Sennuleirin 1. tunti: Siirtymisiä pienryhmässä

Ylirannan ratsutilan sennuleirin ensimmäinen tunti mentiin poikkeuksellisesti pienryhmissä. Kaikkinensa leiriläisiä oli 14, ja loppuviikon tunnit oli tarkoitus mennä pääosin kahdessa ryhmässä. Meidän ensimmäisen tunnin ryhmässämme oli neljä ratsastajaa, mukana tietysti Nora. Hevoset oli jaettu valmiiksi, ja minulle napsahti 1999 syntynyt, noin 170-senttinen pv-ruuna Melvis. Ratsua luonnehdittiin rauhalliseksi tapaukseksi, mutta ei kuitenkaan täysin tervakavioksi. Aamu ennen tuntia alkoikin kivasti, kun hevoset haettiin laitumelta ratsain, jos halusi. Minähän tietysti kiikuin Melviksen kyydissä laitumelta tallille.

Maneesissa pidetyllä tunnilla pääsimme tekemään siirtymiä. Opettaja oli minulle aivan uusi, joten odotin mielenkiinnolla hänen opetustaan. Melvis liikkui alusta alkaen sangen nahkeasti ja sitä sai hoputella toistuvasti liikkeelle. Opettajakin ohjeisti ratsastamaan napakasti pohkeilla ja antamaan ohjasta myöten ajoissa. Pääty-ympyröillä huomasin vasemman kierroksen olevan tuskaisan vaikeaa. Asetus ei mennyt läpi oikein millään, ja Melvis pääsi puskemaan sisemmäs. Opettaja muistutti taas olemaan rennompi sisäohjalla eikä jäämään sillä kiinni. Samalla ohjeeksi tuli muistaa kääntää ulkoavuilla. Ravissa aloimme tehdä siirtymiä lyhyempään raviin ja siitä takaisin pitkien sivujen aikana. Aluksi Melvis pääsi siirtymään käyntiin, kun en käyttänyt tarpeeksi pohjetta ja roikuin ohjissa. Ei ollut yllätys, mutta keljutti tietysti. Sitten aloin saada vähän parempia esityksiä, kun muistin olla pohkeillanikin hereillä. Istuntaakin yritin hyödyntää, mutta jotenkin jäin sillä jännittyneeksi enkä osannut rennosti sitä käyttää. Kivaa oli kuitenkin se, että Melviksen ravissa istuminen oli helppoa eli ravi ei onneksi ollut korkeaa.

Seuraavaksi teimme pitkille sivulle siirtymiset ravista pysähdyksiin. Opettaja muistutti taas pidätteiden ja valmistelun merkityksestä. Pysähdystä ei kannattanut yrittää, mikäli hevonen ei ollut valmisteltu oikein, sillä tuloksena olisi ollut vain ei-toivottu etupainoinen nyykähdys. Aluksi en saanut valmisteltua kunnolla eivätkä pidätteet menneet toivotusti läpi, jolloin pysähdykset olivat valumisia. Sen jälkeen pyrin ratsastamaan ravin ajoissa lyhyemmäksi ja napakaksi, jolloin pysähtymisissä oli jo vähän yritystä ja ajatusta. Opettaja kuitenkin hoksautti käyttämään pohkeita kunnolla myös pysähdyksessä. Tämän kommentin jälkeen huomasin hyytyneeni taas niiden käytössä. Siirtyminen pysähdyksistä takaisin raviin oli melkoisen hidasta. En saanut aktiivisuutta kaivettua niin hyvin kuin olisin toivonut, ja Melvis otti tilanteesta ilon irti.

Lopuksi jäimme pääty-ympyrälle vasempaan kierrokseen tekemään käynnistä laukannostoja. Opettaja antoi jokaiselle vuoron nostaa laukan. Tässä vaiheessa iski lopullinen paha mieli, kun töpeksin niin lahjakkaasti. En saanut Melvistä laukkaamaan, vaan esitimme muutaman hassun yhden laukka-askeleen noston. Opettaja kertoi noston onnistuvan, mutta sen jälkeen oma ratsastukseni repsahti eikä Melvis nähnyt tarpeelliseksi jatkaa. Mutisinkin jo, että olen kyllä ihan oikeasti joskus laukannutkin, vaikka sitä ei olisi uskonut. Opettajalle kuitenkin riitti, että itse nosto onnistui, mutta itseäni harmitti oman töpeksinnän todella selvät seuraukset. Melvis ei ollut anteeksiantavimmasta päästä, mikä toisaalta on erittäin opettavaista.



Tunnin jälkeen opettaja kyseli fiiliksiä, ja myönsin reilusti, että olipa pahan mielen tunti. Syyksi sanoin kyvyttömyyteni ratsastaa pohkeella ja intoni roikkua ohjissa. Opettaja lohdutti sanomalla, ettei ratsastus kauhealta näyttänyt ja tein paljon oikeita korjauksiakin. Se paransi mieltä vähän, mutta melkoisella pohjanoteerauksella aloitin leirin. Toivottavasti tästä voi vain parantaa. Lämmittyään Melvis esitti paikoin ihan letkeää etenemistä ja pyöristyikin, joten kyllä me paikoin ymmärsimme toisiamme. Ei ihan toivoton lähtökohta, joten tästä on suunta vain ylöspäin.

Videoista kiitos leiriläisille!

Paluu esterämpijäksi

Keskiviikon vakiotunnillani oli odotetusti esteitä. Ratsukoita oli seitsemän, ja ratsukseni sain Potterin. Esteleirillä kohentunut esteratsastajan itsetuntoni oli saanut jo viikon aloittaneella tunnilla sellaisen palautuksen maanpinnalle, etten odottanut kovin suuria tästäkään tunnista. Potter tuli tunnille mukavasti edellistunnilta, joten se oli valmiiksi hyvin lämmitelty. Omassa mukautumisessani sen sijaan oli vaikka kuinka paljon petrattavaa. Ravia keventäessä pompsahtelin hassusti mukana ja kevyessä istunnassa laukkaaminen oli hyvin huteraa. Tunnilla hypättiin muutama yksittäinen tehtävä ennen kuin ne yhdistettiin pieneksi radaksi. Tiiviimmän tekstin saamiseksi naputtelen ylös vain kokonaisen radan sujumisen.

Radan korkeus oli noin 70-80 senttiä pois lukien kavalettiesteet 2 ja 5. Matkaan lähdettiin oikeassa laukassa tulemalla yhden laukka-askeleen sarja. Hyödynsin radan läpi kevyttä istuntaa ja palasin esteistuntaan estelinjalle päästyäni. Sarja meni mukavasti ilman ongelmia. Siitä jatkoimme kakkoskavaletille, jossa yritin vaihtaa laukan, mutta se epäonnistui. Onneksi Potter vaihtoi hypyn jälkeen oikean laukan lennosta vasemmaksi. Kolmos- ja nelosesteen suora linja meni tasaisesti kuudella askeleella. Kaarteessa pyrin säilyttämään laukan, jotta saisimme viitoskavaletilla laukanvaihdon. Ilmeisesti tie, tahti ja johtaminen toimivat, sillä Potter esitti radan viimeisessä hypyssä tunnin ainoaksi esteellä onnistuneeksi vaihdoksi jääneen suorituksen. Esteiden korkeus ei tuntunut missään, mutta itsellä oli olo, ettei laukka pyörinyt riittävästi, ja meno oli takkuista.



Vaikka tunnilla oli paikoin ainakin opettajan mielestä ihan hyvää menoa, olin aika harmistunut omaan suoritukseeni. Välillä jäin pusertamaan Potter-raukkaa liki hampaat irvessä, jolloin rentous ja helppous olivat kaukana. Huomasinpahan taas, kuinka pulassa olen sellaisen ratsun kanssa, jossa ei ole sitä vakionopeudensäädintä. Ehkä harmitustani lisäsi se, että aiemmin olemme Potterin kanssa toimineet ihan hyvin yhteen, mutta sitä oli vaikea uskoa tällä tunnilla. Ilmeisesti sorruin lopulta yliyrittämään, jolloin Potter jännittyi liian painostavasta kuskista. Lohdullista oli kuitenkin se, ettei yksikään puomi pudonnut, vaikka kolautuksia tuli, hypyt eivät tuntuneet pahoilta, ja lopulta saimme sen yhden onnistuneen laukanvaihdon hypyssä. Ei se koko tunti siis puihin mennyt, vaikka siltä saattoi heti sen jälkeen tuntuakin. Zenmäisyyteni on näemmä jäänyt matkasta. Jospa löydän sen myös estetunneille, niin en ota turhia paineita ja häsellä sen takia asioita pieleen.

Seuraavat blogipäivitykset käsittelevätkin sitten Ylirannan ratsutilan sennuleirin tunteja. Nettiä ei siellä taida olla käytössä, joten saatte sitten vähän myöhemmin leiritunnit luettavaksenne.

Videoista kiitos Noralle!

Istuntasyyni jatkuu

Otin keskiviikkona kivan tuplatunnin, kun korvasin etukäteen välistä jäävän torstain tuntini vakiotuntia edeltävällä tunnilla. Olin haaveillut puomitunnista, mutta järkipuoleni veikkasi oikein: kouluvääntöähän sitä oli luvassa. Yhdeksän ratsukon tunnin aiheena oli istuntatreeni, ja ratsukseni sain Loren. Kirjoituslaiskuuksissani päätän taas naputella hyvin tiiviin selostuksen.

Tunnilla treenattiin siis istunnalla ratsastamista ja erityisesti kääntämistä. Tunnin aikana tehtiin kulmien ratsastamisia ihan pysähdyksistä liikkeellä pysymiseen ensisijaisesti omaa rintakehää ja lantiota kääntämällä, ei ohjalla tai pohkeella vaikuttamisella. Itselleni tuli taas mielettömänä ahaa-elämyksenä istunnan käyttäminen. Unohdun niin helposti vaikuttamaan suoraan ohjalla tai pohkeella, että harvemmin muistan hyödyntää istuntaani kunnolla. Etenkin pysähdyksistä tehdyt kääntymiset pelkän istunnan avulla olivat niin helppoja, että saatoin vain hämmästellä. Lore tulkkasi istuntapyyntöni oikein ja lähti toivotusti kääntymään ulkoetujalalla aloittaen. Opettajakin kehui, kuinka hyvin Lore osasi hommansa.

Samaa kääntämistä teimme myös pääty-ympyröillä niin ravissa kuin laukassakin. Välillä unohduin tekemään liikaa ohjalla ja unohdin treenata istuntaani, mutta ihmeen hyvin palauduin aina ottamaan senkin mukaan. Vasen kierros oli taas sangen takkuisa, kun oma lantio ei antanut siihen suuntaan periksi. Lantioni ei suostunut kääntymään hitustakaan menosuuntaan, vaan jäkitti kunnolla vastaan. Niinpä vasen jalkani ei myöskään päässyt antamaan Lorelle tilaa kääntyä, ja meno oli sen mukaista. Opettaja muistutteli saamaan lonkkia paremmin auki ja pohkeita kiinni hevoseen. Yritys oli kova, ja oikeaan kierrokseen tuli onnistumisia, mutta ei tuohon kinkkiseen vasempaan kierrokseen.

Käynnissä ja ravissa saimme tunnin aikana Loren kanssa mukavan rentojakin hetkiä, ja opettaja kehui Loren näyttävän hyvin tyytyväiseltä. Siltä se paikoin kyllä tuntuikin, ja eteneminen vaikutti helpolta. Oikea laukka oli edelleen melkoista linkousta, vaikka kuinka yritin siihen mukautua. Ero vasempaan laukkaan oli taas melkoinen, sillä siinä pystyi olemaan mukana sangen helposti. Opettaja hoksautti myös olemaan myötäilemättä liikettä selällä, vaan tekemään se lantiolla. Kovasti yritin petrata tässä ja hetkittäin sain vähän vihiä siitä, miten sain selkäni asettumaan rauhallisemmaksi.

Tuntiin mahtui muutama hyvä ahaa-hetki, mutta paljon hetkittäisiä harmituksiakin, kun oma kroppa ei taipunutkaan niin kuin olisi pitänyt. Oli kuitenkin mukava syynätä taas istuntaa, vaikka sen treenaaminen vaikeaa onkin. Seuraavaksi saisin keksiä, millaisella jumpalla ja venyttelyllä saisin etenkin vasemman puoleni vetristymään. Jos siellä ruudun takana on hyviä vinkkejä, otan niitä ilomielin vastaan!

Istu ja hengitä

Tiistaina menin korvaamaan Tallinmäelle ensi viikolla väliin jäävän tuntini ja pääsin Jetin kanssa treenaamaan istuntaa. Ratsukoita tunnilla oli viisi, ja sen aikana keskityttiin miettimään istunnan parantamista. Opettaja kertaili alussa, kuinka hengitys pitäisi saada lähtemään alhaalta asti, ja kuinka uloshengityksessä pitäisi muistaa rutistaa vatsaa hieman sisään, jotta se tarjoaisi istunnan vaatiman tuen. Oma tyyppivirheeni istunnassa on alaselän notko, joka paljastaa heikosti toimivat vatsalihakseni. Lisäksi tuppaan olemaan ylävartalolla hieman liikkeen takana, jolloin minun tulisi muistaa tuoda ylävartaloa hieman eteenpäin.

Saimmekin tunnustella hengittämistä, pehmeän katseen säilyttämistä sekä tietysti koko kehon asennon säilyttämistä jämäkkänä niin käynnissä kuin kevyessä ravissa. Sain korjata edelleen ylävartaloani hieman edemmäs, jolloin se ilman peilien vahvistavaa tukea tuntui siltä kuin kenottaisin pahasti etukumarassa. Vanhaan asentoon kangistuneena pienetkin muutokset tahtovat tuntua kropassa suurilta, vaikka tälläkin korjauksella pääsin vasta enemmän oikeaan asentoon. Hengittämisessä huomasin helposti jääväni pinnalliseen hengittämiseen, jolloin varmasti vähän jännityin kehosta. Opettaja kehottikin tarkkailemaan, miten hevoset reagoivat tekemiimme muutoksiin. Moni tuumasikin, että kun sai korjattua omaa menoa, rentoutui hevonen enemmän.

Tunnin päätehtävänä teimme siirtymiä käynnistä raviin ja takaisin sekä käynnistä laukkaan ja siitä raviin. Opettaja muistutti tekemään pidätteet ja avut uloshengityksen aikana. Aluksi oli melkoisen vaikeaa osata sekä hengittää että pyytää avut oikeaan aikaan. Käynnistä raviin pääsimme siirtymään aika nahkeasti. Olisin saanut herättää Jetin paremmin, jotta ravi olisi noussut ponnekkaammin. Siirtymät käyntiin sen sijaan onnistuivat pitkälti pelkän uloshengityksen avulla tehdyn istuntapidätteen kautta. Ravissa istuminen oli kohtuullisen helppoa ilman, että annoin alaselän mennä notkolle. Ylävartalo sen sijaan halusi kovasti valua taaemmas, ja pohkeet puolestaan lepattaa hevosen kyljistä irrallaan. Paikoin Jetti tarjosi mukavan rentoa ravia, kun sain omia palikoitani kohdilleen.

Siirtymät käynnistä laukkaan olivat aluksi vähemmän yllättävästi ponnettomia. Terävöitin muutaman kerran pyyntöjäni raippamerkillä, jolloin Jetti löysi kadonnutta pontevuutta paremmin. Paremmat nostot tulivat oikeassa kierroksessa, kun olin itse riittävän selvä avuissani. Vasemmassa kierroksessa Jetti ei muutamaan kertaan ymmärtänyt pyyntöjäni, vaan kiemurteli miten sattuu. Samassa kierroksessa ongelmana oli myös sisäpohkeen läpi puskeminen, mitä sattuu liki jokaisella tunnilla. Sen sijaan ihan puskista tuli se, ettei Jetti nähnyt tarpeelliseksi tuijottaa selkäännousukoroketta muutamia sivusilmäyksiä enempää. Oho! Olisikohan syynä voinut olla se, että omaa istuntaa korjatessani en itse jaksanut alkaa kytätä sitä, sattuisiko Jetti kyttäämään koroketta? Ehkä pieni noidankehä murtui siitä syystä täksi tunniksi. Laukasta pääsimme raviin edelleen helposti, mutta sen tahti oli sangen kiireistä. Paikoin huomasin ohjastuntumani käyvän siirtymisissä löysänä, jolloin Jetillä ei ollut tukea niiden aikana. Taisin jäädä myös istunnalla jännittyneeksi, mikä vaikeutti nopeaa mukautumista harjoitusraviin.

Lopuksi ravasimme vielä uraa myöten ja vaihdoimme suuntaa pitkän sivun keskeltä kentän poikki kääntämällä. Istuin sinnikkäästi harjoitusravissa, kun Jetti tarjosi viimein tarmokkaampaa ravia. Oikeaan kierrokseen aloin saada hyviä hetkiä istuntapalikoiden pysyessä kohdillaan ja asetusten mennessä läpi. Niinä kertoina tuntui, että Jetti keveni edestä ja pyöristyi rehellisemmin. Vasemmalle meno oli edelleen aika vaikeaa, kun sisälle valuva istuntani ja toimimaton sisäpohkeeni tekivät elämästä vaikeaa. Korjasin asiaa parhaani mukaan, mutta lopullinen onnistuminen jäi puolitiehen. Paikoin sain korjattua menoa, mutta oikea kierros oli vain niin paljon parempi. Huomasin myös Jettiin tehoavan ohjan pienet puristelut kohtuullisen hyvin sen sijaan, että jäin pitämään ohjasta tasaisesti kiinni. Joskus muinoin sainkin kommenttia paikoilleen jäävistä käsistäni ja siitä, kuinka kuolaimen välityksellä pitäisi olla koko ajan jonkinlaista keskustelua hevosen kanssa. En silloin ihan ymmärtänyt tätä, mutta nyt vähän pääsin ehkä jyvälle.

Oli mukavaa syynätä istuntaa taas vähän tarkemmin. Korjattavaahan siinä löytyy ja edelleen tuntuu, että yhden kohdan toimiessa kaksi muuta menee ihan päin prinkkalaa. Lopputunnin paremmat hetket kuitenkin ilahduttivat ja palkitsivat mukavasti. Luin jostain, että jokaisesta ratsastuksesta pitäisi kyetä epäonnistumisten luettelemisen sijaan löytämään kolme hyvää asiaa ja yksi parannuskohde, johon voi paneutua seuraavalla kerralla. Kuulostaa tällaiselle voivottelijalle haastavalta, mutta yritetäänpä. Hyviä asioita olivat alaselän notkon onnistuneet korjaukset, siirtymät ravista käyntiin sekä pehmeämmän ja liikkuvamman käden löytäminen. Parannuskohteena seuraava kertaa varten on puolestaan aktiivisuuden ja pontevuuden saaminen siirtymisissä ylöspäin. Kieltämättä itselle jää parempi mieli, kun ei jää vetistelemään surkeiden hetkien pariin, vaan tosiaan yrittää nähdä tunnissa aina jotain hyvää.

Manuaalisäätämisen vaikeus

Se parhaiten nauraa, joka hevosen selässä nauraa.

Paluu arkeen tapahtui todellakin kantapään kautta maanantaina. Tallinmäen tunnilla oli luvassa esteitä neljän ratsukon voimin, ja sain ratsukseni odotetusti Jetin. Esteratsastajan itsetuntoni hipoi taas pilviä, mikä oli ehkä ensimmäinen monista virheistä, joita tunnin aikana tein. Alkuverryttelyssä menimme ensin itsenäisesti käynnissä ja ravissa. Keskityin herättämään Jettiä liikkumaan, mikä onnistui kohtuullisesti. Temponvaihteluissakin sain eroja ravissa ja siirtymisillä pyrin saamaan Jetin vastaamaan pohkeisiin nopeasti. Vasen kierros oli taas melkoista punkemista, ja etenkin se legendaarinen selkäännousukoroke oli jälleen Jetille hyvin, hyvin, hyvin paha asia. Huumorintajuni oli kesälomilla, jolloin vähän ärsyynnyin punkemiseen ja kyttäilyyn, mikä ei varmasti auttanut korjaamaan tilannetta.

Tunnin teemana oli rataharjoitus, joten emme hypänneet kaikkia esteitä alle, vaan ainoastaan radalla olleet esteet 5 sekä 2 ja 3. Viitosestettä tulimme ympyrällä laukaten molemmista suunnista ristikkona. Opettaja muistutti kolmen viimeisen askeleen aikana valmistautumaan jo esteen jälkeiseen elämään etenkin katseen kanssa. Sain Jetin liikkumaan aina muualla, mutta sitten lähestymisissä ristikolle tapahtui jotain hyytymistä. Työnnänkö istunnallani hevosen sammuksiin, nojaanko etuvartalolla könötysasentoon, jäänkö puristamaan polvilla vai mitä ihmettä tapahtuu? En tiedä, ja sekös on turhauttavaa! Esitimme aika tönkköjä hyppyjä paikoin, kun vauhti katosi juuri sopivasti ennen estettä. Niistä huolimatta näin ponnistuspaikat ja saatoin jättää hypättävän esteen ajoissa rauhaan ja keskittyä ajattelemaan tulevaa.

Ristikkohyppyjen jälkeen tulimme vielä neljän laukka-askeleen väliä esteeltä 2 esteelle 3. Esitimme ensimmäisellä kerralla väliin viisi askelta, kun laukka sammui selkäännousukorokkeen päädyssä Jetin puskiessa sitä karkuun ja minun sitä puolestaan siitä ohi hoputtaen. Toisella kerralla sisuunnuin sen verran, että ratsuni tuijottelusta huolimatta sain pidettyä vauhdin kohtuullisesti ja vielä muistutettua estelinjan aikana, että nyt muuten etenemme. Näin saimme välin tultua sillä neljällä askeleella ilman vaikeuksia ja paljon sujuvammin kuin mitä viiden askeleen esitys oli. Ensimmäisen yrityksen rämpimisestä huolimatta ja toisen kerran petrauksen tuloksena Jetti vaihtoi vasemman laukan toisessa hypyssä kiltisti oikeaksi, vaikka en juuri ehtinyt siitä sille ennakkoon kertoa.

Perusradalle opettaja korotti meille esteet maksimissaan 80 senttiin, ja rimakauhu yritti iskeä jo siinä vaiheessa. Koska tunnin aiemmat tehtävät eivät olleet menneet kuin vettä vain, arvelin perusradastakin tulevan vähän epämääräistä. Ykköselle tulimme kohtuullisen hyvällä laukalla ja pääsimme siitä yli, mutta laukka ei vaihtunut. Jetti vaihtoi sen itse lennosta hypyn jälkeen. Kakkoselle hyppy lähti hieman kaukaa, kun puskin hevosta läpi kaarteen. Kolmoselle pääsimme neljän laukka-askeleen avulla, ja tällä kertaa laukka vaihtui ristilaukaksi hypyssä. Neloselle tulimme lähelle, samoin viitoselle, jonka jälkeen Jetti viimein korjasi itsensä myötälaukkaan. Minähän en selässä ristilaukkoja tajunnut. Sitten usutin taas Jettiä etenemään jostain syystä, kun opettaja edelleen ohjeisti rauhoittumaan. Häsellykseni tuloksena menimme kuutosesta kahdesti oikealta ohi, kun Jetti ei edes ehtinyt vilkaista koko estettä, niin vinkkarallaan sen sille toin. Kolmannella kerralla maltoin petrata lähestymisen kanssa, jolloin Jetti pääsi viimein hyppäämään esteen. Se ylittyi lopulta hyvin, mutta laukka jäi siinä vaihtumatta. Jetti vaihtoi sen hypyn jälkeen lennosta. Sarjalle hoputin taas, vaikka opettaja komensi rauhoittumaan. Jetti selvitti kahden laukka-askeleen sarjan ihan asiallisesti, mutta oma mukautumiseni oli aika onnetonta. Radan jälkeen hävetti oma rämpimiseni ja ennen kaikkea hevosen kimppuun jääminen. Opettaja sanoikin, että riittävän korkeat esteet saavat Jetin kyllä heräämään, jolloin se laukkaa. Silloin sitä ei tarvitse jäädä puskemaan, vaan päinvastoin tulee malttaa olla satulassa ja antaa rauha.

Tuosta tuonne, sieltä tänne ja näin pois päin.

Uusintaradalle lähdimme perusradan viimeiseltä esteeltä eli seiskasarjalta vasemmassa kierroksessa. Siitä jatkoimme esteet 8-12. Ensimmäisellä lähdöllä esitin sarjan väliin kolme laukka-askelta (haha!) ja unohdin sen jälkeen radan (huoh!). Opettaja pisti meidät aloittamaan uudelleen, jolloin sarja meni lopulta nätisti kahdella askeleella. Kasikavaletti ylittyi kivasti, ja laukka vaihtui sillä. Ysiesteelle tultaessa vauhti hieman hiipui, mutta pääsimme siitäkin yli. Kympille pääsimme kuuden askeleen kaarevalla tiellä, viisi askelta olisi ollut sujuvampi. Sen jälkeen saimme kaarrettua tiukemman tien viitosesteen edestä, vaikka Jetti olikin hypyn jälkeen vielä vanhassa laukassa. Se kuitenkin vahtoi kiltisti lennosta. Saimme myös kaarrettua esteelle 11 ysiesteen edestä, mutta Jetti selvästi luuli minun tuovan sitä sille toiselle esteelle, kun ohjaukseni ei ollut kunnossa. Pääsimme kuitenkin oikeasta esteestä hyvin yli, ja matka jatkui viimeiselle esteelle. Sille ei onneksi enää tullut uusia ongelmia, vaan uusintaratamme oli siinä. Hieman siistimpänä kuin perusrata, kun esteet olivat nyt taas pienempiä. Vauhti ei päätä huimannut, mutta halusinkin asiallisemman suorituksen, mikä onneksi onnistui.

Huomatkaa tuo pieniä jettejä syövä selkäännousukoroke.

Tunnin jälkeen harmitti vietävästi. Mietin jo, onko minulla mitään järkeä kiusata Jetti-parkaa, kun en selvästikään sitä osaa ratsastaa. Sitten koin pienen ahaa-hetken ja tajusin, että Jetti ei ole ihan niin automaatti, vaan vaatii nimen omaan sitä ratsastamista. En voi loppuelämääni luottaa siihen, että pääsen aina automaatin selkään, vaan hiljalleen minun on opeteltava menemään manuaalisäätöisilläkin hevosilla. Jetti on siihen hyvä opettaja, joten päätin sisuuntua ja alkaa sinnikkäämmin opetella ratsastamaan tätäkin hevosta. Opettajakin ehti tunnin aikana puhella, että Jetin kanssa voisin mahdollisesti osallistua tallin ulkopuolisiinkin kisoihin, jos haluaisin. Ja tietysti haluan! Nyt täytyy siis lakata selittelemästä ja voivottelemasta tuntien sujumista jo niiden aikana ja mieluummin keskittyä oppimaan, miten tämä esteratsu toimii. Lisää yhteistä treeniä siis, herra Jetson II, niin kyllä se siitä.

Kuvista kiitos Nooralle! Videoita toivottavasti tulossa.