Pitkästä aikaa Aaltiksella

Näemmä ratsastusleirin jälkeen tuppaan villiintymään jonkinlaiselle estetunnille Aaltokankaan ratsutalleille. Viimeksi olen mennyt siellä vuosi sitten heinäkuussa maastoesteitä. Tänään puolestaan kävin hyppäämässä kentällä Noran ja toisen ratsukon kanssa jaetulla tunnilla. Ratsukseni sain vuoden takaiselta kerralta tutun Remun. En muistanut ruunasta juuri mitään, mutta koska selvisimme maastoesteistä ehjin nahoin, en uskonut kentällä hyppäämisen olevan sitä jännempää.

Alkuverryttelyn saimme tehdä itsenäisesti kaikissa askellajeissa. Remua sai herätellä reagoimaan pohkeeseen, mutta hiljalleen se alkoi toimia paremmin. Päästin sen kuitenkin kerta toisen jälkeen liian pitkäksi, mikä ei ollut hyvä juttu. Jos sainkin sitä vähän lyhyemmäksi, katosi liikkeestä pontevuus. Sitä oikeaa eli lyhyttä, mutta napakkaa etenemistä en löytänyt muutamaa hassua pätkää enempää. Hetkittäin Remu rentoutui ja pyöristyi, jolloin sitä olisi voinut alkaa työstää enemmän. Seuraavassa hetkessä se oli kuitenkin taas väärinpäin, jolloin taas ei oikein saanut mitään aikaan. Loppujen lopuksi sain Remun johonkin puoliväliin, jolloin se tuntui olevan kohtuullisesti hereillä ja kuulolla.

Tunnin päätehtävä oli puomin, ristikon ja okserin sarja, jolta jatkettiin lävistäjällä olleelle okserille. Sen jälkeen puolestaan hypättiin pituushalkaisijalla ollut pysty hieman vinottain ja tultiin sille uudestaan toisesta suunnasta edelleen vinolla lähestymisellä. Tehtävälle lähdettiin ravissa, ja laukka nousi sarjan ristikolla. Tehtävää tultiin useamman kerran, ja maksimikorkeus taisi olla noin 75–80 senttiä. Tehtävän pääongelma oli pontevuuden puute. Remu keksi pari kertaa käynnissä omaa vuoroa odottaessa tehdä minisätkyt, jolloin aloin jännittää. Se heijastui heti ratsastamiseeni eli minusta tuli varovaisempi. Niinpä hurruuttelimme tehtävällä käsijarru hieman päällä, jolloin laukka ei pyörinyt parhaiten. Sain kuitenkin pidettyä kädet hypyissä rentoina ja myödättyä kunnolla, sillä Remu kuulemma vetää herneen pahemman kerran turpaansa, jos sitä kiskaisee suusta. Saimme myös napattua esteillä oikeita laukkoja, vaikka muutama jäikin vaihtumatta. Kertaalleen Remu keksi vilahtaa sarjan ristikolta ohi enkä ehtinyt estää. Toisella lähestymisellä olin rutkasti enemmän pohkeilla tuntumalla, jolloin Remu meni sarjan mukisematta. Muutoin ponnistuspaikat oli aika helppo nähdä, mikä auttoi mukautumista hyppyyn. Vinot lähestymiset vaativat hiomista, sillä tein ne joko liian jyrkästi tai liian loivasti. Niitä en olekaan treenannut aikoihin, mikä näkyi. Saimme kuitenkin tehtävään muutamia nappiin osuneita hyppyjä, jotka olivat helppoja ja sujuvia. Ne palkitsivat mukavasti.

Loppuraveissa hain vielä otetta Remuun, ja sitä löytyi hetkittäin. Välillä Remu tosin hirveili, välillä taas kipitti, mutta hetkittäin sain sen malttamaan ja etenemään ihan asiallisesti. Tämä tunti tuli kyllä tarpeeseen. Minun on totuttava hyppäämään erilaisemmilla hevosilla, ja Remu minisätkyineen teki hyvää ravistellessaan minua pois mukavuusalueeltani. Remussa hyvää oli se, että se keskittyi tehtävillä ihan hyvin. Olisin kuitenkin saanut petrata pohkeiden läpiratsastuksessa niin aktiivisuuden kuin suoruuden suhteen. Remu kun pääsi vähän löysäilemään sekä oikomaan, kun pohkeeni jäivät matkasta. Vaan oppia ikä kaikki. Saa nähdä, josko vielä tämän kesän aikana löydän itseni hyppäämästä muillakin vieraammilla hevosilla. Se kyllä tulisi tarpeeseen.

Mukavuusalueen ulkopuolella

Jossain hullunrohkeuden puuskassa tuumasin Noralle lähteväni hänen ja toisen kaverimme seuraksi maastoesteille Aaltokankaan ratsutallien hevosilla. Ratsukseni sain 2004 syntyneen ruunan nimeltä My Black Dream, joka tuttujen kesken kulkee nimellä Remu. Säkäkorkeus tällä ruunalla on noin 163, ja koulutustasona heA. Estetasosta tallin nettisivuilla tuumataan vain, että "hyppää myös".

Ennen maastoon lähtöä ehdin ottaa kentällä hyvin lyhyen hetken käyntiä ja ravia. Remu tuntui asialliselta, vastasi pidätteisiin, mutta pienellä nohituksella liikkui myös. Maastossa otimme pienen ravi- ja laukkaverryttelyn. Ravi meni vielä kivasti, mutta laukassa Remu säntäili vähän. Olimme jonon viimeisenä, ja Remu olisi kovasti tahtonut kirmata vähintään kaverin rinnalle tai ohi. Loppuvaiheessa jarrumme katosivat hetkeksi, ja ehdinkin huudella muille ongelmasta. Sitten vähän tulistuin ja komensin Remua, joka tämän jälkeen muisti osaavansa mennä myös vähän rauhallisemmin. Tällainen aloitus pisti pakkani sekaisin ja löi jännitysmittarit vahvasti punaisen puolelle.

Rengas, pieni tukki, halkopino, isompi tukki,
alashyppy, tukkikasa ja risueste.
Kiitos näistä Noralle kypäräkameroineen!

Ensimmäisenä hyppäsimme rengasesteen ja pienen tukin. Remu vähän steppaili, jolloin sain rauhoitella itseäni melkoisesti, etten lähtisi villitsemään hevosta. Matkaan pääsimme asiallisesti, ja Remu eteni reippaasti, mutta kuunteli. En täysin uskaltanut keventää istuntaa, vaan pidin sellaisen puolivälimallin. Rengaseste ja tukki ylittyivät asiallisesti, ja sain Remun stopattuakin ja palattua kavereiden luo kohtuullisen rauhassa, vaikka ruunalla vähän olikin kipitysvaihe päällä.

Toisena tulimme ensimmäisen tehtävän toisinpäin eli pienen tukin ja rengasesteen, joiden jälkeen jatkoimme vielä pienessä ylämäessä olleelle halkopinolle. Tukki ja rengaseste menivät tähänkin suuntaan ihan hyvin. Pientä kiihdytystä kavereita kohti oli havaittavissa, mutta Remu kuunteli kohtuullisesti. Pääsimme halkopinolle laukassa, ja vaikka sille tuli pieni hidastus, hyppäsi Remu sen kiltisti.

Sitten siirryimme vähän edemmäs ja hyppäsimme isomman tukin ja jatkoimme siitä alashyppyyn. Remulla oli taas vähän vauhtia, sillä esteet hypättiin kavereiden luo suunnaten. Sain kuitenkin pidätteet läpi, ja isompi tukki meni kivasti. Sen jälkeen sain jarrutella hyvin, sillä halusin alashypyn ravista. Remu hieman arpoi laskeutumista, mutta liki kirjaimellisesti valui alashypyn pehmeästi alas. Sen jälkeen lähinnä vain nauratti, sillä alashyppy ei tuntunut hypyltä laisinkaan.

Lopuksi tulimme vielä pienen lenkin, joka sisälsi juuri hypätyt isomman tukin ja alashypyn. Sen jälkeen tuli pidempi laukkapätkä, jonka aikana siirryttiin pienemmälle polulle. Siellä hyppäsimme kaksi estettä, jonkinlaisen tukkipystyn ja sitten pienen risuesteen. Radan viimeisenä hyppäsimme vielä alussa hypätyn pienemmän tukin. Remu oli vähän tohinoissaan, kun lähdimme laukkaamaan kavereista pois. Se kuitenkin otti edelleen pidätteet läpi, jolloin isompi tukki meni hyvin. Sain jarrutettua sen raviin, ja pääsimme alashypyn taas hassusti valuen. Ennakkoon olin miettinyt, miten Remu käyttäytyisi, kun olisimme hyvin kaukana kavereista. Remu yllätti ja jopa tolkkuuntui. Pääsimme laukkaamaan mukavan rennosti kohti pienempää polkua. Meinasin hukata sen, joten siirryin raviin ja oikean kohdan näkyessä puikahdin polulle. Siellä taas nostin laukan, ja lähestyimme polun ensimmäistä estettä. Olimme aiemmin kävelleet tämän reitin, joten Remu vähän arveli meidän kiertävän esteet. Arvelu oli tosi maltillista, ja Remu hyppäsikin molemmat esteet kivasti, kun kerroin sille oikean reitin. Viimeiselle esteelle tultaessa kaveritkin näkyivät, ja taisin itse päästää helpotuksen huokauksen. Se tarttui Remuun, ja hyppäsimme pienen tukin sangen ponnettomasti. Joka tapauksessa ehjin nahoin perillä, jes!



Hyppelymme loppuivat siihen, ja saatoin huokaista helpotuksesta todella syvään. Ehdin jännittää tunnin aikana moneen otteeseen ja aika paljonkin, mutta sain aina jotenkin kasattua pääni. Remu oli toki paikoin vähän innokas, mutta loppujen lopuksi se kuunteli ja uskoi pyyntöni hyvin. Remun paras ominaisuus oli se, ettei se tuntunut epäröivän esteiden hyppäämistä ollenkaan. Oma ratsastukseni olisi saanut olla rennompaa ja huolettomampaa, mutta niin täysin zeniksi en päässyt. Olin kuitenkin tosi tyytyväinen siihen, että sain mentyä mukavuusalueeni ulkopuolelle ja selviydyttyä siitä. Jes!

Videoista kiitos kypäräkameralla varustetulle Noralle!