Kaikki valmiiksi heti-just-nyt-mieluusti-jo-eilen

Näemmä entinen himoheppailijapuoleni yrittää nostaa päätään. Tai sitten nykyinen suorittajapuoleni haluaa kerralla ottaa selvää, olenko palaamassa lajin pariin vai en. Joka tapauksessa tänäänkin suuntasin Oulunsalon ratsastuskoululle. Luvassa oli taas koulutunti, ja tunnin tasona oli jatko 1/C. Ratsukseni sain 2012 syntyneen Tessika-tamman.

Tunnin aikana ratsastimme kulmia, päätyvoltteja sekä lyhyitä lävistäjiä. Nämä kaikki yhdistettiin kuviolle, jossa päätyihin pyöräytettiin voltit, kulman jälkeen tehtiin lyhyt lävistäjä, josta jatkettiin heti toiselle lyhyelle lävistäjälle. Sitten oltiin maneesin toisessa päässä, jonka lyhyelle sivulle pyöräytettiin taas voltti ja tehtiin taas lyhyet lävistäjät. Tehtävää tultiin käynnissä ja ravissa.

Kulmat piti ratsastaa tietysti tarkasti, samoin voltit ja lyhyillä lävistäjillä piti puolestaan muistaa hevosen suoruus. Tällä tunnilla ei laukattu, mikä jäi vähän harmittamaan. Tessikan liikeet kun olivat niin ihanan tasaiset, että laukkakin olisi ollut varmasti nautinto istua kyydissä. 

Tällä kertaa sain tsempattua hyvin katseen kanssa. Toki ensin tovin alkutunnista tuijotin hevosen niskaa, mutta ihan itse tajusin korjata katseen ylös. Jos en ihan kuvittele omiani, se pysyi pääasiassa aika hyvin enemmän eteen kuin alas. Käsiäkin yritin korjata, mutta niillä oli odotetusti oma elämänsä. Jos sain pidettyä ulko-ohjan tuntumalla, seilasi sisäkäsi missä sattuu. Jos sisäkäsi oli ok (tätä ei valitettavasti tapahtunut tunnin aikana kovin montaa kertaa), niin ulkokäsi puolestaan seikkaili menemään. Ihan kuin niillä olisi omat, erilliset elämänsä. 

Asetukset ja taivutukset olivat niin kulmissa kuin volteilla hukassa. Pohkeeni eivät viitsineet tehdä hommiaan, joten pelkillä ohjilla ei yllättäen hommaan tullut tolkkua. Yritin kyllä tsempata ja saada jalkojani töihin, mutta aika ponnettomiksi yritykseni harmillisesti jäivät. Muutamia asiallisempia pätkiä saimme molempiin suuntiin, mutta vähäiseksi ne jäivät. Jotain kuitenkin pohkeillani sain välillä aikaan, sillä hetkittäin sain Tessikan etenemään vähän tarmokkaammin. Laiska se ei missään nimessä ollut, mutta oli kuitenkin enemmän sunnuntaihölkällä kuin oikeasti liikkumassa. Vaan minkäs teet, kun kuski ei osaa.

Tajusin tässä kirjoittaessani sen, että jotenkin yritän tauosta huolimatta hypätä suoraan takaisin siihen pisteeseen, jossa olin ennen taukoa. Niin ja vielä siihen pisteeseen, joka onnistui oikeastaan vain itselleni hyvin tutuilla hevosilla. Yritän yhden tunnin aikana ehkä korjata liikaa kaikkea, jolloin minkään korjaamiseen ei jää riittävästi aikaa, keskittymisestä puhumattakaan. Mihin minulla on kiire? Hyvä kysymys. 

Tessika oli oikein mainio ratsu, sillä se kesti kaiken säätämiseni urhoollisesti. Ja tosiaan, se ravi. Aijai, että Bondin selässä tehdyn perunasäkkeilyn jälkeen oli kiva kyetä vähän pitämään istuntaa kasassa ja tosiaan istumaan siellä selässä. Tunnista jäi silti pieni harmitus kalvamaan. Pohdiskelin tunnetta hetken ja päätin, että kokeillaanpa vielä kolmas kerta. Seuraava tunti olisi sitten torstaina. Sen tavoitteena on keskittyä korjaamaan vain paria asiaa, ei yrittää saada kaikkea valmiiksi sillä ensimmäisellä minuutilla, joka tunnista ehtii kulua.

Vasen, vasen, vasen laukka

No hups. Ei mennyt kuin kahdeksan päivää, kun löysin itseni jälleen satulasta. Tällä kertaa Oulunsalon ratsastuskoulusta kuuden ratsukon koulutunnilta, jonka tasona oli jatko 1/C. Pitihän sitä nyt päästä muistelemaan, millaista se kouluratsastuksen kaltainen meno olikaan. Ratsukseni sain 2015 syntyneen Love Me Now Or Neverin eli Bondin. Tunnilla treenasimme voltteja ja siirtymiä. Perusratsastusta, mutta juuri sopivaa näin tauon jälkeen.

Opettaja bongasi mainiosti kaikki helmasyntini: pelkän etuosan ratsastamisen ohjia halaillen, hevosen niskan tuijottamisen sekä liian eteen jäävät jalat eli niin sanotun tuoli-istunnan. Bond oli minun taidoillani hieman heräteltävää mallia, mitä en tosin ihmettele. Liikupa siinä, kun kuski roikkuu ohjissa kuin marakatti toivoen ilmeisesti, että se vastaus kaikkeen löytyy ohjista. Varalta tiedoksi: ei löydy.

Volteilla suurin haaste oli muistaa ulkopuolen tuki ja olla painamatta käsiä alas. Bond reagoi liian alhaalla olleisiin käsiini painumalla kuolaimen alle. Kun taas sain kannettua kädet, se pyöristyi hetkittäin rehellisemmin. Menimmepä me toki hyvät pätkät myös puolittaisessa hirvimoodissa. Jotenkin takaraivossani kolkutteli parhaimmat kouluvääntöhetket ja kuvittelin, että saisin taiottua itsestäni sen puolen esiin tuosta noin vain. Hah, hah ja vielä kerran hah! 

Siirtymiä teimme käynnistä ja ravista pysähdyksiin sekä ravista laukkaan. Bondin ravi ja laukka olivat hivenen mutkikkaita istua ainakin näin tauon jälkeen. Siirtymät ravista pysähdyksiin olivat aika kamalia, kun tasapainoni ei pitänyt enkä saanut istuttua harjoitusravissa. Saimme kuitenkin muutamia asiallisia siirtymiä pysähdyksistä raviin. 

 

Laukannostot vasemmalle onnistuivat kohtuullisesti, kun muistin valmistella enkä vain karauttaa laukalle. Sen sijaan oikeaa laukkaa en saanut nostettua kertaakaan, hah taas kerran! Kuulemma oikea laukka on Bondille vaikeampi eikä tilannetta helpottanut se, että oma istuntani oli niin vinossa, että se kannusti hevosta entisestään nostamaan vasemman laukan. Laukat tosiaan nostettiin pitkän sivun alusta. Yritin vähän kikkailla ja käyttää kulmaa apuna, mutta eipä sitä oikeaa laukkaa tullut. Olisi tehnyt mieli helpottaa tehtävää ja tehdä jokin oikean laukan alleviivaava valmistelu, mutta enpä lennosta muistanut siihen mitään vinkkiä. Enkä toisaalta kehdannut alkaa sooloilla omiani. 

Tunnin tehtävät olivat kyllä riittävän haastavia. Keskittymiseni kun valui pitkälti siihen, että sain ylipäänsä pysyttyä satulassa. Kerran hukkasin ravissa jalustimen ja enköhän heti lähtenyt kippaamaan kaulaa kohti, miten noloa! Kyllä se aikaisempi heppaminäni olisi ulvonut naurusta menoa seuratessa. Bond oli kuitenkin oikein lupsakka tapaus ja juuri sopiva tälle tunnille. Se oli vähän hitaammin syttyvä, mutta teki heti oikein, kun sain omat palikkani kohdilleen. Sangen mainio opettaja siis sekin. 

989 päivän päästä

Se tuli hiljalleen. Kun olin Noran mukana tallilla ja kisoissa. Kun aina välillä vilkuilin blogiani. Se tunne, että halusin ratsastamaan. Hiljalleen se kypsyi lisää mielessäni, kunnes tällä viikolla se iski kunnolla: satulaan oli päästävä. 

Juhannusviikonloppu rajasi hieman vaihtoehtoja, mutta sitten löytyi Kirstinän tila ja sieltä kolmen hengen jatkotason tunti. Tasoluokituksella ei ollut minulle mitään väliä, etenkään pienessä ryhmässä, koska halusin vain ratsastamaan. Enhän edes tiennyt, pysyisinkö satulassa. Halusin vain päästä kokeilemaan, miltä siellä satulassa istuminen tuntuisi vaatimattomasti liki kolmen vuoden tauon jälkeen.

Ratsukseni sain 18-vuotiaan Eqin, lempinimeltään Pansku. Rotevana eestinhevosten edustajana se tuntui oikein passelilta, eipähän ainakaan päässyt huimaamaan noin 155 sentin korkeudessa. Pansku oli kaikin puolin oiva valinta, kun tunnin ohjelmassa oli hellekelin takia hyvin rauhallinen maasto. Kävimme käppäilemässä peltojen vieressä mennyttä tietä ja otimme sille kaksi ravipätkää. Selvisin näistä kunnialla ja kieltämättä jäi vähän kytemään, että olisihan tässä voinut enemmänkin puuhata. Laukkaakin olisi ollut kiva päästä testaamaan. Pansku puksutti tasaisen varmasti ja kuunteli kaikki pyyntöni mainiosti. Ihana humma!

Ratsastuksen aikana ja sen jälkeen hymyilin kilpaa auringon kanssa. Miten olinkaan niin kotonani, vaikka viime kerrasta oli niin pitkä aika? Ennen maastoon lähtöä ehdin kentällä vähän tunnustella Panskua, ja se vaikutti siltä, että olisihan sillä kouluakin voinut kokeilla vääntää. Mutta nyt tällainen humputtelukerta oli ehkä juuri sitä, mitä tauon jälkeen halusinkin. Oli ihana tuntea hevosen liike ja tuntea samalla se, miten oma kroppa muisti tehneensä tätä ennenkin. Vähän toki paikat kinnasivat vastaan ja esimerkiksi keventämisessä tuntui tarvitsevan ihan eri lihaksia kuin muissa lajeissa. Se ei toki yllättänyt, kyllä se tauko on tehnyt tuolta osin tehtävänsä. Vaan eiköhän se kroppa siitä vetristyisi, jos tätä tekisi taas säännöllisesti. Säännöllisyydestä en tiedä, mutta jotenkin tuntuu, että saatan löytää itseni satulasta uudelleen vähän lyhyemmällä tauolla kuin mitä nyt oli.

Pieni haave, iso ilo

Kun haaveilee sopivan pienesti, voi haave toteutua kymmenessä päivässä. Näin kävi tänään, kun pääsin pitkästä aikaa kaikkien askellajien maastoon Tallinmäelle. Pakko myöntää, että sateinen keli nyrpistytti enemmän kuin aikoinaan, kun olin vielä säänkestävämpi heppatyttö. Tuuri oli onneksi puolella, ja pääsimme kahden ratsukon voimin taittamaan reissun vain pienen tihkusateen ropinassa.

Ratsunani oli Aku, ja saimme nautiskella huolettomasta menosta vetovastuun ollessa toisella ratsukolla. Kävelimme ja ravasimme Kotakankaan lenkin reittiä myöten metsään, jossa otimme laukkapätkän. Vetoratsukko ehdotti uuden reitin tutkimista, ja niin samoilimme kinttupolkua pitkin takaisin varsinaiselle Kotakankaan lenkin metsäreitille. Siellä otimme toisen laukkapätkän. Ja taas hymyilin. Leveästi. Ihanaa iloita pienistä asioista.

Kotimatkalla otimme vielä tiellä kolmannen laukkapätkän. Mikä siinä laukkaamisessa onkin niin kivaa? Sen kun tietäisi. Loppumatkan taitoimme ravissa ja käynnissä. Aikaa reissuun hurahti noin tunteroinen, ja koska sade ei päässyt kastelemaan pintaa enempää, olin reissun jälkeen oikein mielissäni. Pieni haave, mutta sitäkin isompi ilo.

Tuleekohan minusta puskaratsastaja? En tiedä. Pakko kyllä myöntää, että nyt vähän harmittaa se, että maastoilu alkoi kutkutella ajatuksissani vasta nyt talven odottaessa jo nurkan takana. Tauon aikana säänkestävyyteni on heikentynyt (tai mukavuudenhaluni noussut), joten kevät, alkukesä sekä alkusyksy olisivat siinä mielessä olleet maastoilun kannalta minulle otollisempaa aikaa. Hassua murehtia tällaista. Jollain tavalla hassua on myös se, että naputtelen näitä harvoja ratsastuksiani vielä tänne blogiin. Alkaako uinuva heppatyttöni heräillä? En tiedä sitäkään. Sen kuitenkin tiedän, että voin onneksi aina innostuessani palata hevosen selkään. Ja tällä hetkellä se on just hyvä niin.

Laukkaa leveällä virneellä

Niin se aika lentää. Jälleen kerran. 433 päivää hurahti ennen kuin kiipesin taas satulaan. Tässä tauon aikana olen kisaturisteillut, mutta kipinää satulaan ei ole kummemmin tullut. Ennen kuin nyt. Syksyisin tavataan aloittaa uusia harrastuksia, joten kaipa minun teki mieli soveltaa tätä ja käydä taas kokeilemassa, miltä se vanha leipälaji tuntuu. Paikkana oli tietysti edelleen kotitalliksi mieltämäni Tallinmäki. Toiveeksi esitin tätiratsun ja sain passelisti Gian.

Mitään kummempia treenejä en suunnitellut. Tavoitteenani oli vain tunnustella, miltä satulassa istuminen taas pidemmän tauon jälkeen tuntuisi. Köpöttelimme Gian kanssa kentälle peltolenkin kautta. Kentällä pyörittelin ympyröitä ja kolmikaarisia kiemurauria vähän asetuksia läpi hakien. Vasen kierros oli edelleen takkuisempi. Käsillänikin oli edelleen oma elämänsä. Hyvä tietää, että joidenkin asioiden pysyvyyteen voi luottaa, hah. Testasin lyhyesti muutamat pohkeenväistötkin, ja Giahan tietysti väisti. Teknistä onnistumista en lähde tosin arvailemaan. Laukassa en malttanut olla testaamatta, lähtisivätkö vaihdot tuosta noin vain. Giahan on ihana laukanvaihtokone, joten vaihdot onnistuivat muitta mutkitta. Tamma tuntui jopa heräävän niiden aikana hiljalleen hommiin. Loppuraveissa en tehnyt (vieläkään) mitään kummempaa, ja loppukäynnitkin köpöttelimme peltolenkin kautta.

Olipa mukava käydä taas satulassa asti. Pari kolme ensimmäistä askelta horjuttivat hassusti, mutta sitten kroppani taisi muistaa, että onhan tämän lajin parissa tullut oltua pari kertaa aiemminkin. Tauko tuntui kyllä, erityisesti pohkeissa ja takareisissä. Keskivartalon tuki oli myös ihan hukassa. Gia ei kuitenkaan kuskin haparoinnista pahastunut, vaan kuljetti tätä tätiä ihanan tasaisesti ja varmasti. On se vain mainio, 20-vuotias mummo. Ratsastuksesta jäi hyvä fiilis. Erityisesti laukassa virnuilin sangen leveästi. Kivaa oli, vaikka en vielä(kään) hurahtanut hommaan kunnolla. Ajatus koulun vääntämisestä tosissaan tuntui sangen vieraalta. Vaan sen verran myönnän, että kentällä olleet pienet esteet näyttivät sangen houkuttelevilta. Lisäksi ajatus maastoilusta alkoi myös kutkutella. Saa nähdä, milloin ja missä merkeissä löydän itseni seuraavan kerran satulasta.