Tämän päivän ensimmäinen ratsastuskerta oli siis Veronalla. Hurautin tallille jo aamusta ja iloitsin vähän viileämmästä säästä. Karsinaputsauksen jälkeen laitoin tamman kuntoon, ja suuntasimme tyhjään maneesiin. Kerrassaan hyvät lähtökohdat treenaukselle. Aiheeksi päätin ottaa asetusten treenaukset kiemurauralla ja ympyröillä sekä avo- ja sulkutaivutukset.
Aloitin homman ensin käynnissä. Jälleen keskityin siihen, etten jää sisäohjaan kiinni. Yritin myös kiemurauralla muistaa aina suoristaa ennen uutta suuntaa. Kun homma toimi käynnissä aika kivasti, siirryimme raviin. Tällä kertaa asetukset menivät alussa paljon paremmin vasemmassa suunnassa, kun taas oikea oli vähän vaikeampi. Suurempia ongelmia ei kuitenkaan ollut, vaan Verona ravasi mukavan nätisti ja asettui pyydetysti. Enkä itsekään jäänyt sisäohjaan kiinni, jes.
Sitten homma alkoi loksahdella kerrassaan oikeille paikoille, ja huomasin ratsastavani rennosti pitkiä pätkiä pyöreänä kulkevalla hevosella. Kiemuraurien tekeminen sujui kuin vettä vain, ja suorillakin tamma puksutti tasaiseen tahtiin. Siinä hetkessä sisäinen kouluratsastajani oli ihan mielissään, sillä ratsastus oli jälleen kerran niin helppoa ja vaivatonta. Olisipa vain kiva ollut nähdä meno videolla, että oliko se sitten oikeasti yhtään sinnepäin. Ainakin selkään välittyi hyvä fiilis.
Taivutustreenailun aloitin avotaivutuksesta peilien avustuksella ja itselleni pyynnön ja myötäyksen mantraa hokien. Avotaivutuksessa ongelmana tahtoi olla se, että etuosa lipsahti aina takaisin takaosan kanssa samalle uralle. Keskityin sitten pidättämään sen verran, ettei etupää harpo omaa vauhtiaan ja yritin korjata istuntaa. Muistin myös myödätä enkä yrittää vääntää hevosta ihan niin mutkalle kuin yleensä. Peilien avustuksella huomasikin, kuinka pieni liike tarvitsee tehdä, että avotaivutus on kohdillaan. Huomasin myös, että teen korjauspyynnöt turhan isosti, jolloin tamma ylikorjaa ja taas ollaan väärin. Tämän huomion seurauksena yritin muuttaa menoa aina vähän, jolloin menosta tuli paljon tasaisempaa.
Sulkutaivutuksessa oli vähän samanlaista ongelmaa kuin avossa eli polle pyrki pysymään enemmän suorana kuin taipuneena. Istuntaa korjaamalla meno parani hieman, ja kun taas yritin korjata yhtä asiaa kerralla, saimme ihan mukavia hetkiä tässäkin taivutuksessa. Mitenkään kauhean helppoa taivutusten teko ei ollut, mutta olen tyytyväinen siihen, kuinka Verona yritti ymmärtää minua, ja kuinka pätkittäin osasin purkaa ongelmaa pala kerrallaan samoin kuin kehua hevosta yrittämisestä.
Näiden jälkeen otin taas siedätyshoitoa laukkajännitykseen. Taas alun nostot menivät plörinäksi, ja tamma tarjosi ravia. Selvästi kuitenkin innostuneena, joten arvelen, että kyllä se tajusi minun pyytävän laukkaa, mutta ilmeisesti istuntani pilasi noston. Laukka kuitenkin nousi, ja laukkasimme suunnilleen pääty-ympyrän verran. Keskityin hokemaan itselle sitä, etten jää ohjaan kiinni ja että nojaan mieluummin vähän taakse kuin yritän kaatua eteen. Muutaman askeleen ajan ehdin hengittääkin, ja niinä hetkinä laukassa istuminen oli myös helpompaa. Toiseen suuntaan nostoa piti jonkin aikaa odotella, sillä Verona yritti ennakoida sitä. Otin sitten tovin käyntiä ja asetteluita, kunnes tamma oli taas kuulolla. Laukka nousi helposti ja omaan makuuni vähän liian reippaalla tahdilla. Ei kuitenkaan mitään päätöntä menoa, joten keskityin taas rentoutumaan ja istumaan. Siirtymät raviin sujuivat myös kohtalaisesti.
Loppuun hain vielä tammaa ravissa rennommaksi. Laukan jälkeen se tosiaan tykkää kipittää melkoisesti, joten ympyröitä ja kiemuroita sai mennä paljon. Lopulta heppa alkoi uskoa, ettei tässä enää tarvitse kiihdytellä ja rentoutuikin aavistuksen. Ihan yhtä hyvää menoa kuin aiemmin emme saaneet, mutta ihan kivaa silti.
Tämä kerta oli oikein kiva. Päällimmäisenä onnistumisena tosiaan tuo mukavan rento ravailu, mutta heti toisena oli lyhyen laukkaharjoittelun antama pikkuriikkinen varmuus. Eiköhän tämä tästä hiljalleen etene. Kun opin olemaan rento, istumaan tukevasti ja muistamaan pidätteet ja myötäyksen vuorottelun, luulisi meiltäkin laukan vielä sujuvan.
