. Tässä oli leirin siihen astisista tunneista ylivoimaisesti paras kerta.
Alma oli maastoesteillä kerrassaan mahtava enkä varmasti osannut kiitellä sitä tarpeeksi. Jos maastoesteet sujuisivat aina näin hyvin, uskaltautuisin niille paljon useammin. Suunnittelinkin jo, että pakkaisin Alman vaivihkaa leiriltä kotiinviemisiksi, jotta pääsen maastoon useamminkin. Alma sopi kaltaiselleni vähän aremmalle maastoestehyppääjälle täydellisesti, sillä se eteni eikä jäänyt kyttäilemään yhtään mitään. Silloin saatoin itse keskittyä olemaan mukana ja antaa hevosen tehdä oman osuutensa rauhassa. Kerrankin siis yhteistyö minun ja ratsun välillä toimi ilman häseltämistä. Jes!
Maastokurssin toisen ja samalla viimeisen päivän ratsuna oli odotetusti Kari. Kentällä käynnissä ja alkuravissa maastossa Kari oli melkein laiska. Verryttelylaukassa polle meni rauhassa, pari kertaa yritti reipastua itse, mutta kuunteli pidätteet hyvin. Yhtään sivuloikkaa tai kaahotushetkeä ei tullut, joten olin huomattavasti edelliskertaa rauhallisemmalla mielellä.
Ensimmäiset hypyt otettiin eiliseltä tutulle risuesteelle ja uutena sitä seuranneella koivupinolla. Liikkeelle lähdettiin oikeassa kierroksessa ja esteet tultiin kahdesti kerralla. Lähdimme Karin kanssa rauhallisesti liikkeelle, sillä en halunnut sen ampaisevan omille teilleen, kun esteelle piti kaartaa oikealle. Hypyt menivät ihan ok, joskin Kari vähän oikoi ja kiihdytti koivupinoa kohti. Olin itse hypyissä ainakin eilistä paremmin mukana, mutta olisi niissä ollut korjattavaa.
Toisena hyppynä mentiin uutta pöytäestettä ja tuttua rengasestettä. Hevosille näytettiin pöytäeste, jota Kari vähän katseli. Sen seurauksena se pyyhkäisikin kolmesti esteestä ohi, kunnes opettaja komensi ottamaan lähestymisen ravissa ja vahtimaan raipan avustuksella vasenta puolta, jonne Kari oli aiemmat kerrat karannut. Tällä keinolla ruuna saatiin esteestä yli, ja matka saattoi jatkua. Rengaseste ylittyi ihan ok, ja pysyin itsekin tänään matkassa paremmin kuin eilen.
Kolmantena otettiin uusi laatikkoeste, joka tultiin samalla kertaa kahdesti yli. Kaikki hevoset kielsivät esteelle, joka ilmeisesti oli niille vähän epämääräinen möykky. Kari kielsi kahdesti, kunnes se rohkeni ylittää esteen. Toisesta suunnasta se kumartui juuri ennen hyppyä katsomaan vielä pelottavaa estettä, jolloin luulin sen kieltävän. Se kuitenkin lähti hyppyyn, kuski tietenkin myöhässä. Kehuin ruunaa vuolaasti, jottei sille jäisi paha mieli kuskin mokista. Jäin miettimään, että olisikohan tuonkin esteen näyttäminen hevosille etukäteen vähentänyt kieltojen määrää. Kenties. Opettaja kuitenkin neuvoi, että hevosen epäröidessä on kuskin oltava itse mahdollisimman rauhallinen ja liikkumaton. Estettä jännittävää hevosta ei kannata ajaa vielä lujempaan laukkaan, vaan ottaa mieluummin vähän lyhyempi laukka ja olla kannustavana menossa esteestä yli.
Lopuksi otettiin vielä neljän hypyn rata. Ensimmäisenä oli pöytäeste, siitä eiliseltä tutun laukkapätkän jälkeen tukkieste, pieni mäki ylös ja alas, siitä rengasesteelle ja viimeisenä eilisestä tuttu risueste. Pöytäeste päästiin vähän takellellen yli, josta matka jatkui tukille. Opettaja ohjeisti antamaan hevosen laukata nyt rennommin. Sitten Kari huomasi tukin ja lähti kiihdyttämään. Olin sitten herran haltuun -asenteella, josta huolimatta esteestä mentiin yli. Sen jälkeen polle tarjosi pukin, mutta onneksi vastaan tullut pieni mäki sai sen taas hetkeksi kuulolle. Suoran avautuessa rengasestettä kohti sai polle taas virtapiikin. Opettaja huuteli ottamaan pidätteitä ja muutaman onnistuessa käski antamaan hevosen mennä. Vauhti tuntui itsestä kovalta, mutta esteen yli mentiin sujuvasti. Sitten Kari taas ampaisi eivätkä pidätteet tehonneet. Risuesteestä mentiin sitten jarrujen ja kuskin ohjauskyvyttömyyden takia kahdesti oikealta ohi. Sitten sain ottaa ravilähestymisen, jonka Kari muutti liian aikaisin laukaksi. Nyt sain kuitenkin tuntua hevosen kohtalaisesti esteelle, joten yli mentiin. Ja siinä olikin se maastoestekurssi.
Video paljasti, että vauhti oli ihan ok ja pukki olikin iso loikka.
Millaisia johtopäätelmiä tästä voisi vetää? Ainakin sen, että maastoesteet eivät toistaiseksi ole minua varten. Vaikka kuulemma noin 80 sentin tuntumassa olleet esteet itsessään eivät hirvittäneet, oli esteiden välien ratsastaminen minulle liian vaikeaa näin reippaalla hevosella. Tai korjataanpa: liian huonolla jarrutuskyvylläni. Opettaja tuumasi, että osa tehtävistä tuntui jännittävän minua, jolloin homma meni vähän säheltämiseksi. Siksi hän suosittelikin, että jos haluan vielä hypellä maastoesteitä, on peruskurssi parempi ratkaisu. Samaa mieltä olen, mutta ahneus iski tämän kurssin kohdalla. En vain pystynyt luottamaan Kariin kunnolla, että olisin voinut rentoutua. Sen sijaan odotin koko ajan, milloin polle keksii seuraavan hurvittelunsa. Oikeasti nuo ajatukset olisi pitänyt sysätä pois ja keskittyä täysillä ratsastamiseen. Silloin hevonenkin olisi varmasti ollut enemmän kuulolla.
Jossain hetken huumassa olin ilmoittautunut Aaltokankaan ratsutallin maastoesteiden jatkokurssille. Yritin mennä aiemmalle alkeiskurssille, mutta se ehti täyttyä. Hetkellisen ratsastusitsetuntoboostin iskettyä rustasin nimeni sitten tuohon toiselle kurssille perusteluna, että pysyihän sen vaatimustaso samana kuin alkeiskurssin: hevosen hallinta maastossa ja rataesteillä 60 cm. Niinpä sitten kipusin tänään Katarasin eli Kari-ruunan kyytiin. Tallin sivuilla kerrotaan, että tämä kuusivuotias, noin 168-senttinen ruuna on rauhallinen nuoruudestaan huolimatta ja sopii kaiken tasoisille ratsastajille. Koulupuolella pollen taso on helppo B ja estepuolen taso määritellään siten, että hyppää pieniä esteitä.
Alkuverkkana ravasimme ja laukkasimme maastossa jonkinlaisen matkan. Karin ravi oli alussa vähän haastavaa keventää, hytkyin jotenkin epämääräisesti mukana, ja jalustimetkin tuntuivat huonoilta. Polle kuitenkin kuunteli pidätteitäni kohtuullisesti ja ravasi muutoin ihan ok. Laukkapätkä lähti ihan hyvin ja aika rauhallisesti, ja siinä oli ihan helppoa olla mukana. Loppupätkästä Kari sitten otti muutamia sivuloikkia. Liekö sitten ärsyyntynyt toisen perässä laukkaamisesta vai mitä, mutta nämä äkkinäiset loikat vähän järkyttivät omaa mieltäni. Aloin tietysti heti ajatella, että mitä muuta heppa keksii, kun laukkaan lisätään vielä esteet.
Ensimmäisenä hyppäsimme kaksi estettä lähtemällä ensin ravissa, nostamalla vähän myöhemmin laukan ja suunnaten siitä ensimmäiseen hyppyyn. Ei mitään muistikuvaa, millainen este oli kyseessä. Sen jälkeen oli kuitenkin tarkoitus olla vasemmassa laukassa ja kaartaa hyvin vasemmalle toiselle esteelle. Oli vähän jännittävää mennä, kun reitti ei ollut täysin tuttu. Kari ravasi kuitenkin alun hyvin ja laukkakin nousi. Ensimmäiselle esteelle tultiin vähän töksähtäen, mutta sitten Kari ottikin äkkilähdöt eikä ollut toivoakaan osua oikealle esteelle. Pidätteet eivät menneet läpi ja kävimme puskassa jarruttamassa. Toisella yrittämällä mentiin yhtä mönkään. Pyysin sitten ravilähestymisen, jolla pääsimme toisenkin esteen yli. Ei kovin hyvä aloitus etenkään, kun jarrutteluiden epäonnistuessa teimme muutamat puskaretket.
Tältä näyttää matkustaminen.
Toiseksi hyppäsimme ensimmäisenä saman esteen kuin aikaisemmalla kerralla, siitä rengasesteen yli, pidempi pätkää laukkaa mennen pienen mäen ja tullen toista reittiä myöten takaisin lähtöpaikalle, josta vielä ylitettiin vielä sama este kuin ensimmäisten hyppyjen toinen este. Opettaja ohjeisti antamaan hevosen laukata sen sijaan, että jännityksissäni haen sitä koko ajan pienempään laukkaan. Ensimmäinen hyppy taisi mennä suunnilleen, mutta rengasesteellä jäin hypystä matkasta ja jotenkin oudosti pysyin matkassa, vaikka rumasti meninkin. Sentään noina hetkinä sain tarrattua harjasta vähän kiinni, niin en kiskonut hevosta suusta. Yritin sitten pitkän laukkapätkän aikana rauhoittua, ja Kari laukkasikin ihan tyynesti. Opettajalta tuli kuitenkin taas ennen viimeistä estettä kommenttia, että anna hevosen laukata. Jään siis tosi helposti jarruttamaan, kun pelottaa. Siitä huolimatta mentiin onneksi viimeinenkin este yli, tyylistä tai sujuvuudesta ei kannata puhua.
Kolmanneksi lähdettiin liikkeelle hyppäämällä rengaseste, laukkaamalla taas pitkä pätkä ja toisena hyppynä oli risuaita, jonka opettaja kehotti hyppäämään mahdollisimman keskeltä eli matalimmasta risukohdasta. Jälleen kerran tyrin rengasesteen, en vain tajua, miksi. Niin no, ehkä se sujumaton laukka teki sen. Mutta samaa humputustahan olin tullut aikaisemminkin, niin olisi ollut kiva jo tässä vaiheessa tajuta se hyppykohta, mutta ei. Laukkapätkä meni ok ja risuaitakin ihan jees. Kari tosin vähän taisi lähteä vetämään reunaa kohti, mutta yli mentiin. Sitten pitikin taas neuvotella, hidastetaanko vai ei. Opettaja hoksauttikin, että irtoan jarrutteluhetkinä satulasta, jolloin tuntuma hevoseen katoaa. Teoriassa tajuan, että pitäisi pysyä lähellä hevosta, mutta käytännössä lähden jarruttaessa huitelemaan.
Neljänneksi hypättiin sitten tuttu risuaita oikeassa laukassa, sen jälkeen jarruteltiin ja käännyttiin takaisin tulosuuntaan kapeammalle rengasesteelle. Opettaja hoksautti olemaan tarkkoja, että hevonen tulee rengasesteelle suoraan eikä yritä livahtaa siitä ohi. Risuaita ylittyi taas siedettävästi ja jarrutteluun meni aikansa. Sitten pääsimme suuntaamaan rengasesteelle. Lähestymisessä Kari venkoili vähän, mutta sain sen juuri ennen estettä sen verran suoraksi, että yli mentiin. Pöljänä kehuin hevosta heti esteen jälkeen päästäen ohjat turhan löysälle. Karihan käytti tilanteen hyväksi ja ampaisi taas laukkaan. Melkoinen matka meni taas ennen kuin heppa otti jarrutuspidätteeni läpi. Mitenhän saisin liimattua itseni sinne satulaan, etten aina irtoa siitä jarruttaessa?
Lopuksi otettiin vielä neljän hypyn rata. Vai voiko sitä sanoa maastossa radaksi? No, kuitenkin. Ensimmäisenä oli kapea rengaseste, siitä aikaisempi laukkapätkä toiseen suuntaan, jonka varrella hypättiin tukkieste. Siitä sitten toinen rengaseste toiseen suuntaan ja lopuksi vielä risueste. Kapeampi rengaseste ylittyi taas ihan hyvin, ja nyt muistin jatkaa ratsastusta. Opettaja huikkasi, että paras lähestyminen tukille tulee, kun pysyy laukkapätkässä oikeassa reunassa. Bongasin sitten tukin aivan liian myöhään, joten laukkasin ohi. Kari nakkasi tässä vaiheessa pukin ihan tyhjästä. Onneksi vain yhden, joten saatoin jatkaa. Laukkapätkän päästyäni suuntasin rengasesteelle, mutta opettaja stoppautti menon ja käski ottaa tukkikohdan uudelleen, tällä kertaa esteen myös ylittäen. Nyt tajusin esteen sijainnin ja tukin yli päästiin. Rengasesteellä opettaja huuteli taas, että antaisin hevosen laukata ja että kannustaisin myös vähän. Yli mentiin tästäkin ja muistin taas rauhoittua esteen jälkeen, jolloin risuaitakin ylittyi ihan ok.
Mitä ensimmäisestä päivästä jäi käteen? Ainakin varmuus siitä, että kunhan selviän vielä toisesta kurssin päivästä, pysyn taas kiltisti ainakin sen vuoden poissa maastoesteiltä. Tai sitten niille eksyessäni otan sellaisen hevosen, joka on ennemminkin patalaiska kuin pukkeja, sivuloikkia ja äkkilähtöjä tarjoava tapaus. Tosin patalaiskan kanssa varmaan tökkäisimme ihmettelemään maailmaa esteiden eteen. Eniten ärsytti oma pelko ja kuinka sitä ei osannut hallita. Oli vain hieman huolestuttavaa, kun hevonen lähti menemään eivätkä pidätteet tarkoittaneet mitään. Opettaja kuitenkin korosti, ettei Kari keksi näitä vinkeitä ilkeyttään, vaan innostuu päästessään hyppäämään. Minunkaltaiselleni nynnylle ei vain ollut kivaa, että heppa keksi omia virityksiä.
Kari saa plussaa siitä, että kun itse pysyin suunnilleen kasassa ja este oli näytetty ruunalle selvästi, ylitti se sen kummemmin epäröimättä. Toki tultiin aika usein esteen lähelle, mutta Kari ei missään vaiheessa antanut olettaa, että ei olisi hyppäämässä. Kun olisin vain tajunnut ratsastaa ne esteiden välit, olisi meno ollut varmasti sujuvampaa. Mutta kun pelotti. Opettajakin antoi tunnin lopussa palautetta siitä, että jarruttelin hevosta liikaa peloissani. Toiseksi hän kommentoi, että Karin kaltaisella hevosella olisi hyppyjen jälkeen saanut jäädä vähän kevyempään istuntaan. Ei tietenkään noina äkkilähtöhetkinä, vaan juuri silloin, kun kaikki oli kunnossa. Vähän kevennetty istunta olisi varmasti myös auttanut lähtemään hyppyihin paremmin mukaan. Nyt tahdoin mieluummin valita sen liikkeen takana olemisen jännitykseni lievittämiseksi. Onneksi kuitenkin sain aina välillä joko myödättyä itse tai ainakin tarrattua pelastukseksi harjasta kiinni, ettei hevoselle jäisi paha maku hyppäämisestä kiskovan kuskin kanssa. Mutta eipä tullut tuijotettua hyppyjen aikana esteiden korkeutta, kun keskittyminen meni joko hetkellisesti ratsastamiseen tai sitten jännittämiseen. Eivät ne esteet kauhean isoja tainneet edes ollakaan ja hyvä niin.
Toisenlaisen näkökulman Karin kanssa maastoesteiden hyppäämiseen voi lukea Noran blogista.
Kiitos videoista Hanna-kuvaajalle sekä tietysti Noralle videokameran tuomisesta mukaan.
