Tältähän se tuntuu

Perjantaina olin Oulunsalon ratsastuskoulun sennujen C-tunnilla. Ratsukoita oli kahdeksan, ja tunnin aiheena hevosen suoruus sekä kulmien ratsastaminen. Ratsukseni sain Preluden, 2010 syntyneen tamman.

Kuviona oli ratsastaa kenttä isona kulmikkaana kahdeksikkona eli molemmat päädyt ratsastettiin isoina neliöinä. Kuviota tultiin kaikissa askellajeissa ja päätyihin lisättiin myös alun jälkeen ympyrät. Alkutunnin hoin taas itselleni tuttua mantraa: kädet, katse, pohkeet. Tänään suurimmat pulmat olivat käsien ja harjoitusravissa istumisen kanssa. Kädet eivät taaskaan halunneet pysyä kannettuina tai oikeassa kohdassa, vaan seikkailivat minne sattuu. Istuntani taas levisi harjoitusravissa enkä siten saanut keskityttyä kunnolla itse tehtävään.

Prelude ei vaikuttanut erityisen jäykältä kumpaankaan suuntaan, jolloin kulmien ratsastaminen meni ihan mukavasti. Mitä nyt oma istuntani oli aina johonkin suuntaan vinkkarassa, ja ylävartalo tahtoi painua kasaan. Käsien lisäksi opettaja muistutteli katseestakin, mutta ihmeen hyvin sain pidettyä sen eteenpäin, vaikka välillä tunnustan ihastelleeni myös hevosen niskaa.

Kuvio oli ehdottomasti hankalin harjoitusravissa. Preluden ravi ei ollut sinällään kovin isoa, mutta eipä istuntani rippeet pitäneet siinäkään kovin kehuttavasti. Jäimmekin vähän sellaiseen hiippailevaan hirviraviin, mikä ei ainakaan auttanut. Jos olisin osannut ratsastaa Preluden käyttämään itseään oikein, olisi ravikin varmasti tasoittunut. Kulmat tahtoivatkin vähän lipsua miten sattuu, kun istuntani kertoi hevoselle vaikka mitä kummallisuuksia. Kulmien jälkeen kuitenkin pääsimme aika asiallisesti suoraan.

Tehtävän parhaimmat hetket tulivat laukassa. Preluden laukka oli oikein mukavaa, ja sain istuttua siinä paljon paremmin. Käteni löysivät myös paremmin paikkansa, jolloin sain houkuteltua Preluden vähän pyöristymään, jolloin meno parani entisestään. Laukka rullasi, Prelude oli kuulolla, kulmat ehti ratsastaa ja niiden jälkeen meno jatkui suoraan. Hitsit, tältähän sen ratsastuksen pitäisi tuntua ja vitsit, miten kivalta se tuntuikaan! 

Loppuraveissa sain vielä istuntapakkaani keventäen kasaan, jolloin Prelude pääsi tarjoamaan pätkiä rennon pyöreähköä menoa. Tästä olisi ollut itse asiassa hyvä aloittaa koko tunti. Enää tarvitsee oppia tekemään liki koko tunnin työn vaatinut onnistuminen heti alkuverryttelyssä. Helppoa, eikös? Tunnin tehtävät olivat taas hyvää perusratsastusta, jossa kyllä riittää hiottavaa loputtomiin. Tykkäsin Preludesta, ja se taisikin kiilata kärkeen tallin hevosista. Monta on tosin vielä kokeilematta, mutta olipa mukava törmätä ratsuun, josta pääsi jo tunnissa aavistuksen jyvälle.

Ensin kaasu, sitten jarru hukassa

Viikon kolmannella ratsastustunnilla mahduin sennujen C-ryhmän koulutunnille. Neljän ratsukon tunnilla oli luvassa siirtymiä, ja ratsunani oli edelliskerralta tuttu Tessika, mikä sopi oikein hyvin.

Siirtymiä teimme käynnistä ja ravista pysähdyksiin ja ravista käyntiin ja siitä laukkaan. Siirtymät teimme keskihalkaisijalle, jolle käänsimme aina pitkiltä sivuilta. Yritin tunnin alusta lähtien ratsastaa pohkeella ratsun aktiiviseksi. Samalla pyrin huolehtimaan, etten istunnalla jarruttaisi liikettä. Onnistuminen oli niin ja näin. Tessika tuntui tajuavan, mitä haen, mutta vauhti tuppasi loppumaan aina muutaman reippaamman askeleen jälkeen. Siis mitä, eikö ratsussa olekaan vakionopeudensäädintä? Kas kummaa.

Siirtymät alaspäin tuppasivat olemaan vähän venyviä. Tiedostin toki, että ennen siirtymää pitäisi liikkeen olla sopivan aktiivinen, mutta pohdinta ei juuri mennyt toteutuksen tasolle. Tessika oppi kuvion aika nopeasti, jonka myötä siirtymät hieman helpottuivat. Pysähdyksistä raviin pääsimme paikoin kohtuullisesti. Vähän toki piti taas ensin nohitella, mutta toistot paransivat asiaa.

Tunnin parhaimmat hetket tulivat käynnistä tehdyissä laukannostoissa. Muutamia kertoja Tessika nosti oikean laukan oikein nätisti ja pienellä merkillä. Jes! Toki mukaan mahtui kertoja, kun itse kiirehdin laukkaan enkä valmistellut siirtymää. Homma levisi silloin käsiin, ja Tessika siirtyi joko vain raviin tai nosti laukan laahaavien raviaskelien kautta. Valmistele, valmistele ja vielä kerran valmistele! Miten sen niin helposti unohtaakaan. 

Laukkapätkät herättivät ratsua sen verran, että niiden jälkeinen ravi oli sangen kiireistä. Tässä kohdassa minulla sitten katosi jarru, hah. Tessika tikitti ravia menemään minun ihmetellessä, miten sitä hommaa taas tasapainotettiinkaan. Yritin aina hakea tasaisemman ravin ennen kuin lähdin tehtävälle uudelleen. Tehtävän aikana huomasin taas sen, miten istuntani ei pitänyt ja jouduin turvautumaan liian paljon ohjaan. Loppuravissa saimme vielä muutamia tasaisempia pätkiä, kun sai keventää eikä keskittymiseni mennyt harjoitusravissa istumiseen.

Hitsit, että tässä lajissa onkin niitä palikoita muistettavaksi ja säädettäväksi. Pohkeiden käyttöni on kyllä surkuhupaisaa. Miten saisin siirrettyä kaiken sen ohjien halailemiseen kuluvan energian niihin? Sen kun tietäisi. Siirtymiä oli kuitenkin niiden hetkittäisestä hankaluudesta huolimatta kiva treenata. Laukkaa olisin mielelläni työstänyt enemmänkin kuin sen pienen pätkän. Tulipahan kuitenkin taas yritettyä kaivaa kropasta ja muistista sitä, mitä kaikkea tällaisten tehtävien parissa tulisi tapahtua. Niin ja kauhisteltua sitä, miten hukassa ne asiat ovatkaan, apua. Tunnin päätteeksi tuumailin, että kyllähän se Tessika on minun makuuni. Se itse asiassa muistuttaa hieman Jettiä. Ilmankos siellä selässä on kohtuullisen kotoisa olo, vaikka taidot ovatkin vielä tauolla.

Kaikki valmiiksi heti-just-nyt-mieluusti-jo-eilen

Näemmä entinen himoheppailijapuoleni yrittää nostaa päätään. Tai sitten nykyinen suorittajapuoleni haluaa kerralla ottaa selvää, olenko palaamassa lajin pariin vai en. Joka tapauksessa tänäänkin suuntasin Oulunsalon ratsastuskoululle. Luvassa oli taas koulutunti, ja tunnin tasona oli jatko 1/C. Ratsukseni sain 2012 syntyneen Tessika-tamman.

Tunnin aikana ratsastimme kulmia, päätyvoltteja sekä lyhyitä lävistäjiä. Nämä kaikki yhdistettiin kuviolle, jossa päätyihin pyöräytettiin voltit, kulman jälkeen tehtiin lyhyt lävistäjä, josta jatkettiin heti toiselle lyhyelle lävistäjälle. Sitten oltiin maneesin toisessa päässä, jonka lyhyelle sivulle pyöräytettiin taas voltti ja tehtiin taas lyhyet lävistäjät. Tehtävää tultiin käynnissä ja ravissa.

Kulmat piti ratsastaa tietysti tarkasti, samoin voltit ja lyhyillä lävistäjillä piti puolestaan muistaa hevosen suoruus. Tällä tunnilla ei laukattu, mikä jäi vähän harmittamaan. Tessikan liikeet kun olivat niin ihanan tasaiset, että laukkakin olisi ollut varmasti nautinto istua kyydissä. 

Tällä kertaa sain tsempattua hyvin katseen kanssa. Toki ensin tovin alkutunnista tuijotin hevosen niskaa, mutta ihan itse tajusin korjata katseen ylös. Jos en ihan kuvittele omiani, se pysyi pääasiassa aika hyvin enemmän eteen kuin alas. Käsiäkin yritin korjata, mutta niillä oli odotetusti oma elämänsä. Jos sain pidettyä ulko-ohjan tuntumalla, seilasi sisäkäsi missä sattuu. Jos sisäkäsi oli ok (tätä ei valitettavasti tapahtunut tunnin aikana kovin montaa kertaa), niin ulkokäsi puolestaan seikkaili menemään. Ihan kuin niillä olisi omat, erilliset elämänsä. 

Asetukset ja taivutukset olivat niin kulmissa kuin volteilla hukassa. Pohkeeni eivät viitsineet tehdä hommiaan, joten pelkillä ohjilla ei yllättäen hommaan tullut tolkkua. Yritin kyllä tsempata ja saada jalkojani töihin, mutta aika ponnettomiksi yritykseni harmillisesti jäivät. Muutamia asiallisempia pätkiä saimme molempiin suuntiin, mutta vähäiseksi ne jäivät. Jotain kuitenkin pohkeillani sain välillä aikaan, sillä hetkittäin sain Tessikan etenemään vähän tarmokkaammin. Laiska se ei missään nimessä ollut, mutta oli kuitenkin enemmän sunnuntaihölkällä kuin oikeasti liikkumassa. Vaan minkäs teet, kun kuski ei osaa.

Tajusin tässä kirjoittaessani sen, että jotenkin yritän tauosta huolimatta hypätä suoraan takaisin siihen pisteeseen, jossa olin ennen taukoa. Niin ja vielä siihen pisteeseen, joka onnistui oikeastaan vain itselleni hyvin tutuilla hevosilla. Yritän yhden tunnin aikana ehkä korjata liikaa kaikkea, jolloin minkään korjaamiseen ei jää riittävästi aikaa, keskittymisestä puhumattakaan. Mihin minulla on kiire? Hyvä kysymys. 

Tessika oli oikein mainio ratsu, sillä se kesti kaiken säätämiseni urhoollisesti. Ja tosiaan, se ravi. Aijai, että Bondin selässä tehdyn perunasäkkeilyn jälkeen oli kiva kyetä vähän pitämään istuntaa kasassa ja tosiaan istumaan siellä selässä. Tunnista jäi silti pieni harmitus kalvamaan. Pohdiskelin tunnetta hetken ja päätin, että kokeillaanpa vielä kolmas kerta. Seuraava tunti olisi sitten torstaina. Sen tavoitteena on keskittyä korjaamaan vain paria asiaa, ei yrittää saada kaikkea valmiiksi sillä ensimmäisellä minuutilla, joka tunnista ehtii kulua.

Vasen, vasen, vasen laukka

No hups. Ei mennyt kuin kahdeksan päivää, kun löysin itseni jälleen satulasta. Tällä kertaa Oulunsalon ratsastuskoulusta kuuden ratsukon koulutunnilta, jonka tasona oli jatko 1/C. Pitihän sitä nyt päästä muistelemaan, millaista se kouluratsastuksen kaltainen meno olikaan. Ratsukseni sain 2015 syntyneen Love Me Now Or Neverin eli Bondin. Tunnilla treenasimme voltteja ja siirtymiä. Perusratsastusta, mutta juuri sopivaa näin tauon jälkeen.

Opettaja bongasi mainiosti kaikki helmasyntini: pelkän etuosan ratsastamisen ohjia halaillen, hevosen niskan tuijottamisen sekä liian eteen jäävät jalat eli niin sanotun tuoli-istunnan. Bond oli minun taidoillani hieman heräteltävää mallia, mitä en tosin ihmettele. Liikupa siinä, kun kuski roikkuu ohjissa kuin marakatti toivoen ilmeisesti, että se vastaus kaikkeen löytyy ohjista. Varalta tiedoksi: ei löydy.

Volteilla suurin haaste oli muistaa ulkopuolen tuki ja olla painamatta käsiä alas. Bond reagoi liian alhaalla olleisiin käsiini painumalla kuolaimen alle. Kun taas sain kannettua kädet, se pyöristyi hetkittäin rehellisemmin. Menimmepä me toki hyvät pätkät myös puolittaisessa hirvimoodissa. Jotenkin takaraivossani kolkutteli parhaimmat kouluvääntöhetket ja kuvittelin, että saisin taiottua itsestäni sen puolen esiin tuosta noin vain. Hah, hah ja vielä kerran hah! 

Siirtymiä teimme käynnistä ja ravista pysähdyksiin sekä ravista laukkaan. Bondin ravi ja laukka olivat hivenen mutkikkaita istua ainakin näin tauon jälkeen. Siirtymät ravista pysähdyksiin olivat aika kamalia, kun tasapainoni ei pitänyt enkä saanut istuttua harjoitusravissa. Saimme kuitenkin muutamia asiallisia siirtymiä pysähdyksistä raviin. 

 

Laukannostot vasemmalle onnistuivat kohtuullisesti, kun muistin valmistella enkä vain karauttaa laukalle. Sen sijaan oikeaa laukkaa en saanut nostettua kertaakaan, hah taas kerran! Kuulemma oikea laukka on Bondille vaikeampi eikä tilannetta helpottanut se, että oma istuntani oli niin vinossa, että se kannusti hevosta entisestään nostamaan vasemman laukan. Laukat tosiaan nostettiin pitkän sivun alusta. Yritin vähän kikkailla ja käyttää kulmaa apuna, mutta eipä sitä oikeaa laukkaa tullut. Olisi tehnyt mieli helpottaa tehtävää ja tehdä jokin oikean laukan alleviivaava valmistelu, mutta enpä lennosta muistanut siihen mitään vinkkiä. Enkä toisaalta kehdannut alkaa sooloilla omiani. 

Tunnin tehtävät olivat kyllä riittävän haastavia. Keskittymiseni kun valui pitkälti siihen, että sain ylipäänsä pysyttyä satulassa. Kerran hukkasin ravissa jalustimen ja enköhän heti lähtenyt kippaamaan kaulaa kohti, miten noloa! Kyllä se aikaisempi heppaminäni olisi ulvonut naurusta menoa seuratessa. Bond oli kuitenkin oikein lupsakka tapaus ja juuri sopiva tälle tunnille. Se oli vähän hitaammin syttyvä, mutta teki heti oikein, kun sain omat palikkani kohdilleen. Sangen mainio opettaja siis sekin. 

989 päivän päästä

Se tuli hiljalleen. Kun olin Noran mukana tallilla ja kisoissa. Kun aina välillä vilkuilin blogiani. Se tunne, että halusin ratsastamaan. Hiljalleen se kypsyi lisää mielessäni, kunnes tällä viikolla se iski kunnolla: satulaan oli päästävä. 

Juhannusviikonloppu rajasi hieman vaihtoehtoja, mutta sitten löytyi Kirstinän tila ja sieltä kolmen hengen jatkotason tunti. Tasoluokituksella ei ollut minulle mitään väliä, etenkään pienessä ryhmässä, koska halusin vain ratsastamaan. Enhän edes tiennyt, pysyisinkö satulassa. Halusin vain päästä kokeilemaan, miltä siellä satulassa istuminen tuntuisi vaatimattomasti liki kolmen vuoden tauon jälkeen.

Ratsukseni sain 18-vuotiaan Eqin, lempinimeltään Pansku. Rotevana eestinhevosten edustajana se tuntui oikein passelilta, eipähän ainakaan päässyt huimaamaan noin 155 sentin korkeudessa. Pansku oli kaikin puolin oiva valinta, kun tunnin ohjelmassa oli hellekelin takia hyvin rauhallinen maasto. Kävimme käppäilemässä peltojen vieressä mennyttä tietä ja otimme sille kaksi ravipätkää. Selvisin näistä kunnialla ja kieltämättä jäi vähän kytemään, että olisihan tässä voinut enemmänkin puuhata. Laukkaakin olisi ollut kiva päästä testaamaan. Pansku puksutti tasaisen varmasti ja kuunteli kaikki pyyntöni mainiosti. Ihana humma!

Ratsastuksen aikana ja sen jälkeen hymyilin kilpaa auringon kanssa. Miten olinkaan niin kotonani, vaikka viime kerrasta oli niin pitkä aika? Ennen maastoon lähtöä ehdin kentällä vähän tunnustella Panskua, ja se vaikutti siltä, että olisihan sillä kouluakin voinut kokeilla vääntää. Mutta nyt tällainen humputtelukerta oli ehkä juuri sitä, mitä tauon jälkeen halusinkin. Oli ihana tuntea hevosen liike ja tuntea samalla se, miten oma kroppa muisti tehneensä tätä ennenkin. Vähän toki paikat kinnasivat vastaan ja esimerkiksi keventämisessä tuntui tarvitsevan ihan eri lihaksia kuin muissa lajeissa. Se ei toki yllättänyt, kyllä se tauko on tehnyt tuolta osin tehtävänsä. Vaan eiköhän se kroppa siitä vetristyisi, jos tätä tekisi taas säännöllisesti. Säännöllisyydestä en tiedä, mutta jotenkin tuntuu, että saatan löytää itseni satulasta uudelleen vähän lyhyemmällä tauolla kuin mitä nyt oli.