Pääsinpä keskiviikkona omalle tunnilleni, jes! Oli tosiaan se estetunti, jonne niin kovasti halusin ja onneksi kävi hyvin. Pollearpajaisetkin olivat myötä, koska sain Perillus-parhauden. Tosin näemmä estevalmennukset putoamiset ovat turhan tuoreessa muistissa, sillä minua hivenen jännitti mennä Peran kanssa esteitä. No, treenaamalla siitäkin yli.
Tunnille oli saapunut lisäkseni vain neljä muuta, joten tilaa ja aikaa riitti normaalia enemmän. Puomitunnilla valmisteltu laukan hallinta oikeaan rytmiin oli tietenkin aiheena. Kavalettejä ja pieniä esteitä.
Ensimmäisenä treeninä oli yksi este, jonka jälkeen pysäytys seinään. Ensimmäisellä kerralla se valui meiltä vähän ohi, mutta muilla kerroilla tuli oikein asialliset hommat. Jännitykseni Peran suhteen ei onneksi pollea kummemmin haitannut, mutta taisin varmistella vähän liikaakin kaikkea. Pyysin Peraa koko ajan tekemään enemmän ja enemmän ja esteille tullessa kannustin sitä kuin olisimme jotain metriä menossa. Epävarmuus heijastuu näemmä hulluna varmisteluna. Lieköhän pahasta?
Alkutreenin jälkeen siirryimme kaareville reiteille. Homma meni siinäkin höpöksi heti alussa. Yhden esteen sain hypättyä, mutta ohjasin kavaletin ohi tyylikkäästi. Toisella kerralla se onneksi osui hypyn varrelle ja homma selvisi. Laukka-askeleetkin natsasivat ihan kivasti. Peran peruslaukka kun tahtoo olla juuri sopivaa. Laukanvaihdot taisin saada suunnilleen kohdilleen. Johtavaa ohjaa en todennäköisesti käyttänyt niissä, mutta ennen estettä kerkesin laittaa toivotun laukan pohjeavut läpi ja Pera teki kivasti.
Lopussa otimme kokonaisen radan, jossa riitti kääntelyä. Rata meni meillä kivasti. Pera meni näppärästi, sain ohjattua sopivasti esteelle, mutta vauhdin kanssa olisi ehkä ollut toivottavaa. Kannustin kyllä alussa Peran ihan hyvään vauhtiin ja toisella kerralla rata meni ihan kivasti.
Mutta minua jännitti ja vähän pelotti. En tiedä, olisiko tilanne ollut sama pollella kuin pollella vai korostuiko se nimenomaan Peran kanssa, joka on maailman näppärin kieltämään viime sekunnilla tai ohittamaan. Minua harmittaa, että aikoinani menin laittamaan hevoselle liian paljon tehtävää ja luottamaan siihen, että se tekee hommat minun puolesta. Nyt olen sitten arkajalka, kun Pera viimein totesi, että teepä kuski itse nämä omat hommasi. Nyt ei auta muu kuin opetella ne hommat ja valaa uskoa itseensä, jotta pollekin luottaisi taas.
Viikon päästä sunnuntaina olisi estekisat. Luokkavaihtoehtoina olisi 50 cm:n rata tyyliarvostelulla ja 70 cm. Tyyliarvostelu ei ole minun juttuni, sillä tykkään mennä lujaa ja kyseenalaisia reittejä eikä pisteitä moisesta ropise. 70 cm rata kiehtoisi, siinä saisi oikeasti keskittyä ja tulisi hyppäämisen makua. Periaatteessa taitonikin pitäisi jo riittää, kunhan kiinnitän huomiota kahteen asiaan: 1) laukan vauhti riittäväksi ja 2) teiden valinta. Nuo kun saan kuntoon, pitäisi hyppyjen sujua. Istuntakin on kuitenkin parantunut aiemmasta ja siihen huomaa kiinnittää radallakin huomiota. Myös ennakointi eli sukeltaminen esteelle on vähän kadonnut. Mutta pitää miettiä, kumpi olisi parempi, jos kumpikaan.
Kisoihin meno tarkoittaisi sitä, että tarvitsisin estevalmennustunnin. Yksityistuntiin ei ole varaa ja tuskin opettajalla aikaakaan. Estevalmennus myös on ikävästi torstaisin neljältä ja siihen tulee muitakin, joten välttämättä ei voi treenata kunnolla 70 cm:n korkeudessa rataa ja menoa. Enkä taida töidenkään vuoksi oikein päästä, jos en ole näppärä ja järjestele asioita niin, että pääsen. Alkava viikko näyttää työtilanteen ja toivottavasti myös sen, riittäisikö kanttini kokeilla. Oikeasti pitäisi, muuten tämä esteiden välttely saa taas lisäpontta ja sellainen ei käy päinsä.
