Ilmeisesti kouluvääntömittarini oli ainakin hetkellisesti täynnä, sillä ilahduin valtavasti kuullessani tiistain C-B-tunnilla aiheena olevan puomeja. Kahdeksan ratsukon tunnille sain jälleen mukavasti Peran. Puomitehtävinä oli ratsastaa suoria lähestymiä askeleet hahmottaen sekä kyetä tulemaan kahden puomin suoraa linjaa tasaisesti vaaditulla askelmäärällä. Pera jatkoi edelliseltä tunnilta, joten lyhyen käyntitsekkauksen jälkeen pääsimme jo ravaamaan.
Ravissa tulimme molemmista suunnista suoraa linjaa, jossa oli sekä alussa että lopussa kahdet puomit tahkottavana. Vasemmassa kierroksessa linjan ajan sai keventää, kun taas oikeassa kierroksessa linja pysyttiin kevyessä istunnassa. Aluksi Pera meni linjan mukavasti ilman kummempaa ongelmaa. Sitten ensimmäiset puomit menivät vielä ihan hyvin, mutta toisilla puomeilla meno hyytyi tai vähintäänkin töksähti. Ratsastin sitten ensimmäisten puomien jälkeen vähän eteen, mutta töksähdys pysyi ennallaan. Olisi varmaankin pitänyt ratsastaa eteen ja ehtiä myös tasapainottaa sopivasti ennen puomeja. Opettajalta tuli kommenttia, että pohkeita pitäisi saada viitisen senttiä taaemmas ja kiinni hevosen kylkiin. Parhaani mukaan yritin saada pohkeitani toivotusti, mutta niin vain opettajalta kuului kysymys, että tuntuivatko ne hevosen kyljet. No eiväthän ne. Välillä sain pohkeet tuntumalle, mutta parin askeleen päästä ne taas viilettivät ilmassa. Alan hiljalleen vähän syyttää myös Peran satulaa tästä (tekosyitä on aina oltava). Käynnissä mallaillessa jalkojen paikkaa huomasin, että kun pohkeet olivat tuntumalla, ei satula tarjonnut muulle jalalle mitään tukea. Tietysti jalkojeni jäykkyys vaikeuttaa ja ennen kaikkea vaikuttaa asiaan, mutta olisi se silti kiva, että satulasta olisi edes hieman tukea.
Linjan jälkeen tulimme oikeassa laukassa yksittäistä puomia, jolle piti kyetä laskemaan kolme viimeistä askelta. Hihkuin mielessäni tehtävän helppoutta, sillä Peran laukka on yleensä tasaista ja sitä myöten helppoa laskettavaa. Ensimmäisellä kierroksella laskutulokseni oli ääneen pihisty perhana, sillä en ehtinyt laskuihin ollenkaan mukaan. Siinä vaiheessa, kun kuvittelin alkavani laskea, olikin enää kaksi askelta jäljellä. Seuraavat kerrat sain laskettua askeleet oikein, mutta ei ollut helppoa. Opettaja muistutti yleisesti antamaan hevoselle työrauhan ajoissa, mutta itsestä tuntui, että säädin tasan tarkkaan viime tippaan saakka. Meno oli jotain tyyliin "yksi, kaksi, hups nyt jäädään vähän kauas/tullaan lähelle, säädänpä jotain ja kolme". Aika karmeaa siis. En tajua, miten en muka voinut uskoa Peran laukkaavan puomin yli rutkasti paremmin omassa rauhassa kuin oman häseltämiseni kanssa. Ehkä varmuuttani nakersi se, että laukannostot ja alkulaukka ennen puomia olivat sangen ponnettomia. Laukka ei meinannut nousta kunnolla, ja raipan muistutuksella Pera vain pyrähti muutaman hätäisen askeleen eteenpäin. Olinko muuttanut istuntaani jotenkin hyvin väärään suuntaan, annoinko avut huonosti vai mikä kommunikaatiokatkos laukannostoissa mahtoi tällä kertaa tulla?
Lopuksi tulimme noin 21,5 metrin suoraa linjaa molemmista suunnista tavoitteena säilyttää kerta toisen jälkeen hevoselle sopivin askelmäärä. Pera meni välin rennolla laukalla kuudella askeleella, joten siihen pyrimme. Aikaisempi ähertäminen viime hetkeen asti kostautui muutamia kertoja, kun väliin sujahtikin seitsemän tai viisi ja puoli laukka-askelta. Sitten tajusin hakea laukan rullaamaan ajoissa ennen ensimmäistä puomia, mutta sitten heittäydyin sen jälkeen matkustajaksi. En siis reagoinut, vaikka tajusin, ettei väli menekään niin kuin piti. Lopulta tajusin antaa Peralle sekä työrauhan että olla hereillä, jos ensimmäisen puomin jälkeen piti korjata jotain. Niinpä saimme mentyä välin kuudella askeleella tasaisen sujuvasti ja ennen kaikkea niin, että hoidin hommani ajoissa ja pysyin hereillä sekä annoin Peran tehdä oman osuutensa rauhassa. Turhan monta toistoa siihen kuitenkin meni ennen kuin tämänkin tajusin.
Loppuraveissa keskityin taas hakemaan pohkeita tuntumalle vaihtelevasti onnistuen. Pera ravasi innokkaasti, mutta ei kovin pitkiä aikoja malttanut kulkea tasaisesti tuntumalla. Yritin myös pitää käteni elävänä, mutta taisin mennä sekoittamaan ohja- ja pohjeapuja päällekäin miten sattuu. Kun sain pohkeita pysymään paremmin tuntumalla, tunsin istuntani olevan epävakaa ja horjahdinkin kevennyksessä välillä turhankin helposti. Aivan kuin olisin heittäynyt jalkani pois altani, jolloin ylävartalon vähän keinahtaessa eteen ei siellä ollut enää mitään tukea avuksi. Eli väänsin itseäni jotenkin hyvin väärään asentoon.
Tunnin tehtävät jäivät kismittämään ensinnäkin hankalasti menneiden viimeisten kolmen askeleen laskemisen takia ja toiseksi sen, etten osannut ratsastaa Peraa kerralla hyvään laukkaan, vaan jäin säätämään liian pitkäksi aikaa. Tunnin aikana huomasin monien pohjeapujeni menevän Peralta vähän ohi, ja sitä sai hoputtaa aina siirtymään raviin tai nostamaan laukan. Käynnissäkin se vähän mateli. Onhan täysin mahdollista, että se oli vähän väsynyt, mutta en voinut olla miettimättä, onko istunnassani jokin muuttunut jarruttamaan entistä enemmän. Täytyy seurata tätä asiaa, sillä vähiten kaipaan nyt uutta ongelmaa muutenkin vinkkarallaan olevaan istuntaani.
