Vaikea yhtälö ratkottavaksi

Koska sunnuntain vakiotuntini jäi kisojen takia väliin, korvasin sen näin jälkijunassa tiistaina menemällä B/A-tunnin seitsemänneksi ratsastajaksi. Väkersin vielä ilmoittautumislappuun ratsutoiveeksi Peran, jotta ehtisin treenata kisoja varten. Toive meni kivasti läpi, ja niin pääsimme treenaamaan takaosan aktivointia sekä vasta- ja myötälaukan nostamista käynnistä.

Alkuverryttelyssä opettaja neuvoi aktivoimaan pohkeella hevosen takaosaa töihin ja yrittämään samalla tuntea itse, missä takaosa on, ja mitä se parhaillaan tekee. Pera tuntui vähän laiskalta, ja koetin nohittaa sitä hommiin pohkeilla. Opettaja hoksautti pitämään näitä hetkinä etupään lyhyempänä, kun tahdoin unohtaa aina ohjastuntuman. Tavoitteena oli saada hevoset käyttämään vatsalihaksiaan, jotta alalinja lyhenisi, ja selällä olisi mahdollisuus päästä töihin. Huomasin tässä taas sen, kuinka vaikea minun on erottaa tasaisen ohjastuntuman pito siitä, että alan huomaamattani vetää vastaan. Murehdin tätäkin opettajalle, ja hän tuumasi, että ohjissa on siedettävä pieni paine silloin, kun hevonen itse kaatuu niitä vasten. Taaksepäin ei tietenkään saa vetää, mutta tasaisen ohjastuntuman kautta hevonen myös jossain vaiheessa ymmärtää, mihin raamiin sen tulisi mahtua.

Tehtävään lisättiin myös parin askeleen siirtymiset raviin, jotka olivat aika toivottomia meillä. Pera oli tahmea eikä reagoinut pohkeeseen terävästi, vaan laahustaen. Samalla ravia pyytäessäni herpaannuin taas ohjilla, jolloin koko pakka levisi käsiin. Huoh! Tehtävää tahkottiin molempiin suuntiin, ja hiljalleen sai jäädä kokonaan raviin, mikäli siltä tuntui. Ravissa ei tapahtunut mitään yllätyskäännettä, kun en ratsastanut kunnolla, jolloin Pera löysäili menemään. Harjoitusravissa istuminen oli työlästä, kun Pera ei kulkenut oikeinpäin eivätkä pohkeeni suostuneet pysymään nätisti kyljissä kiinni, vaan heiluivat minne sattuu. Kevyessä ravissa sain vähän omaa istuntaa tasaisemmaksi, vaikka pohkeet jatkoivat edelleen omaa elämäänsä. Turhautumismittari oli pahasti punaisella, ja mietin tosissani, että on ihan päätöntä lähteä näin huonolla yhteistyöllä koulukisaradalle leikkimään suolapatsasta ja hirveä.

Tunnin laukkatehtävänä oli nostaa pitkän sivun alusta vastalaukka käynnistä, laukata hetki suoraan ja siirtyä sitten hallitusti ravin kautta käyntiin. Pääty-ympyröille puolestaan nostettiin käynnistä myötälaukka. Oikeat laukat vasemmassa kierroksessa saimme nousemaan kaikki oikein, mutta nostot olivat kaukana terävistä ja ponnekkaista. Käynti itsessään ei ollut kunnossa, joten nosto ei voinutkaan lähteä hyvin. Muutamana kertana kuitenkin tajusin kääntää taas lantion alle ja olla muuten istunnalla ja etenkin ylävartalolla hiljaa, jolloin nosto tuntui vähän paremmalta. Vasemmat laukat oikeassa kierroksessa onnistuivat kahta kertaa lukuun ottamatta. Heikoilla valmisteluilla tehtynä Pera pääsi nostamaan myötälaukan. Muutoin nostoissa oli sama ongelma kuin toisessakin suunnassa: kun käynti ei ollut kunnossa, ei nosto saati laukkakaan voinut toimia kunnolla. Siirtymisissä raviin opettaja muistutti pitämään lantion alla, jolloin siirtymä onnistuisi pehmeämmin eikä töksähtävästi. Parina kertana sain istuntani kuntoon, jolloin siirtymä tosiaan oli parempi kuin muina kertoina. Enää en pompsahtanutkaan satulasta irti, kun Pera pääsi siirtymään pehmeämmin, jolloin istuntani pysyi mukana.

Myötälaukan nostoyritykset eivät juuri parantuneet. Pääty-ympyröillä pääsi tosin tovin työstämään myötälaukkaa, mikä kyllä tuli tarpeeseen. Pera tuntui puskevan pahasti molemmissa kierroksissa ulos, oikeassa jopa pahemmin. Opettaja hoksautti kääntämään Peran etuosaa sisemmäs, mutta jotenkin en vain saanut kunnolla otetta laukan työstämiseen. Käytin välillä vasta-asetusta apuna, jolloin hetkittäin sain Peraa vähän suoristumaan, jolloin se löysi itseään paremmin oikeinpäin. Laukka parani noina hetkinä kummasti, mutta hyvin nopeasti olin päästänyt Peran pullahtamaan jostain karkuun. Opettaja muistutti tässäkin antamaan Peralle ohjilla raamit, joihin mukautua. Mutta ei, ohjani löystyivät jatkuvasti enkä siten saanut tarjottua Peralle tasaista tuntumaa, jolle pyrkiä. Tarvitsisin varmaankin sellaiset raviohjat, joissa on silmukat käsille, kun sormeni eivät näemmä osaa pysyä nyrkissä ohjien ympärillä. Minulla onkin melkoinen yhtälö ratkottavana: kuinka saan ohjastuntuman pysymään tasaisena ja tukevana, vaikka ratsastan pohkeilla eteen? Nyt jompikumpi herpaantuu aina, kun toinen toimii.

Loppuraveissa Pera olikin sitten löytänyt tunnin ajan etsityn takaosansa, sillä ravi oli hyvin pontevaa ja aktiivista. Kun sain itseni rytmiin mukaan ja istunnan kuntoon, loksahti Pera oikeinpäin säilyttäen aktiivisuuden. Opettaja tuumasikin, että nyt Pera käytti rehellisesti selkäänsä ja kulki oikeinpäin. Tässäkin piti tietysti olla lopuksi vielä ongelmaa, sillä paikoin Pera vähän jopa kipitti menemään eikä kuunnellut pidätteitä lainkaan. Ravin tahti pääsi turhaan kiireiseksi, kun en saanut tasapainotettua menoa. Nyt kuitenkin tunsin selvästi, kuinka takaosa työnsi liikettä eteenpäin eikä etuosa vain raahannut loppua hevosesta mukanaan. Tämä tuntemisen kautta saatu pieni ahaa-elämys vähän kirkasti muutoin synkkää mieltä, mutta paljon jäi hampaankoloonkin omasta tumpeloinnistani. Mieleni tekisi niin skipata tulevat koulukisat, mutta onneksi tiedän patistelevani itseni niihin, onhan nimenikin jo ilmoittautuneiden joukossa. Lisäksi on kuitenkin mukava saada palautetta uudelta tuomarilta ja toivottavasti sitä myöten puhtia treenaamiseen.

Seitsemän vuotta täynnä

Tänään tuli tasan seitsemän vuotta siitä, kun aloitin säännöllisen ratsastuksen Saaran tallilla. Juhlistin päivää luonnollisesti menemällä seitsemänneksi ratsastajaksi B-A-tunnille. Ratsukseni sain päivään hyvin sopivasti seitsemänvuotiaan Elmon. Opettajana oli minulle uusi, tallilla harjoitteluaan tekevä ohjaajaopiskelija. Opettaja kysyi toiveita, ja taisin ainoana hinkua jotain, ja niinpä pääsimme treenaamaan toiveeni mukaisesti siirtymiä.

Tunnin kuviona toimi kolmikaarinen kiemuraura, jonka suoristuskohdissa tehtiin siirtymiä. Kiemuralla asettaminen sujui oikealle oikein mukavasti, mutta ennakkoon tiesin oman istuntavirheeni takia vasemmalle asettamisen olevan vaikeampaa niin kuin se olikin. Opettaja toivoi kerta toisen jälkeen selvempää asetusta, mutta en saanut Elmoa houkuteltua tuomaan turpaa vasemmalle ilman, että se yritti samalla pienentää ympyrää. Lopulta aloin käyttää apuna kunnon kiertoa ylävartalolla käännettävään suuntaan ja päästin kunnolla sisäjalkaani auki, jotta se ei estäisi Elmoa kääntymästä. Samalla muistuttelin itseäni olemaan jäämättä sisäohjaan kiinni ja kääntämään ulkoavuilla, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli nykiä sisäohjaa. Paikoin sainkin palikoita kohdilleen kovan yrittämisen jälkeen, ja vasemmallekin tehdyt kaarteet alkoivat näyttää vähän paremmilta.

Siirtymät menivät vähän niin ja näin. Alaspäin tehdyt siirtymät olivat valuvia, kun en saanut Elmoon riittävää ponnekkuutta. Pyrin käyttämään istuntaa paljon, ja paikoin Elmo kuunteli sitä kivasti. Siirtymät ylöspäin luonnistuivat pariin kertaan kohtuullisesti, mutta laukannostot olivat ponnettomia eikä meno juuri parantunut tunnin aikana. Laukasta piti yrittää siirtyä myös suoraan käyntiin, mutta meidän esityksemme eivät kyllä mitään siirtymiä olleet nähneetkään. Enemmän ne olivat venymisvanumisia. Olisi pitänyt keskittyä tekemään asialliset siirtymät raviin mieluummin kuin tuhlata aikaa liian vaikeisiin siirtymiin suoraan käyntiin. Laukkaa tulimme lopulta pyöräyttäen aina kiemurauran alkuun ja loppuun voltit. Olisin kaivannut laukan työstämistä pääty-ympyrällä, jotta kuvion pienuus ei olisi vaikeuttanut menoa. Nyt laukkaosuus jäi vähän harmittamaan, kun en saanut Elmoa kunnolla töihin.

Valitsemaanne ponia ei juuri nyt kiinnosta.

Tunnin suurimpana ongelmana oli tahdikkuuden puute. Elmo pääsi pudottelemaan laukasta raville ja hiippailemaan jokaisessa askellajissa enkä saanut kerrottua sille, että nyt työskentelemme oikeasti. Keskittyminen taisi olla vähän molemmilta hukassa, ja liekö Elmo ollut jo vähän väsynyt, kun se jatkoi suoraan edellistunnilta. Tunnin aikana tallin muita hevosia myös lastattiin laitumelle vievään autoon, mikä osaltaan aiheutti pällistelyjä ja keskittymisen herpaantumisia niin Elmossa kuin minussakin. Ruuna huuteli kavereiden perään aiheuttaen ihania hirnuntaketjuja niin kentällä kuin tallissa. Väkisinhän se nauratti, kun töissä olleet ratsut ihmettelivät suuresti, minne ihmeeseen vapaalla olleet kaverit oikein olivat menossa. Tunnista ei kuitenkaan jäänyt mitään kunnon harmistusta päälle, vaan hyvillä mielin päästin Elmon ja muut kumppanit hyvin ansaitulle kolmen viikon laidunlomalle.

Videoista kiitos Noralle ja kuvista kiitos Alekseille!

Paluu esterämpijäksi

Keskiviikon vakiotunnillani oli odotetusti esteitä. Ratsukoita oli seitsemän, ja ratsukseni sain Potterin. Esteleirillä kohentunut esteratsastajan itsetuntoni oli saanut jo viikon aloittaneella tunnilla sellaisen palautuksen maanpinnalle, etten odottanut kovin suuria tästäkään tunnista. Potter tuli tunnille mukavasti edellistunnilta, joten se oli valmiiksi hyvin lämmitelty. Omassa mukautumisessani sen sijaan oli vaikka kuinka paljon petrattavaa. Ravia keventäessä pompsahtelin hassusti mukana ja kevyessä istunnassa laukkaaminen oli hyvin huteraa. Tunnilla hypättiin muutama yksittäinen tehtävä ennen kuin ne yhdistettiin pieneksi radaksi. Tiiviimmän tekstin saamiseksi naputtelen ylös vain kokonaisen radan sujumisen.

Radan korkeus oli noin 70-80 senttiä pois lukien kavalettiesteet 2 ja 5. Matkaan lähdettiin oikeassa laukassa tulemalla yhden laukka-askeleen sarja. Hyödynsin radan läpi kevyttä istuntaa ja palasin esteistuntaan estelinjalle päästyäni. Sarja meni mukavasti ilman ongelmia. Siitä jatkoimme kakkoskavaletille, jossa yritin vaihtaa laukan, mutta se epäonnistui. Onneksi Potter vaihtoi hypyn jälkeen oikean laukan lennosta vasemmaksi. Kolmos- ja nelosesteen suora linja meni tasaisesti kuudella askeleella. Kaarteessa pyrin säilyttämään laukan, jotta saisimme viitoskavaletilla laukanvaihdon. Ilmeisesti tie, tahti ja johtaminen toimivat, sillä Potter esitti radan viimeisessä hypyssä tunnin ainoaksi esteellä onnistuneeksi vaihdoksi jääneen suorituksen. Esteiden korkeus ei tuntunut missään, mutta itsellä oli olo, ettei laukka pyörinyt riittävästi, ja meno oli takkuista.



Vaikka tunnilla oli paikoin ainakin opettajan mielestä ihan hyvää menoa, olin aika harmistunut omaan suoritukseeni. Välillä jäin pusertamaan Potter-raukkaa liki hampaat irvessä, jolloin rentous ja helppous olivat kaukana. Huomasinpahan taas, kuinka pulassa olen sellaisen ratsun kanssa, jossa ei ole sitä vakionopeudensäädintä. Ehkä harmitustani lisäsi se, että aiemmin olemme Potterin kanssa toimineet ihan hyvin yhteen, mutta sitä oli vaikea uskoa tällä tunnilla. Ilmeisesti sorruin lopulta yliyrittämään, jolloin Potter jännittyi liian painostavasta kuskista. Lohdullista oli kuitenkin se, ettei yksikään puomi pudonnut, vaikka kolautuksia tuli, hypyt eivät tuntuneet pahoilta, ja lopulta saimme sen yhden onnistuneen laukanvaihdon hypyssä. Ei se koko tunti siis puihin mennyt, vaikka siltä saattoi heti sen jälkeen tuntuakin. Zenmäisyyteni on näemmä jäänyt matkasta. Jospa löydän sen myös estetunneille, niin en ota turhia paineita ja häsellä sen takia asioita pieleen.

Seuraavat blogipäivitykset käsittelevätkin sitten Ylirannan ratsutilan sennuleirin tunteja. Nettiä ei siellä taida olla käytössä, joten saatte sitten vähän myöhemmin leiritunnit luettavaksenne.

Videoista kiitos Noralle!

Takajalkojen ratsastamista töihin

Tallinmäen tunnin jälkeen ehdin käydä vaihtamassa kotona vaatteet ja huristella vakiotallille. Ratsukseni koulutunnille sain Epperin, joka lähti mukaani tallista. Ratsukoita tunnilla oli yhdeksän, ja tunnin aikana pyrittiin saamaan hevosten takajalat töihin niin pohkeenväistöjen kuin askeleenpidennysten ja -lyhennysten kautta.

Pohkeenväistöjä tehtiin pitkältä sivulta keskemmäs ja siitä takaisin. Käynnissä sain Epperiä väistämään kohtuullisesti, joskin tahti hiipui joka kerta. Opettaja hoksautti huomioimaan myös, että etupää lähti väistöön mukaan, mutta ei pullahtamalla vain ulos. Tasapainottavat pidätteet ulkoa auttoivat Epperiä pitämään etuosan suorempana, jolloin takapääkin pysyi mukana. Väistöt vasemmalle tuntuivat helpommalta. Yritin aktivoida Epperiä väistämään tahdikkaammin napsuttelemalla pieniä merkkejä raipalla pohkeen taakse, mutta Epper ei oikein innostunut ajatuksesta. Huomasin väistättävän pohkeeni lipuvan aina pyynnöissä turhaan liian taakse, jolloin sain korjata sitäkin.

Ravissa väistöt olivat tihkaampia. Monina kertoina Epper taisi pääsi valumaan uralta sisemmäs ja takaisin ilman, että varsinaisesti otti väistöaskelia. Aktiivisuus oli pahasti miinuksen puolella, jolloin meno oli vetelää enkä saanut motivoitua ratsuani piristymään. Vasemmalle taisimme saada pari pohkeenväistöä esittävää liikettä, mutta oikealle meno oli käyntiäkin takkuisempaa. Voi myös olla, että Epper väisti, mutta sen verran hitaasti ja loivasti, etten sitä itse osannut takamustuntumallani huomata. Hieman kyllä epäilen. Ravissa huomasin Epperin ovelasti saavan hivutettua ohjia pidemmäksi, kun se salakavalasti lähti valumaan etupainoiseksi. Sain keräillä ohjia toistuvasti takaisin lyhyemmäksi ja samalla yrittää uskotella Epperille, että on kivempaa kantaa itsensä edestä ratsastajan käsillä roikkumisen sijaan. Tähän olisi tarvittu hyvin aktiiviset pohkeet, mutta onnettomat jalkani olivat jo väsyksissä. Ne eivät jaksaneet toimia niin paljon kuin Epperin etupään keventämiseksi olisi tarvittu. Lisää treeniä siis!

Väistöjen jälkeen aloimme säädellä askelta vuoroin sitä lyhentäen ja sitten pidentäen. Tarkoitus oli saada hevonen jälleen takajalkojen päälle kantamaan itsensä. Tätä harjoiteltiin kaikissa askellajeissa. Kuten arvata saattaa, askeleiden lyhentäminen kyllä onnistui, mutta ei aktiivisuuden kanssa. Koetin pitää avut ominaan enkä sekoittaa ohjia ja pohkeita samaan syssyyn, mutta ajoittain huomasin pyytäväni molemmilla yhtä aikaa. Sitten taas jaksotin apuja ja yritin houkutella Epperiä reipastumaan. Askeleiden pidentäminenkin tökki melkoisesti. Milläpä sitä pontevuutta yhtäkkiä taikoo, jos sitä ei ole ollut koko tunnin aikana. Vieterimäisyys jäi siis pahasti saavuttamatta, jolloin menomme Epperin kanssa oli enemmänkin laahustamista hitaasti ja aavistuksen verran vähemmän hitaasti.

Lopulta laukassa aloin saada tehtävästä vähän jujua. Muutaman kerran ympyrällä opettajan neuvoessa sain ratsastettua Epperiä sekä lyhyemmäksi että aktiiviseksi. Niinä hetkinä kuvittelen tunteneeni ja nähneeni, kuinka Epperin etuosa vähän kohosi, ja takajalat olivat töissä. Molemmissa suunnissa Epper vaati melkoisen ulkopuolen tuen, jotta sen sai ylipäänsä ensin suoristumaan ennen kuin asettamista saattoi ajatella. Pohkeilla sai myös ratsastaa niin, että paikoin ne olivat hätää kärsimässä. Kun kuitenkin sinnikkäästi jaksoin työstää, saimme muutamia kertoja palasia loksahtelemaan paikoilleen, ja ratsastaminen oli paljon helpompaa. Epper ei kuitenkaan syttynyt laukkatehtävästäkään, vaan vaati kannustusta liikkuakseen. Sen se osoitti pudottelemalla raville aina, kun keskittymiseni herpaantui. Sitä muuten tapahtui hävettävän usein. Epäilen myös pohkeiden käytön lomassa jääneeni punkemaan istunnalla, mitä Epper osaltaan varmasti protestoi pudottamalla raviin. Mitä pidempiaskeleiseen laukkaan tuli, niin sitä emme juuri päässeet esittämään. Opettaja neuvoi tulemaan pätkiä sellaista laukkaa, jossa olisi voinut hypätä 80 sentin okserin. Meidän laukallamme olisi ehkä ylittynyt maapuomi. Aktiivisuutta ei vain löytynyt riittävästi.

Loppuraveissa saimme hakea vielä keskiravia. Keskityin ensin suoristamaan Epperin ja hakemaan sen pyöreäksi ennen kuin kuvittelin moista. Kun sain näitä palasia paikoilleen, aloin hiljalleen vaatia pitkille sivuille vähän aktiivisuutta ohjat tuntumalla pitäen. Muutamia kertoja eroja ei juuri tullut, ja Epper pääsi pullahtamaan jostain suunnasta siten, että paketti levisi. Lopulta nyhräyksen ja yrittämisen tuloksena sain Epperin pari kertaa kohtuulliseen keskiraviin. Tällöin tunsin istunnalla, kuinka Epperin takajalat lähtivät työntämään askelta keskiraviin. Kauaa hetki ei kestänyt, mutta kokemus oli todellakin sen arvoinen. Ilmaiseksi Epper ei sitä antanut, vaan vaati uskottavat pyynnöt liikkuakseen. Harmikseni jäin varmasti varmistelemaan liikettä myös, jolloin hyvin alkanut keskiravi pääsi pusertamiseni takia sammumaan ennen aikojaan.

Tunnin pääongelmana oli juuri aktiivisuuden puute. Minun olisi pitänyt keksiä topakka tapa kertoa Epperille, että aiomme liikkua. Sen sijaan taisin jäädä pyyntöjeni kanssa sekä puolitiehen että epämääräiseksi. Minun olisi pitänyt saada pidettyä ohjat kädessä lyhentäen kilometriratsuani ja sitten vain pohkeilla saada hevonen tarmokkaaksi ilman, että istunnallani jarrutin tai puristin. Toistaiseksi osaan vain joko pitää ohjia tai sitten ratsastaa pohkeilla. Jostain syystä toinen tuppaa aina jäämään matkasta, jolloin tulos on pitkälti tällaista. Onneksi tunnista ei silti jäänyt pahaa mieltä, sillä pienenpienet onnistumiset jaksoivat ilahduttaa sen verran.

11. kerta jotain sanoo

Keskiviikon toinenkin tunti hurahti kouluväännön parissa. Estekuskipuoleni rääkyi jo turhautumista eikä ratsuarpajaisten tuloskaan miellyttänyt, kun se oli Manu. Ratsussa ei ole vikaa, mutta en ole päässyt siitä itse jyvälle. Lähinnä olen vain leikkinyt sen kanssa veto- ja kipityskisoja. Olin aika hyytynyt edellistunnin ja helteen jäljiltä, mutta kaikeksi onneksi epäluuloni ratsua ja kouluvääntöä kohtaan hälvenivät tunnin aikana. Tunnin treeniaiheina olivat vasta-asetukset ja avotaivutukset. Ratsukoita oli yhdeksän.

Avotaivutuksia ratsastettiin ainakin toisella pitkällä sivulla ja kaikeksi onneksi vain käynnissä. Oikeassa kierroksessa maltoin aloittaa avotaivutukset pala kerrallaan, jolloin Manulla oli aikaa vetristyä ja ymmärtää, mitä halusin. Aika paljon sain pelata pidätteillä, sillä vaikka Manu ei juuri kiirehtinyt, pyrki se silti venymään pitkäksi. Sain muutamissa avotaivutuksissa Manua mukavasti kohdilleen, jolloin se vähän haki itseään parempaan muotoon ja tuntui ryhdikkäämmältä. Paikoin taas asetuksen saaminen oikealle oli hankalaa, kun Manu mieluusti tavoitteli turvallaan vasemmalle könöttämistä. Aiempi tunti oli opettanut pyytämään asiaa kerrallaan ja palkitsemaan yritykset, joten näiden takia varmaan saimme rennompia hetkiä.

Ihanan, kamalan paljastava kuvakulma.

Sepä meno muuttuikin aivan täysin, kun vuorossa olivat avotaivutukset vasemmassa kierroksessa. Eihän siitä meinannut tulla mitään! Manu kieltäytyi siirtämästä etuosaansa sisemmäs ja pyrki nakkaamaan takaosansa aina etuosan kanssa samalle uralle. Tämän lisäksi Manu reagoi sekaviin pyyntöihini jopa pysähtymällä ja paikoin peruuttamallakin. Opettaja kannusti ratsastamaan sisäpohjetta kunnolla läpi ja palkitsemaan heti, kun Manu tarjosi sinnepäinkään. Vaan olihan se vaikeaa. Avuksi otettiin myös asetuksen pyytäminen oikealle, mutta emme päässeet Manun kanssa koko tehtävän aikana paria askelta enempää yhteisymmärrykseen. Kierros oli toki minullekin vaikeampi, mutta enpä ole hetkeen näin kehnosti yrittänyt selittää hevoselle, mitä halusin. Opettaja neuvoi parhaansa mukaan, mutta en vain saanut järjesteltyä itseäni kohdilleen ja sitä kautta Manua. Välillä zenmäisyyteni oli koetuksella, kun en voinut tajuta, miten yksi tehtävä saattoi muuttua näin vaikeaksi. Olisin kaivannut melkein kädestä pitäen tehtyä tukiopetusta, mutta enpä tajunnut sitä pyytää. Ensi kerralla kyllä kinun moista, sillä turhautumismittarini välkkyi paikoin pahasti punaisella.

Ryhdikkäämpi hetki laukassa.

Vasta-asetuksia haettiin puolestaan pääty-ympyröillä kaikissa askellajeissa. Oikeassa kierroksessa sain olla hyvin tarkkana, että Manu kääntyi myös ulkoa eikä pyrkinyt suurentamaan ympyrää sieltä ulos valumalla. Vasemmassa kierroksessa taasen sain huolehtia siitä, etten vääntänyt ratsua mutkalle sen asettuessa helpommin. Vasen kierros onnistui tässä tehtävässä sitten jostain syystä paremmin, ja muutamia pätkiä Manu esitti mukavan rentoa ja tasaista laukkaa, jossa ei ollut tietoakaan kipityshaluista. Olin aika mielissäni ja fiilistelin antaumuksella meillä toiminutta yhteistyötä. Oikea kierros laukassa ei tuonut niin hyviä hetkiä, vaikka opettaja totesi, että kovasti työstimme asiaa oikeaan suuntaan. Hassua, että itselleni yleensä vahvempi oikea kierros olikin nyt Manun kanssa se vaikeampi suunta. Ulkoavuilla kääntäminen tahtoi ilmeisesti kuitenkin aina unohtua, jolloin Manu pääsi mutkalle eikä voinut tasoittua laukkaamaan tasaisesti, kun ei ollut alun perinkään suorana. Paikoin tajusin tasapainottaa menoa ulko-ohjan pidätteillä ja kääntää kunnolla ulkopohkeella, mikä oli jo kuitenkin edistystä. Opettaja vielä neuvoi korjaamaan omaa istuntaa ajattelemalla napaa vähän Manun vasenta korvaa kohti, jolloin sain lantiota suoristettua. Istunnan korjaaminen oli taasen vähän haastavaa, mutta palkitsevaa, kun oikea asento tuntui näkyvän Manun kulkemisessa hyvällä tapaa.

Jalka nousee, kun paarma kiusaa.

Loppuraveissa Manu kiirehti taas jonkin verran, mutta tarpeeksi uskottavilla toppuutuksilla malttoi rauhoittua. Menimme oikeaan kierrokseen, joten kunnon hetkiä en saanut enää esiin. Yritin muistaa ulkoavuilla kääntämisen merkityksen, mutta paikoin jäin sisäpuolelta nyhertämään omiani, jolloin pakka aina vähän levisi. Tunnista tuli kuitenkin hyvin vahvasti positiivisen puolelle jäänyt fiilis. Ennen tuntia pyörittelin jo silmiäni ja mietin, kuinka hirveää onkaan edessä. Manu yllätti kivasti olemalla sangen asiallinen tapaus. Vaikka avotaivutukset vasemmassa kierroksessa eivät juuri onnistuneetkaan, ja Manu pääsi loppua kohti kipittämään enemmän, oli meno silti kaukana niistä kauheimmista kerroista. Blogista tarkistin, että meille tuli tällä tunnilla 11. yhteinen kerta. Jos kolmas kerta ei kertonut meille mitään, niin onneksi tuli tämä 11. kerta vastaan. Tämän tunnin pohjalta voin toivottavasti seuraavalla kerralla nousta valmiiksi luottavaisemmin mielin Manun selkään.

Kuvista ja videoista kiitos Alekseille ja Noralle!

Varovaista ratsastusta

Maastoestekurssin päättäneen tunnin jälkeen ehdin huilailla hyvän tovin ennen kuin suuntasin takaisin tallille ensin omalle tunnilleni ja siitä suoraan kouluratakurssin viimeiselle tunnille. Ratsukseni omalle tunnille sain Hilanterin enkä pahastunut ollenkaan. Sainpahan mennä selvästi erilaisella ratsulla ennen kuin kiipesin taas Peran kyytiin. Ratsukoita tunnilla oli ihanasti vain viisi, ja koulutunnin tehtävinä oli tuttu ympyrällä työskentely, jossa siirrettiin hevosen takaosaa vuoroin ulommas, vuoroin sisemmäs asetus aina takaosan myötäisesti pyydettynä. Hilanteri oli saanut huilia edellispäivän, ja tämä tunti oli sille samalla niin päivän ensimmäinen kuin viimeinen.

Takaosan siirtelyt tehtiin kaikeksi onneksi käynnissä. Tietysti niin ravi- kuin laukkatyöskentelyssä sai käyttää apuna hyväksi havaittuja siirtelyitä, mutta meille Hilanterin kanssa jo käynnissä tehtävä osoittautui riittävän haastavaksi. Hilanteri oli helpompi saada molemmissa kierroksissa myötäasetukseen ja siirtämään takaosaa sisemmäs. Tahti tosin sammui pahasti paikoin, vaikka opettaja neuvoi pyytämään takaosaan aktiivisuutta. Hilanteri tosin halusi harkita askeleensa tarkoin eikä juuri noteerannut reipastumispyyntöjäni. Hilanteri tykkäsi myös kenottaa turvallaan vasemmalle, joten myötäasetuksen saaminen oikeassa kierroksessa olikin melkoisen houkuttelun takana. Yritin muistaa pitää istuntani tasaisena ja rentona, etten olisi lähtenyt puskemaan Hilanteria sillä liikkeelle. Tämä ratsu kun on sangen tarkka ratsastajan istunnasta ja muistuttaa kyllä heti, mikäli kokee tulevansa puristetuksi tai pusketuksi istunnalla. Paikoin jäin nyhräämään istunnallani omiani, jolloin Hilanteri alkoi uhkaavasti sammua ja viestiä, että jumitusprotesti olisi tuloillaan. Noina hetkinä sain ihmeen hyvin nollattua istuntani takaisin perustilaan, jolloin Hilanteri suvaitsi taas edetä hieman.

Vasta-asetuksen saaminen sekä takaosan siirtäminen ulommas olivat vaikeita molemmissa kierroksissa, mutta etenkin vasemmassa kierroksessa. Hilanteri vastusteli pyyntöjäni, vaikka kuinka yritin niitä sille selventää. Vastustelu näkyi moneen kertaan siinä, että ratsuni yksinkertaisesti töksähti paikoilleen. Välillä olin melkoisen epätoivon partaalla, kun en saanut pyyntöjäni ollenkaan läpi, ja Hilanteri oli hyvin vastahakoinen. Toki se on jäykkä, mutta juuri tällainen jumppa saisi sitä vetreämmäksi. Tosin mikäpä minä olen sitä moittimaan haluttomuudesta venytellä, kun en voi itsekään kovin kehuskella omalla venyttelyinnollani. Opettajan ollessa apuna saimme Hilanterin kanssa muutamia askeleita sinnepäin, mutta jäimme aika kauas oikeasta suorituksesta. Opettaja kuitenkin lohdutti sanomalla, että Hilanteri yritti välillä mennä oikeaan suuntaan, vaikka ei aivan siihen lopulliseen asentoon päässytkään. Yritystä siis ainakin oli, joten on sekin tyhjää parempi.

Ravia ja laukkaa työstimme myös ympyrällä. Molemmissa askellajeissa huomasin Hilanterin liiraavan välittömästi ulkolavan puskemisen avulla karkuun, mikäli hetkeksikään unohdin pitää ulkopuolen hallinnassa. Ihanan opettavaista! Opettaja neuvoi pitämään ulko-ohjan lähempänä hevosen kaulaa, jotta tuki pysyisi kunnolla koko ajan. Ulkokäteni ja -pohkeeni eivät harmillisesti osaa tehtäviään vielä sangen hyvin, vaan unohtuvat välillä toimettomiksi. Mutta kun sain ne pidettyä hommissa, palkitsi Hilanteri yritykseni pyöristymällä ja rentoutumalla, kun se viimein oli saatu suoremmaksi. Opettaja muistutti pyöreämpinä hetkinä olemaan antamatta Hilanterin kuitenkaan vajota liian alas. Sen sijaan tavoitteena oli saada sitä kantamaan etuosa ja olemaan takajalkojensa päällä. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä jäin ihastelemaan pyöreänä kulkevaa hevosta ja kiitoksena myötäsin ohjasta aina liikaa antaen Hilanterin valua etupainoiseksi. Sentään muutamina kertoina sain jatkettua ratsastusta siitä, kun Hilanteri antoi periksi, ja muutamat askeleet menivät mukavan kevyenä.

Loppuraveissa Hilanteri oli taas reippaimmillaan. Yritin hyödyntää tätä virtaa parhaani mukaan siten, että saisin Hilanterin rennoksi ja takaa aktiiviseksi. Jäin hakemaan tätä asiaa liian paljon ohjalla ja etuosaan keskittyen, jolloin aktiivisuus tahtoi sammua. Muutamina kertoina tajusin kuitenkin käyttää pohjettani tukemassa liikettä enkä ottanut ohjalla liikaa, jolloin Hilanteri jäikin kivasti tuntumalle. Kunnes taas suoran avautuessa tai minun jäädessä matkustamaan ratsu päätti, että nyt oli aika pistää taas tohinalla kaviota toisen eteen. Niinä hetkinä huomasi kyllä, että Hilanteri on ravisuvusta. Sen isähän on Vekseli, joka raviurallaan tahkosi reilun 420 000 euron tilin. 

Hilanterin kanssa en koskaan tiedä varmasti, miten tunti menee. Tällä tunnilla ratsastin aika varovaisesti, kun jo alkutunnista esiintyneet pienet jumittelut saivat minut pelkäämään kunnon paikoilleen juurtumisia. Niissähän Hilanteri on tunnetusti hyvä. Olen tyytyväinen siihen, kuinka osasin nollata omaa ratsastustani siten, että Hilanteri unohti jumittelunsa aina hetkeksi ja eteni. Samalla kuitenkin olin ehkä liian arka vaikuttamaan, jolloin en saanut motivoitua Hilanteriakaan kunnolla. Ratsastukseni olikin melkoista tasapainottelua pyytämisen ja melkein anelun väliltä. Hilanterin kanssa saisin oppia ratsastamaan päättäväisesti, jolloin sekään tuskin viitsisi oikutella kunnolla, kun tajuaisi minun olevan tosissaan.

Puutteellista topakkuutta

Kohtuullisen tarmokas hetki.

Sunnuntain ratsastukset eivät päättyneet Mintin pitämään tuntiin, vaan jatkoin siitä suoraan B-A-tunnille korvaamaan väliin jäänyttä omaa tuntiani. Ratsunani oli pieni yllätys, nimittäin Jukka. Ehdin tunnilla väittää, etten ole mennyt sillä ainakaan vuoteen, kunnes blogi jälleen armottomasti paljasti, että tämän vuoden helmikuussa sillä viimeksi ratsastin. Onneksi en tätä silloin muistanut, sillä olisin harmistunut hiiteen, kun kohelsin tämän(kin) tunnin ihan ihmeellisesti. On se keskittyminen vain joskus kamalan vaikeaa.

Tunnilla ratsastajia oli ihanasti vain viisi, ja treeniaiheena oli puolestaan sulkutaivutukset niin käynnissä kuin ravissa. Sulkujen pariin sukellettiin tekemällä toisen pitkän sivun alkuun voltti, jossa tuleva sulkutaivutus valmisteltiin ja siitä saattoikin sitten jatkaa pitkää sivua sitä tehden. Oikeaan kierrokseen tehtynä sulkutaivutus tuntui kohtuullisen helpolta. En vääntänyt Jukkaa tuhannen mutkalle, vaan maltillisesti pyysin takaosaa vähän sisemmäs huolehtien etuosasta samalla. Jukka kulki muuten kivasti, mutta tahtoi sulkutaivutuksessa hyytyä. Opettaja toivoi Jukan etuosaan ryhtiä, jonka saaminen onnistui, kun sain pidettyä takaosaa liikkeellä ja etuosaa puolipidätteiden avulla kontrollissa. Onnistuneiden yritysten seurauksena Jukka paikoin vähän jopa lyheni. Pitkän sivun loppuun pyöräytettiin myös voltti, jonka jälkeen jatkettiin normaalisti edeten ja toiselle pitkälle sivulle vielä voltti pyöräyttäen ennen kuin oltiinkin taas tehtävän alussa. Jukka asettui ihan kivasti oikealle, mutta aktiivisuus oli edelleen pahasti hukassa. Opettaja tuumasi, että Jukka menee niin paljon helppoja tunteja, ettei hevillä halua alkaa kulkea oikeinpäin. Sen kyllä huomasi, sillä poni käytti jokaisen lepsun hetkeni hyväkseen.

Vasemmassa kierroksessa sulkutaivutus käynnissä onnistui vielä ihan kohtuullisesti, vaikka suunta oli minulle ja kaiketi samalla Jukalle vähän vaikeampi. Istuntani ei ollut tasapainossa, vaan valui tyypillisesti vasemmalle. Sain korjata sitä aika paljon, mutta vakaata kohtaa en satulasta löytänyt. Tässä kierroksessa Jukka ei niin helposti siirtänyt takaosaansa sisemmäs eikä antanut asetukselle periksi, vaan jännitti vastaan. Opettaja neuvoi olemaan sinnikäs ja odottamaan, että Jukka antaa periksi. Näitä hetkiä ei valitettavasti tehtävälle juuri sattunut, vaan sain houkutella Jukkaa melkoisesti muualla pyöritetyillä volteillakin ennen kuin se yhtään antoi periksi. Opettaja hoksautti myös huolehtimaan vasemmassa kierroksessa siitä, että Jukan etuosa kääntyy myös. Apuna sai käyttää vasta-asetusta, jonka avulla sain oikeaa puolta paremmin hallintaan ja sitä kautta Jukkaa suoristumaan.

Keskittynyt hetki voltilla.

Sulkutaivutuksia tehtiin myös ravissa. Oikeassa kierroksessa taisimme saada pari järkevää hetkeä, mutta muu aika menikin Jukan ravissa istumisen opetteluun. Ravi ei ollut korkeaa nähnytkään, mutta en silti muka osannut istua siinä, vaan pompsahtelin matkassa. Vasemmassa kierroksessa sulkutaivutuksista ei tahtonut tulla oikein mitään. Kuvioon sai lisätä sulkutaivutuksen jälkeen sopivassa kohdassa tehdyn siirtymisen laukkaan. Jukan piti vertyä tässä askellajissa toimimaan paremmin, mutta tällä kertaa se otti siitä lähinnä kipitysvirtaa. Niinpä sulkutaivutuskohdat menivätkin siihen, että Jukka kipitti, ja minä yritin toppuutella sitä malttamaan ja kuuntelemaan pyyntöjäni. Välillä tuskastuin poniin, joka pyrki karkaamaan alta. Tai oikeasti tuskastuin omaan avuttomuuteeni. Jukkahan on myös näpsäkkä kouluponi, mutta tällä kertaa minun kouluratsastajan asenteeni oli jäänyt matkasta.

Lopuksi laukkasimme vielä enemmän oikeassa kierroksessa pyöritellen myös voltteja matkan varrelle. Jukan laukka alkoi muuttua ponnettomammaksi ja nelitahtisemmaksi, jolloin meno oli paikoin aika kulmikasta. Yritin huolehtia ulkoavuilla kääntämisestä ja siitä, että poni pysyy suorempana, mutta kovin montaa hyvää hetkeä en laukkaan saanut. Jukka tuntui vain kiirehtivän omille teilleen ilman, että sain sitä keskittymään minuun. Laukka tuntui myös hassun lyhyeltä Peran jälkeen, joten istuntani ei osannut sopeutua siihenkään näin vikkelästi. Lopulta saimme siirtyä loppuraveihin. Jukalla oli jälleen kipitysvaihde päällä, ja sain toppuutella sitä melkoisesti ennen kuin se yhtään malttoi. Pyörittelimme vielä ympyröitä, ja paikoin sain Jukkaa loksahtelemaan vähän kohdilleen, jolloin se antoi aavistuksen verran periksi. Hetket eivät olleet pitkiä, enemmänkin päinvastoin, mutta sellaisia kuitenkin, että lohduttauduin osanneeni vaatia edes hieman sinnepäin ymmärrettävästi.

Aina on hyvä hetki elehtiä ja letittää hevosen harjaa.

Huomasin jo tunnin alkumetreillä, että oma keskittyminen oli kulutettu ratsastuksen osalta loppuun jo edellistunnin aikana. Sain moneen kertaan komentaa itseäni yrittämään edes eikä vain matkustamaan. En olekaan aikoihin mennyt kahta tuntia putkeen, joten ehkä siksikin oli vaikea osata vaihtaa hevosesta toiseen lennosta. Kenties tunti olisi mennyt vähän hallitummin, jos olisin jatkanut sille suoraan Peralla. Tai ehkä olisimme molemmat lyöneet hanskat tiskiin, kun olimme jo olleet niin eri kartoilla aiemmin tunnin aikana. Oli miten oli, niin Jukan kanssa olisin saanut olla topakampi. Minun olisi pitänyt tuumata Jukalle, että nyt teemme tunnin keskittyneesti hommia ja sitten on aika levätä. Mutta en vain jaksanut itse olla niin hereillä, että olisin saanut poninkin uskomaan minua, ja niinpä menimme vähän vasemmalla kädellä tämän kerran. Tulipahan kuitenkin ratsastettua ainakin.

Kuvista ja videoista kiitos Alekseille ja Noralle!

Siirtymät treenissä

Toiseksi kesätunnikseni otin torstain B-A-tunnin. Ei tuntunut edes hassulta olla torstaina omalla tallilla, sillä aiemmin sama päivä sisälsi Tallinmäen tunnin. Mietin kovasti tallille päästyäni, jatkuisiko Atte-putkeni. Listasta selvisi, että Atte meni toiselle ratsastajalle, mutta pysyin sentään samassa hevosrodussa, kun sain ratsukseni Hilanterin. Tunnin aiheena olivat siirtymät, joita treenattiin niin ympyröillä kuin lävistäjällä.

Siirtymiä tehtiin ensin ympyrällä siten, että ensimmäinen puolikas mentiin käynnissä, sitten puolivälistä nostettiin ravi ja sitten ympyrän päättyessä siirryttiin taas käyntiin. Kuvio tehtiin myös toisinpäin eli ympyrä aloitettiin ravissa, siirryttiin käyntiin ja ympyrän päättyessä taas takaisin raviin. Siirtymät käynnistä raviin ja takaisin onnistuivat ihan kivasti. Mitä nyt mahdollisesti saavutettu pyöreys katosi molempiin suuntiin siirryttäessä, vaikka kuinka yritin houkutella Hilanteria pysymään rentona. Oikea kierros oli molemmissa askellajeissa helpompi. Vasemmassa kierroksessa sain taas huolehtia siitä, että ensinnäkin itse olin kääntymässä hevosen mukana ja toiseksi siitä, että Hilanteri asettui ilman, että yritti painaa sisälle.

Tehtävää hinkattiin vielä tekemällä ravista laukannostoja, jotka tehtiin ympyrän puolivälissä. Sen jälkeen laukattiin loput ympyrästä, jatkettiin uraa myöten ja lähdettiin lävistäjälle, jonka puolivälissä siirryttiin takaisin raviin. Tein itselleni laukannostoista jotenkin niin ison asian, että häselsin niiden aikana luvattoman paljon. Tehtävä aloitettiin vasemmassa kierroksessa, jossa Hilanteri esitti muutamat aika asialliset nostot. Se kuitenkin pääsi hieman kurvailemaan mutkalla etenkin lävistäjälle lähdettäessä enkä juuri ehtinyt sitä lyhyen pätkän aikana saada kuulolle. Siirtymät raviin onnistuivat helposti, mutta ne olivat vähän töksähtäviä vailla sujuvuutta.

Oikeassa kierroksessa puolestaan panikoin nostoja niin paljon, ettemme saaneet omasta mielestäni yhtään kelvollista aikaiseksi. Jotenkin Hilanteri tuntui löysältä enkä saanut heräteltyä sitä aktiivisemmaksi. Nostot tehtiin harjoitusravista, jossa en taaskaan osannut istua kunnolla, joten se varmasti selitti Hilanterin haluttomuuden liikkua hyvin eteen perunasäkki selässä heiluen. Se mikä laukannostoissa hävittiin, niin muualla laukassa ehkä voitettiin vähän takaisin. Tähän suuntaan sain Hilanterin aika suoraksi, jolloin se laukkasi mukavan pyöreänä. Lävistähetkistä opettaja bongasi ainakin yhden sellaisen, jossa tunnetusti noin sadalle mutkalle taipumaan kykenevä Hilanteri meni niin suoraan kuin mahdollista. Siltä se kyllä tuntuikin, sillä se oli kevyt edestä, mutta aktiivinen eikä sitä tarvinnut säätää. Raviin pääsimme siirtymään ehkä aavistuksen sujuvammin kuin toisessa kierroksessa, mutta silti niitä olisi saanut valmistella huolellisemmin. Treenasin aina tilaisuuden tullessa nopeasti siirtymiä tavoitellen Hilanterin pysymistä rentona, mutta jotain pääsi tapahtumaan aina juuri ennen siirtymää, jolloin rentous katosi silmänräpäyksessä. Todennäköisesti jännitin istuntani irti satulasta kuvitellen sen sijaan tekeväni pidätteitä istunnalla. Se selittäisi, miksi hevonenkin jännittyi.

Loppuraveissa Hilanteri olikin sitten aika mukava ja pysyi pidempiä hetkiä rennon pyöreänä ja kivasti liikkuen. Koetin muutamia askeleenpidennyksiä ja välillä sain jopa pidettyä ohjat käsissä enkä nakannut niitä pois. Pidennys oli kuitenkin sangen maltillinen, en tainnut rohjeta pyytää kunnolla tai sitten en vain kyennyt siihen, kun liian suuri osa keskittymisestäni meni ohjien pitelemiseen. Joka tapauksessa loppuraveissa tuli rentoja hetkiä, joissa Hilanteri tuntui myös suoralta. Siihen oli hyvä päättää päivän tunti. Olin ennen satulaan nousemista ehtinyt fiilistellä aiempia todella hyviä kertoja, joiden rinnalla tämä oli pieni pettymys. Taisin fiilistelyideni takia jäädä ratsastamaan vähän puoliteholla, kun ajattelin Hilanterin lukevan ajatukseni jo tässä vaiheessa. Ihme ja kumma näin ei käynyt, minkä kyllä huomasi tunnin sujumisesta. Kun keskityin, Hilanteri keskittyi. Jos taas herpaannuin, oli ratsunikin samalla sekunnilla omissa maailmoissaan. Hevonen tosiaan on ratsastajansa peili, niin hyvässä kuin pahassa.

Uusintayrityksestä uittamiseen

Onnellinen heppatyttö ja Atte.

Ensimmäisen kesätunti vierähti kesäisissä merkeissä, ja ratsukseni sain Aten, mistä en aluksi ollut hyvilläni. Olin ajatellut saavani aiheesta taukoa sen kanssa vääntämisestä, mutta opettaja oli toista mieltä. Toisaalta parempi on yrittää kuin luovuttaa aina heti kättelyssä. Fiksu veto opettajalta siis, ja onnekseni aloin ajatella ennen Aten selkään kipuamista samoin. Tunnin alussa selvisi, että menisimme koulua puoli tuntia ja sitten pääsisimme uittamaan hevosia. Kivaa!

Istuntavirhe 1: ratsastaja myötää niskastaan.

Tunnin tehtävänä oli ravin ja laukan työstäminen pääty-ympyröillä. Ympyrältä toiselle siirryttiin puolestaan käynnissä. Ohjien tuntumalle oton jälkeen Atte tuntui itsestään mukavan kevyeltä. Vasemmassa kierroksessa keskityin huolehtimaan, ettei se päässyt juurtumaan vasempaan ohjaan kiinni ja samalla olemaan itse mahdollisimman kevyt käsistäni. Ravissa paikoin Atte ei tahtonut asettua, vaan valui sisäpohjetta vasten. Korjasin hevosta taas takaisin oikealle uralle pienillä kohottavilla sisäohjan pidätteillä samalla, kun sisäpohkeella pyysin hevosta pysymään reitillä. Atte korjasi menoaan aika kivasti ja vaikutti siltä kuin se olisi läpiratsastettu vasta. Korjauksien lisäksi pyrin rentouttamaan käteni heti, kun pyyntö meni läpi. Tällä yritin edesauttaa sitä, että Atte jäisi kulkemaan rennommin, kun en olisi itse pusertamassa ylimääräistä. Samalla koetin muistaa kääntyä hevosen mukana, jotta en jäisi jarruttamaan menoa jäljessä tulevalla istunnallani. Paljon oli siis korjattavaa, mutta tuloksiakin näkyi. Paikoin Atte asettui mukavasti ja kulki kevyenä edestä ilman kiireen häivääkään. Opettajakin pääsi kehumaan menoa, ja minä taas muistamaan, kuinka kevyt Atte halutessaan osaa olla.

Ryhdikäs hetki laukassa.

Vasemmassa laukassa Atte kulki vähän paremmin ehkä kuin ravissa. Noston jälkeen laukka oli aina tovin vähän nelitahtista, jolloin opettaja neuvoi auttamaan Attea parempaan tahtiin kevyillä raipankosketuksilla. Opettaja muistutti myös asettamaan reilusti, jotta pyyntö meni rehellisesti läpi. Tämän muistamalla ja laukan tahtia hakemalla saimme muutamia kivoja pätkiä. Atte oli ihan uskomattoman kevyt edestä eikä ollut puhettakaan, että se olisi painanut ohjille tai roikkunut vasemmalla ohjalla raskaasti. Toki välillä Atte yritti jotain sen kaltaista, mutta palasi kevyeksi sangen helposti. Olipa kyllä ihan erilaista menoa kuin edellisellä kerralla ja varsin makeaa paikoitellen.

Istuntavirhe 2: takakeno.

Oikeassa kierroksessa sain olla tarkkana ulko-ohjan kanssa, etten päästänyt Attea asettumaan ylikorostetusti oikealle. Välillä ajattelinkin hieman vasta-asetuksen hakemista, jolloin sain Aten paremmin molempien ohjien tuntumalle. Atte alkoi ilmeisesti lämmetä, sillä jarrut alkoivat kadota paikoin. Mitään järjetöntä kaahausta ei tietenkään ollut, mutta Atte vain vaivihkaa kiihdytti askeliaan ja päätyi sellaiseen turhan kiireiseen raviin. Siinä sitten hoin mielessäni vahvaa istuntaa, pohkeita kiinni ja sitten pidätteitä myötäyksiä unohtamatta. Tulokset olivat sitten välillä sinnepäin, välillä taas pienen jarrutusmatkan jälkeen toimivia. Käytin myös kevennettyä yhden ohjan pysäytystä etenkin laukkaamisen jälkeen, kun Atte ei halunnut kuunnella liki ollenkaan. Joka tapauksessa saimme oikeassakin laukassa hyviä hetkiä, joissa Atte rentoutui pyöreäksi ja laukkasi kohtuullisen tahdikkaasti. Ravissa taas Atte enemmän yritti kiihdytellä, mutta opettajan vinkkien mukaan sinnikkäitä pidätteitä myötäyksiä unohtamatta tekemällä sain sen aina paikoin kuulolle. Istuntani ei kuitenkaan pysynyt pidätteissä vakaana, jolloin se ei antanut tukea jarrutusyrityksilleni, jolloin jäin liikaa ohjaan kiinni. Atte taas ajatteli niinä hetkinä varmaan, että haluan leikkiä vetokisaa, ja niinhän siinä sitten kävi. Jos oma pakettini oli yhtään kasassa, kuunteli Atte pidätteet paremmin.

Lyhyen kouluväännön jälkeen opettaja komensi meidät jonoon, ja lähdimme lammelle. Jätin tietysti satulan, suojat ja ylimääräiset omat kamppeeni matkasta, jotta voisimme kahlailla kunnolla. Lammelle päästyämme saimme sännätä veteen niin ravissa kuin kertaalleen laukassakin. Atte tuntui tykkäävän kahlailusta ihan kohtuullisesti, vaikka kaikki vihreä vetikin sitä kummasti puoleensa. Olipa ihana päästä uittamaan hevosia ensimmäistä kertaa tälle kesälle ja aika aikaisin vielä, kun nyt on kuitenkin vasta kesäkuun alku. Ihanaa vaihtelua, kun jokaista tuntia ei tarvitse mennä alusta loppuun saakka keskittyneesti, vaan välillä voi vaihtaa vapaalle ja vain nauttia hevosen kanssa puuhailusta. Kyllä kelpasi!



Kuvista ja videoista kiitos Alekseille!

Pientä jännitystä

Päätin ilmeisesti aloittaa pienen estetuntiputken, sillä suuntasin sunnuntaina kuokkimaan B-A-tunnille esteiden pariin. Sunnuntain opettaja oli lomalla, joten tallin toinen opettaja veti tunnin. Olinkin toivonut häneltä edellispäivänä jokeriratsua ja lisäsin toiveeseen, etten pahastuisi, vaikka jokerina olisi poni. Toiveeni napsahti mainiosti nappiin, sillä sain Elmon. Hieman kyllä jännitin, mahtaisiko Elmo esitellä sinkaisujaan tunnilla, mutta päätin luottaa sen viime aikaisen rauhoittumisen pätevän tänäänkin. Kun Elmo oli vielä Tallinmäellä, ehdin hypellä sillä viidesti, ja ne kerrat menivät ihan mukavasti. Lisäksi edelliskerran estetunnilla se meni todella fiksusti ratsastajan kanssa niin lyhentäen kuin pidentäen laukkaa vanhan tekijän lailla.

Alkuverryttelyssä tulimme toisella pitkällä sivulla puomeja ravissa käyttäen niiden välissä käynnissä. Alkuun Elmo liikkui tuttuun tapaan vähän hitaasti ja yritti kiskoa ohjia pidemmäksi. Komensin sitä topakammin liikkumaan, jolloin se malttoi keskittyä paremmin ja ensimmäiset puomit ylittyivät hyviin. Siirtymiset käyntiin eivät tuottaneet ongelmaa, sillä Elmo tykkää kovasti mennä hitaampaa. Ravi nousi käynninkin jälkeen ihan hyvin, mutta olisin läpi linjan saanut keskittyä tasaisempaan tahtiin ja suorempaan tiehen. Kuviota muutettiin vielä sen verran, että ensimmäisten puomien jälkeen siirryttiin edelleen käyntiin, mutta ravin sijasta nostettiinkin laukka ja ylitettiin toinen puomi. Aluksi tahdoin hoputtaa Elmoa liikaa jo ravipuomeilla, jolloin meno meni hätäiseksi. Käyntiin päästiin edelleen ihan ok, ja laukatkin nousivat pääosin hyvin ja vielä toivotusti vasempana. Kertaalleen nosto ei mennytkään läpi, vaan Elmo nosti ensin ravin ja hitusta ennen puomia laukan. Laukassa Elmo tuntui hieman löysältä, mutta en sitten tohtinut jännityksissäni komentaa sitä liikkumaan, sillä pelkäsin nynnynä Elmon joko ampaisevan innoissaan tai pukittavan protestina.

Sitten tulimme 26 metrin suoraa linjaa nyt minikavaletteina sekä jatkettiin siitä toisella pitkällä sivulla olleelle puomin, pystyn ja puomin viritelmälle. Suora linja meni vähän niin ja näin hetkittäin, sillä laukka ei oikeassa kierroksessa lähtenyt rullaamaan toivotusti. Muutamia kertoja rämmimme välin miten sattuu ja yksittäisen esteen myös. Kaarteet esteille menivät hieman puskien, jolloin laukka kärsi edelleen samoin kuin lähestyminen. En ollut kovin napakkana ratsastamassa Elmoa, jolloin se ehti muutaman kerran pudottaa tehtävällä ravillekin. Ilmeisesti pieni jännitykseni sotki tätäkin, vaikka Elmo kulki edelleen pientä aktiivisuuden puutetta huomioimatta tasaisesti. Olisin myös voinut keskittyä rutkasti paremmin muun muassa niiden kaarteiden ratsastamiseen, mutta jotenkin hihkuin vain tulevia esteitä niiden välistä piittaamatta.

Seuraavaksi tulimme suoraa linjaa nyt pieninä pystyinä tavoitteena ensin saada väliin mahdollisimman monta askelta, sitten mahdollisimman vähän. Laukan lyhennyksessä töpeksin alussa siten, etten lähtenyt lyhentämään riittävän ajoissa, jolloin Elmo pääsi ensimmäiselle esteelle miten sattuu. Niinpä väli hurahti kahdeksalla askeleella, kunnes tajusin lyhentää ajoissa ja pitää ensimmäisen hypyn pienenä. Sitten saimme sentään väliin yhdeksän askelta. Tie esteiden välissä mutkitteli hieman, kun en muka osannut sekä lyhentää laukkaa että ratsastaa suoraan. Kehtasinpa kertaalleen lähteä sukeltamaan, kun luulin Elmon lähtevän kauempaa. Kertaalleen puolestaan jäin matkasta, kun Elmo ampaisikin kaukaa. Päästin ohjat pitkäksi, jolloin Elmo ajatteli lipuvansa reitiltä ja ohittavansa toisen esteen, mutta onnekseni sain ohjia hinattua sen verran takaisin, että sain Elmon suuntaamaan esteeltä. Kuten olen parissa muussakin estetuntikirjoituksessa todennut: sangen epämääräistä menoa.

Sitten tehtävää tultiin pidentämällä laukkaa, mikä taas tätä nynneröä jännitti. Sitä ei helpottanut se, että muutaman kerran Elmo vinkaisi ennen siirtymistään laukkaan. Vinkaisut ovat yleensä edeltäneet sinkaisua, mutta tällä kertaa Elmo tyytyi yhteen moiseen ja varsin hillittyyn sellaiseen. Lopulta aloin taas luottaa Elmoon ja uskalsin vähän ratsastaa sitä eteen. Elmon askel venyikin helposti, ja pääsimme välin lopulta mainiosti seitsemällä sujuvalla askeleella. Oikea laukka oli taas Elmolle vähän vaikeampi, ja se esittikin muutaman kerran alkuun ristilaukkaa, jonka korjasimme ympyrällä pois. Elmo oli mukavasti linjan välissä kuulolla, jolloin ehdin laskea laukat ja vaikuttaa ajoissa, mikäli tarvetta moiselle ilmestyi. Pääosin tehtävä meni kuitenkin lopulta mukavasti, kun rohkenin antaa Elmon laukata enkä jarrutellut sitä turhaan.

Lopuksi tulimme vielä yksittäisenä okseria, jolle laskimme viimeiset kolme askelta ennen hyppyä. Tämä meni hyvin sen jälkeen, kun annoin Elmon taas laukata rennosti ja sopivan rennosti. Laukka tosin taisi muutamia kertoja hypyssä vaihtua, mutta sen onneksi ehti korjata esteen jälkeen ympyrällä. Miinusta tosin minulle siitä, että pohkeeni kehtasivat taas heilahdella hypyissä taakse, vaikka okseri ei edes leveä ollut. Ei ihme, jos ratsuni tulevat esteelle vähän miten sattuu, kun jätän ne silloin melkein yksin irrottamalla pohkeeni tuntumalta. Onneksi loppuun sain hieman korjattua ongelmaani, ja meno tuntuikin heti tasaisemmalta ja helpommalta, kun pidin koipenikin matkassa.

Tunnin loppuraveissa olikin hyvä mieli, ja tuumasin opettajalle tekeväni Elmosta vielä esteponini. Se on kuitenkin ihanan mutkaton hyppäämään, kun sen saa liikkeelle ja näyttää esteen. Jännitin siis onneksi aika pitkälti turhaan ja varmasti tartutin vinkuenergiaa sitä kautta Elmoon. Rohkaistuin kuitenkin pistämään Elmon toiseksi vaihtoehdokseni seuraavalle estetunnille ja luulenpa myös, että muutoinkin uskallan taas useammin hyppäämään tällä ponilla. On se kuitenkin parhaimmillaan sen verran mukava ja mutkaton tapaus.

Videoista kiitos Alekseille!

Vinkistä jonkinlaista vaaria

Viimeistelin tämän viikon ratsastukset sunnuntain B-A-tunnilla, jolla Kaisakin oli. Luvassa oli koulua, ja ratsukseni olin saanut Peran. Koska ratsuni oli valmiiksi tunnilla, ehdin kerrankin vähän venytellä omia jalkojani koitosta varten. Treeniaiheena oli hevosen jumppaaminen sulkutaivutusten avulla. Kuviona oli tehdä sulkutaivutusta pitkille sivuille välillä suoristaen tai voltti pyöräyttäen. Lyhyille sivuille sai puolestaan tarvittaessa pyöräyttää pääty-ympyrän. Tehtävää mentiin sekä käynnissä että ravissa. Opettaja neuvoi keskittymään siihen, että tuntisi, mitä hevosessa tapahtuu liikkeiden aikana.

Tehtävän pariin lähdettiin heti käynnissä. Pera oli ollut sopivasti edellisellä miniestetunnilla, joten se oli valmiiksi hyvin verrytelty. Käynnissä sulkutaivutukset tai ainakin kovasti sen kaltaiset liikkeet onnistuivat hieman helpommin vasempaan kierrokseen. Suurta eroa oikean kierroksen menoon ei ollut, mutta jotenkin vasen tuntui itselle helpommalta. Hankalinta oli saada asetus pysymään samalla, kun takaosa oli vähän uralta sisempänä ilman, että Pera pullautti etuosankin uralta pois. Sisäpohje pääsi siis käyttöön ja hetkittäin jopa toimikin.

Tunnin aikana keskityin huomioimaan alaselän notkon korjaamista samoin kuin sitä, että en jumittanut käsiäni koviksi, vaan annoin niiden elää sopivasti. Pera tuntui pitävän näistä ratkaisuista, ja saimme käynnissä molempiin suuntiin aika kivoja sulkutaivutuksia aina, kun sain palikat kohdilleen. Hienointa oli se, että muistin rentoutua paljon useammin kuin normaalisti. Välillä tietysti kangistuin vanhoihin tapoihini eli polvet alkoivat yhtäkkiä puristua satulan ympärille, ja käsi jähmettyi kovasti, mutta virheet huomattuani korjasin niitä taas vähemmäksi. Opettaja toivoi Peran takaosalta sulkutaivutuksissa isompaa liikettä, mikä tosin jäi vähän puuttumaan. Meno tahtoi sulkujen aikana vähän hiipua, jos niiden saamisessa oli hankaluuksia. Suoristushetkissä sekä voltilla ja ympyröillä oli mukava huomata, kuinka Pera pysyi niidenkin aikana paljon paremmin tuntumalla ja pyöreänä. Ilmeisesti jumppa alkoi tehdä tehtäväänsä tai ehkä hetkittäiset korjaukset omassa ratsastuksessani auttoivat sitä kulkemaan paremmin.

Ravissa helpommalta kierrokselta tuntui käynnistä poiketen oikea kierros. Siinä sain hallittua Peran etu- ja takapäätä jotenkin paremmin, kun taas vasemmassa kierroksessa oli vaikeuksia. Jostain syystä en tuntunut saavat Peran takaosaa siirrettyä kunnolla sisemmäs, vaan muutos oli aika pieni. Lisäksi Pera yritti kovasti pitää asetuksen oikealle, vaikka koetin houkutella sitä pois sieltä. Harjoitusravissa istuminen tuotti myös vasemmalle paljon enemmän ongelmia. Liekö sitten johtunut siitä, että tahdoin siinä kierroksessa vinouteni takia valahtaa koko ajan satulassa enemmän vasemmalle. Oikeassa kierroksessa taasen sain korjattua painoani paremmin ja ehkä jopa jaettua sitä vähän tasaisemmin vasemmalla roikkumisen sijaan. Ravissa huomasin jännittyväni istunnallani ja käsilläni eniten, joten sain samalla muistutella itseäni ahkerammin rentoutumaan. Ravin parhaat hetket sattuivat silloin, kun Pera kulki oikeinpäin, ja tajusin istuvani kohtuullisen järkevästi ja mikä parasta, pohkeet paremmin tuntumalla pysyen! Olin ihan ihmeissäni näistä onnistumisen hetkistä ja mietin, saattoiko lyhyellä venyttelyhetkellä olla noin paljon vaikutusta. Ehkä alan uskoa siihen, niin jospa saisin siitä lisäintoa säännöllisempään venyttelyyn.

Laukkaa työstettiin puolestaan pääty-ympyröillä. Jumppaaminen oli auttanut entisestään, sillä Peran laukka oli varsin mukavaa. Opettaja toivoi hetkittäin menoon silti vähän enemmän ponnistusta ja huolehtimaan siitä, etten jäisi sisältä kiinni. Parhaimmat hetket tulivat jälleen vasempaan kierrokseen. Sain pidettyä istuntani kohtuullisesti kasassa ja huolehdittua siitä, etten jää sisälle kiinni tai unohda ulkopuolta. Sen seurauksena Pera laukkasi mukavan kevyenä tuntumalle pyöristyneenä. Opettajallekin piti hihkua, että ne hetket tuntuivat varsin makeilta. Kun Pera oli niin hyvin kuulolla, saatoin hieman prässäillä laukkaakin lyhyemmäksi. Pera totteli parhaansa mukaan, ja pätkiä saimmekin lyhyempää ja silti napakkaa laukkaa. Yhdistin niihin sitten muutamia kertoja siirtymiä suoraan käyntiin, ja pari mukavaa onnistumista niistä seurasikin. Hitsit, että laukkaa on sitten vain kiva työstää, kun palaset ovat kohdillaan.

Loppuraveissa annoin Peran venyttää ohjan perässä eteen ja alas. Nyt se jopa malttoi tehdä sitä paremmin tai ehkä sitten kehtasin pyydellä sitä useammin. Joka tapauksessa loppuun saatiin mukavan rentoa ravia, josta oli hyvä siirtyä käyntiin. Opettajalle piti vielä kehua tunnin sisältöä, kun se jostain syystä oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Vaikka sitä en tunnin alussa tiennytkään. Tehtävä vain sattui sopivaan hyvin perusongelmaani Peran kanssa eli epätasaiseen ohjastuntumaan. Nyt siihen tuli rutkasti parannusta eli jumppaaminen ilmeisesti notkisti Peraa, jolloin sen oli helpompi hakeutua tuntumalle. Samalla sain keskityttyä tehtävään koko tunnin ajan huomattavasti paremmin. Parannuksena olisi ollut se, että olisin tuntenut selkään, mitä hevosessa näinä hyvinä hetkinä tapahtui. Nyt se jäi vähän puutteelliseksi, kun en vielä osaa tuntea kovin hyvin asioita itse ainakaan istunnallani. Tämä tunti taisi silti livahtaa ainakin top5-listalleni kouluväännön parissa. Lisää tällaista, kiitos!