Tällä viikolla hyppäsinkin estevalmennustunnille mukaan, oma tunti piti perua työvuoron takia. Mikäpä siinä, etenkin kun sain toivoa mieluisan pollen alle ja tämähän oli toki herra Perillus.
Ensimmäisenä treeninä oli suoralinjainen estekaksikko, joiden välissä oli vielä kavaletti. Harjoitus lähti lämmittelyjen jälkeen siten, että ensimmäisen esteen jälkeen olisi pitänyt saada polle pysäytettyä ennen kavalettia. No, minun intoilu ja Perilluksen tottelevaisuus toki tarkoittivat sitä, että ensimmäinen kerta meni höpöksi eli kavalettikin tuli pompattua samoilla vauhdeilla. Yksi uusi ongelmani on se, että tykkään vain kaahottaa sen sijaan, että malttaisin ottaa rauhallisemmin. Sehän toki kostautui myöhemmin tunnilla, mutta palataan siihen hieman tuonnempana. :) Toisella kierroksella homma onnistui juuri ja juuri. Perillus pysähtyi, muttei kaikkein näppärimmin.
Treeni jatkuikin sillä, että nyt pompittiinkin kavaletin yli, mutta siitä kurvattiin laukkaympyrä ja uudelleen kavaletin yli kolmatta estettä kohden. Hui kauhea, se ympyrä oli hevosen kanssa tosi pieni. Kyllähän polle kääntyi, mutta jumppasarjaa hipoen. Toisella kierroksella meni vähän siedettävämmin, mutta pitäisi osata ottaa tilaa niistä suunnista, missä sitä on.
Jumppasarjalla keskityttiin siihen, että polle tuli esteille oikein ja hypyissä tarkkailtiin istuntaa. Olipa outoa köpötellä sarjalle ravissa, mutta se opetti kyllä lähestymisestä paljon. Istunnassa sain lähinnä mainintaa käsistä. Pera venyttää hypyissä kaulaansa, joten silloin käsienkin täytyy myödätä reippaasti. Parilla kierroksella itsekin tunsin, että kaiken huipuksi seisoin jalustimilla taas kerran. Mutta kun huomasin myödätä käsistä reippaasti, takamuskin muisti olla lähempänä satulan taka- kuin etukaarta ja se tuntuikin yllättävän tukevalta!
Korkeutta nostettiin mukavasti, sillä missäpä muualla sitä hyppyyn mukautumista voi treenata, jos ei hyppäämällä sellaisia esteitä, joissa sitä jo tarvitaan. Olin ihan onnessani jo, kun estekorkeus oli jossain 75-80 sentin välillä, mutta paras oli tulossa! Joukossa oli sitä polletasoa, joille metrikään ei ollut minkäänlainen ongelma. Opettaja nostikin viimeisen jumpan metriin ja olin ihan täpinöissäni. Ensin tosin tuli maininta, että vain kaksi saisi mennä esteen. Kumma kyllä opettaja tuumasikin hetken päästä, että jos tahdon, voin mennä Peran kanssa, sillä sille metri ei ole mikään este. Huippua! Kieltämättä vähän jännitti odotella vuoroa ja katsoa sitä estettä. Mutta ei muuta kuin pari syvää henkäystä ja rauhallisesti matkaan. Ohjeeksi tuli kannustaa toisen esteen jälkeen vähän jaloilla pollea kolmanteen ja korkeimpaan hyppyyn. Hetken aikaa pelkäsin, että epävarmuuteni tarttuu Peraan, mutta toisella esteellä kannustin ja Pera hyppäsi uskomattoman hienosti ja minä pysyin kyydissä! Aivan huippua! Istuntakaan ei antanut pahemmin periksi, olisin toki halunnut toisen kerran, mutta kyllä tuo oli riittävä maistiainen noista korkeuksista taas hetkeen. Huh, hieno kokemus.
Sitten palattiinkin takaisin kahden esteen ja kavaletin muodostelmalle. Tarkoituksena oli saada laukkavälit kolmeen ja neljään eli vähän reippaampaa vauhtia, mutta hallitusti. No, hallittuus ei kuulu sanavarastoihin. Kannustin Peran pitkällä sivulla reippaaseen laukkaan, mutta enpä tietenkään muistanut ottaa sitä haltuuni enää. Olen liian tottunut siihen, että polle korjaa mokani. Tällä kertaa Pera tosin tuumasi, että on aika palauttaa minut maanpinnalle näistä haahuiluista. Kavaletin jälkeen huomasin, kuinka Pera lipui oikealle pois esteestä. Viime hetkellä kuitenkin katsoin, että se mahtuu hyppäämään ja valmistauduin siihen. Sittenpä Pera pistikin stopin ja päädyin kerämään kadonnutta nöyryyttäni esteiden päälle. Puomit vain romisivat paikoiltaan, kun teilasin niitä selälläni. Pakko myöntää, että hivenen sattui se putoaminen, mutta onneksi ei käynyt mitenkään! Tulipahan taas palauduttua siihen, että kyllä, ratsastaessa täytyykin tehdä jotain.
Takaisin satulaan vain, ettei kammo ala kolkutella päässä. Tosin toinen yrittäminenkään ei mennyt nappiin. Pera oli tunnin alussa vähän kyttäillyt maneesin toista päätyä, jonka ovi oli hivenen raolla. Sitten se lakkasi sen ja unohdin koko asian. Ei olisi kannattanut. Laukka lähti soljumaan pitkää sivua myöten, kunnes pääsimme lähemmäs tätä avonaisen oven päätyä. Pera ilmeisesti säikähti jotain tai luuli muuttuneensa rodeopolleksi ja vetäisi sellaisen pukin, että herra Hilanteri olisi kateellinen. Kuulemma Pera pomppasi oikein kunnolla ilmaan ja takamus vielä korkeammalle. Enhän minä tällaista ollut suunnittellut ja taas maistelin maneesin pohjaa. Kyllä, nöyryydeltä ja oppimiselta se maistui. Pera jatkoi hullua laukkaa itsekseen toista pitkää sivua myöten ja nakkasi vielä yhden itsenäisenkin pukin. Jännä homma, miten noissa hetkissä sitä mietti ensimmäisenä, että toivottavasti se ei loukkaa itseään. Arvojärjestys kohdillaan. :)
Tässä vaiheessa jo vähän huolestutti nousta selkään, mutta ei sitä maahankaan voinut jäädä. Kolmas kerta ja otin pitkän sivun rauhallisesti. Jämäkät avut ja ha, estettä kohti. Kolmikko menikin itse asiassa näppärästi. Välit taisivat mennä suunnilleen oikein ja suoritus oli tasainen. Huh, positiivinen kokemus sekä minulle että Peralle. Sitä tarvittiin tunnin lopuksi.
Putoamiset opettivat kyllä taas paljon eikä särkevät paikat heti annakaan unohtaa. Olisihan se kiva oppia ihan selässä pysyen, mutta ilmeisesti tällaista jämäkämpää palautusta maanpinnalle tarvittiin. Ensi viikolla omalla tunnilla olisi esteitä, jiihaa! :) Eipähän pääse kammoa kehkeytymään, mutta toivottavasti olen ottanut taas opikseni enkä mokaile näin näyttävästi aikoihin. Oli muuten ensimmäiset putoamiset tuolla tallilla. Saisi kyllä siihen jäädäkin. Toivottavasti.
