Estetreenit jatkuivat toisen viikon peräkkäin, mikä oli oikein mukava juttu. Opettaja oli myös laittanut minulle Peran uudelleen, jotta voisin hyödyntää viime kerralla saamiani korjausvinkkejä.
Lämmittelyiden jälkeen opettaja laittoi meidät hyppimään kahden pienen ristikon muodostaman innarin. Tarkoituksena oli saada hevonen suorana keskelle estettä ja sitten vain mukautua pieniin hyppyihin. Harjoitusta taidettiin tulla kolme kertaa, joista kaksi ekaa tahtoivat mennä siten, että Pera valui ulospäin. Yllättäen olin taas unohtanut ulkopuolen hallinnan, mutta kolmannella kerralla sain vähän tsempattua, ja hypyt menivät paremmin. Miten voinkin aina unohtaa ulkopuolen hallinnan? Varmaan siksi, että minulla on vieläkin se asenne, että "este edessä, nyt ei voi enää tehdä mitään, herran haltuun". Ei kovin fiksu ajatusmalli, pitää alkaa päästä pois siitä.
Seuraavaksi innarin lisäksi laitettiin vielä pysty. Esteiden väliin piti tulla kolme laukka-askelta, mikä onnistui Peran kanssa ihan hyvin. Opettaja kuitenkin korosti, että innari piti mennä tasaisesti mieli päästä kolmella askeleella väli pystylle. Eka kierros meni ihan hyvin, vaikka Pera taas yritti ajautua ulos. Toisella kierroksella kuski oli varmaan nukahtanut, sillä päästi hevosen valumaan pitkäksi ja vetkulaksi. Tuloksena minihypyt innarilla, jonka jälkeen askeleet eivät passanneet pystylle, ja Pera kielsi. Hevonen teki ihan oikean ratkaisun, ja tässä tilanteessa olin onnellinen siitä, ettei kielto horjuttanut tasapainoa pahemmin. Eli en ainakaan ollut sukeltamassa hyppyyn, joten onnistuin kuitenkin jossain.
Samoja kuvioita hypättiin myös toiseen suuntaan eikä niissä tullut mitään uusia ongelmia. Loppuhyppyjen ajaksi opettaja kokosi vielä okseriksi muuttuneen pystyn jälkeen innarin. Estekorkeudet taisivat tällä kertaa olla korkeimmillaan okserissa 70-75 senttiä. Tavoite oli edelleen sama: tasainen, suora hevonen, hyvä myötäys etenkin okserilla. Parit ekat hypyt otin taas kuten aikaisemmin, liian löysästi. Pera tuli innarille laiskasti, jolloin askeleet eivät sopineet hyvin, ja hevonen lähti hyppyyn liian läheltä estettä. Noina hetkinä pääsin vielä lähtöön mukaan, mutta kuitenkin sen verran viiveellä, että alastulo kärsi.
Tätä ongelmaa korjatakseen opettaja ohjeisti tarvittaessa pyytämään vauhtia innarin ja okserin välissä, ja se keino auttoikin todella hyvin. Sain myös kaivettua ennen innaria ponnekkaampaa laukkaa ilman hevosen valumista pitkäksi, jolloin saimme tunnit parhaimmat onnistumiset. Pera suuntasi mukavan suorana innareille, hyppeli ne vaivatta minun seuratessa mukana, tuli okserille hyvässä temmossa, lähti hyppyyn ajattelemastani kohdasta ja minä pysyin koko okserin ajan hypyssä mukana. En siis läsähtänyt kesken kaiken istuntaan, vaan oikeasti olin hypyssä mukana! Okserin jälkeen oli vielä edessä innari, joka aikaisemman onnistumisen siivittämänä meni kuin vettä vain. Saimme vielä toisen yhtä hyvän onnistumisen samalla kuviolla, ja siihen oli oikein hyvä lopettaa.
Ei liene epäilystä, että noiden hyppyjen jälkeen kuskin hymy ylsi korvasta korvaan, ja Pera sai miljoonat rapsutukset. Onnistumisista tulee niin hyvä fiilis, aivan huippu olo. Auttaa niin paljon jatkossa, kun saa aina tuntea, miltä oikein mennyt hyppy tuntuu (se muuten tuntuu vaivattomalta, tasaiselta ja sujuvalta). Sitä tunnetta voi sitten kaivella esiin seuraavalla kerralla. Näinä hetkinä sitä taas uskoo siihen, että kyllä sitä vielä joskus oppii paremmaksi.
