Oma tunti perjantaina jäi menojen vuoksi välistä, mutta onneksi pääsin korvaamaan heti lauantaina. Pollena oli mukavasti Jussi, ja aiheena oli siirtymiä istunnan avulla ja pohkeenväistöä.
Ravilämmittelyiden jälkeen siirryttiin tekemään siirtymiä ravista käyntiin siten, että vaikuttaminen tapahtui niin paljon istunnalla kuin mahdollista. Opettaja ohjeisti myös olemaan alussa maltillinen, sillä hevoset eivät välttämättä ole hetkeen joutuneet kuuntelemaan istuntaa. Aloitin siis maltillisesti, jännitin vatsalihakset ja lakkasin myötäämästä liikettä. Sitten odotin. Odotin vähän lisää. Ja odotin. Mutta ei, Jussi vain humputti ravia. Missä meni vikaan? Kun jännitin vatsalihakset, jännitin samalla istuntani irti satulasta.
Opettaja neuvoi, että istunnan pitäisi tiivistyä entisestään eikä päinvastoin. Samalla hän huomautti pohkeistani, jotka pysähdystä yrittäessä työntyivät eteen ja irtosivat hevosen kyljistä. Ei ihme, ettei Jussi saanut poimittua ohjettani, kun se ei ollut oikein, ei edes sinnepäinkään. Yritin tiivistää istuntaani ajattelemalla, että uloshengityksen aikana painun satulaa kohti enkä enää myötäile liikettä. Liekö tämä vai monta jo aiemmin tehtyä ohjapysäytystä tehnyt tehtävänsä, mutta Jussi alkoi viimein pysähtyä nätimmin. Pohkeillani tuntuu vain olevan oma elämänsä, johon ne eivät minun neuvojani kaipaa. Etenkin oikea jalka lähtee seikkailemaan ihan omille teilleen monesti.
Seuraavaksi siirryttiin tekemään pohkeenväistöä harjoitusravissa pitkää sivua seuraten. Oikeassa kierroksessa siis ulkopohje napsutteli takapään vähän uralta keskemmäs ja sisäpuoli koetti huolehtia siitä, ettei hevonen karkaa sieltä. Vasemmassa kierroksessa totta kai muuten sama, mutta pyytävä pohje vaihtui. Aluksi annoin Jussin etupään taas humputella pyynnöistäni karkuun, kunnes opettajan korjauksella tajusin alkaa pidättää etupäätä, jonka jälkeen vasta pyytämään takapäätä väistämään. Näinä hetkinä sain onnistuneita ja rentoja väistöjä, mutta kun taas jäin ajatuksiini, juoksi hevonen alta pois. Kumma homma, miten sen toisen puolen vartiointi aina unohtuu. Keskityn aivan liikaa siihen varsinaiseen työstettävään puoleen, jolloin unohdan, että minulla on allani kokonainen, ei vain puolikas hevonen.
Pohkeenväistöjen päätteeksi nostettiin myös aina laukka ja pyöräytettiin pääty-ympyrä. Jussi nosti monet kerrat todella ponnekkaat laukat, ja istuntani oli tässä askellajissa selvästi parempi. Sen sijaan unohdin taas askellajin vaihtuessa vahtia vuorostaan hevonen ulkopuolta, jolloin polle tahtoi suurennella ympyröitään oman mielen mukaan. Onneksi muistihetkillä polle oli helppo korjata pienillä ulkopuolen avuilla takaisin kuulolle ja paremmalle ympyrälle. Laukoissa ei muutoin ollut ongelmaa.
Lopuksi humputeltiinkin loppuravit, ja tunti oli siinä. Opettaja kyseli fiiliksiä tunnista, ja tunnustin kärsiväni hyvin pahoista pohjeongelmista. Hän tuumasi pohkeiden pitämisen olevan tällä hevosella vielä vähän hankalampaa, sillä satula laittaa ratsastajan istumaan melkein kuin tuolissa. Opettaja myös hoksautti vielä, että jatkossa pitäisi muistaa Jussin kanssa juuri se ulkopuolen kontrolli, jolloin meno paranisi. Vaikka korjattavaakin oli, kehui opettaja muutamien väistöpätkien menneen hyvin. Onpahan taas asioita, joihin alkaa kiinnittää vähän enemmän huomiota. Ikuinen toive on vain se, että joskus saisi edes yhden asian pysyvästi pois korjattavien listalta. Ehkäpä vielä joskus.
