Tiistaina tuppauduin Jetin kanssa tunnille viidenneksi ratsukoksi. Koska ihana, talvinen keli vaihtui plussa-asteiksi, jämähti kenttä taas koppuraksi. Niinpä askellajeina olivat käynti ja ravi. Se ei onneksi haitannut, sillä näihin vaihteleviin keliolosuhteisiin on jo alkanut tottua sekä minulla riittää enemmän kuin tarpeeksi puuhaa Jetin kanssa noissakin askellajeissa.
Alkuverryttelyssä ratsastimme käynnissä ja ravissa keskiympyröitä. Jetti tuntui aika samalta kuin aikaisemmin eli pyrki mutkittelemaan tilaisuuden tullen. Niinpä Jetti esittikin hyvin nopeasti parit railakkaat lavan kautta karkuun puskemiset, joita en saanut estettyä ajoissa. Hellurei, mikä paluu alkeisratsastajaksi. Huumorintajuni ei ollut tällä kertaa matkassa, vaan pimahdin äänettömästi ärräpäitä luetellen. Painotettakoon nyt, että pimahdin itselleni. Ei se hevosen vika ole, jos se huomaa kuskinsa olevan tumpelo ja ottaa siitä ilon irti. Opettaja muistutti pitämään pohkeet tuntumalla, niillä hevosta ikään kuin halaten. Samalla hän kehotti pitämään Jetin mahdollisimman suorana etenkin vasemmassa kierroksessa.
Puutteellinen eteenpäinpyrkimys lisäsi ongelmia, kun Jetillä oli rutkasti aikaa keksiä muuta puuhaa kuin minun vikinöideni kuuntelemisen. Niinpä se pyrki menemään kavereiden perässä tai mutkittelemaan muuten vain, kun omat apuni olivat sille ihan hepreaa. Turhautumismittarini taisi paukahtaa tässä kohtaa rikki. Kaaliini ei vain uppoa se, miten ihmeessä olen heittäytynyt näin onnettomaksi ratsastajaksi. Eihän Jetti mikään automaatti ole, mutta toimii tasan tarkalleen, kun asiat pyydetään oikein. Niinpä, peili käteen ja takaisin alkeistunnille! Kovan ähertämisen (kyllä, ähertämisen, ei ratsastamisen) tuloksena saimme pari askelta sinnepäin niin kuin minä pyysin. Ei kovin ilahduttavaa, mutta kuitenkin parempi kuin ei mitään.
Verryttelyn jälkeen siirryimme tunnin pääkuviolle. Toisella pitkällä sivulla tehtiin siirtymä ravista käyntiin ja takaisin sekä kaikkien sivujen kulmiin pyöräytettiin voltit. Toisella pitkällä sivulla puolestaan väistätettiin uralta keskemmäs ja siitä sitten takaisin. Ensin tehtävää tultiin pääosin käynnissä, sitten ravissa muutoin, mutta voltit kentän kunnon takia käynnissä mennen. Toisen pitkän sivun siirtymisen sijaan tehtiin ravissa eteenratsastus. Voltit olivat edelleen vaikka minkä muotoisia, kun en saanut ratsastettua Jettiä kuulolle. Onneksi ne sai mennä käynnissä, jolloin homma ei levinnyt täysin käsiin vauhdin takia. Siirtymät onnistuivat tietysti kivasti alaspäin, sillä hidastaminen taitaa olla Jetin lempipuuhaa. Liikkeellekin päästin aina, mutta terävyyttä olisi tietysti saanut olla enemmän, niin kuin melkein aina. Väistöissä oli ensin nihkeyttä, kunnes hiljalleen ne alkoivat toimia ihan asiallisesti. Etenkin ravissa tuli muutamia ihan kohtuullisia pätkiä. Sain kuitenkin olla aika tarkkana, etten vääntänyt Jettiä niissä mutkalle, vaan pyrin pitämään sen suorempana. Väistöissä vasemmalle sain myös olla tarkkana, ettei takaosa päässyt johtamaan. Väistöt taisivatkin alaspäin tehtyjen siirtymisten ohella olla niitä tehtäviä, jotka menivät suunnilleen niin kuin piti. Kaikessa muussa tuntui olevan melkoisesti ongelmia.
Loppuraveissa pyörittelimme loivia kiemuroita pitkille sivuille. Välillä Jetti pääsi liiramaan, välillä muistin ja ennen kaikkea osasin ratsastaa. Meno oli kuitenkin aika paljon sitä, ettemme olleet Jetin kanssa samalla aaltopituudella, jolloin nyhräsimme molemmat tahoillamme omiamme. Tunnin jälkeen fiilis oli aika vahvasti miinuksella. Oli jotenkin niin uskomatonta, kuinka huonosti ratsastin. Keskittyminenkin katosi parin epäonnistumisen jälkeen, jolloin minut olisi saanut passittaa jäähypenkille rauhoittumaan. Häseltäminen ei auta, keskittyminen enemmänkin. Harmikseni tahdon olla sellainen nollasta sataan hetkessä kiihtyvä draamailija, joka ei aina muista vetää henkeä ja nollata tilannetta. Onneksi Jetti palauttaa aina maanpinnalle, vaikka se ei aina niin kivalta tunnu. Tarpeeseen se silti tulee.
