Pieniä edistysaskelia

Viikon toisen Tallinmäen tunnin otin torstaille. Viiden ratsukon tunnilla aiheena oli koulua, jossa pyrittiin taivuttelemaan hevosia rennoiksi ja pyöreiksi. Ratsunani minulla oli mukavasti Jetti. Alkuun saimme verkkailla hetken aikaa itsenäisesti. Jetti liikkui itselleen tuttuun tapaan hieman puoliunessa, joten keskityin alussa herättelemään sitä. Se vaatikin muutamia toistoja ennen kuin mitään alkoi tapahtua. Hiljalleen Jetti kuitenkin alkoi liikkua vähän paremmin, jolloin tohdin alkaa pyöritellä ympyröitäkin. Niillä sain muistutella itselleni taas ulkoavuilla kääntämistä, kun etenkin vasemmassa kierroksessa yritin jäädä sisäohjaan kiinni. Oikeassa kierroksessa puolestaan Jetti pääsi suurentamaan ympyrää, kun unohdin kääntää ulkopohkeella. Oli taas opettavaista, kun alla oli hevonen, joka hyödynsi kuskin päiväunihetket.

Verryttelyn jälkeen siirryimme tunnin kuviolle, joka oli pääty-ympyrä sekä sen sisälle ratsastettu voltti. Ympyrätyöskentelyn tavoitteena oli saada taivuteltua hevoset kevyiksi ja pyöreiksi edestä. Tätä työstettiin eniten voltilla, josta sai poistua kuviota hiljalleen suurentamalla pääty-ympyrän kokoiseksi, kun taivutus meni rehellisesti läpi. Kuviota tultiin niin käynnissä kuin ravissa. Käynnissä suurin haaste oli saada sen aktiivisuus säilymään niin isommalla ympyrällä kuin voltilla. Oikealle Jetti antoi mukavasti periksi ja rentoutui, mutta vasemmalle sain korjata omaa istuntaani aika paljon ennen kuin kääntäminen ja taivuttaminen alkoivat sujua. Opettaja muistutti vasemmassa kierroksessa pitämään myös ulko-ohjan tuntumalla, etten vahingossa asettanut tai taivuttanut Jettiä liikaa. Parhaat onnistumiset tulivat lopulta ravityöskentelyssä, jossa Jetti rentoutui ja pyöristyi perusmuotoaan enemmän. Jotenkin niinä hetkinä tuntui, että vaikka moottorissa olisi voinut olla kierroksia enemmänkin, oli se silti hyvin käynnissä. Näitä hetkiä saimme molempiin suuntiin, jolloin normaalisti kinkkisempi vasen kierros tuntui melkein yhtä tasaiselta kuin oikeakin. Olinkohan mahdollisesti saanut Jetin molempien ohjien tuntumalle? Se voisi selittää hyvinkin näitä kivalta tuntuneita hetkiä.

Laukkaa työstimme pyörittelemällä niin pääty-ympyröitä kuin menemällä ihan uraa myöten. Aluksi Jetti laukkasi kohtuullisen nahkeasti, mutta nohituspyyntöjen jälkeen reipastui hieman. Huomasin nopeasti, että Jetti pyrki etupainoiseksi, mutta en tiennyt syytä tälle. Tuskin pohkeeni lakkaavat sen kummemmin tekemästä töitä laukassa. Olisinkohan sitten alkanut värkätä liikaa kädellä, jota Jetti sitten näin protestoi? Käynnissä ja ravissa olen oppinut olemaan aikaisempaa rennompi käsistä, mutta laukassa voi hyvin olla, että juurrutan käteni liian paikoilleen. Pyrin korjaamaan tilannetta pyytämällä pohkeilla Jettiä eteen, mikä auttoi hetkittäin, mutta ei ratkaisevasti. Oikeassa kierroksessa saimme ihan asiallista menoa, mutta emme yhtä rentoa kuin mitä ravissa parhaimmat hetket olivat. Vasemmassa kierroksessa sain puolestaan aluksi korjata Jettiä suoremmaksi, kun se pyrki valumaan etuosallaan ulommas. Paikoin sain ratsun palasia kohdilleen, jolloin opettajakin kehui Jetin suoristuneen huomattavasti. Vasen kierros oli nyt työläämpi, kun oma istuntani taisi jäädä vähän paitsioon. Tähänkään suuntaan emme saaneet mitään suurempia jes-hetkiä, mutta kuitenkin tasaista menoa loppujen lopuksi.

Loppuverryttelyt teimme pienen maastopätkän kautta, jossa ravasimme lyhyen tovin ja loput matkasta menimme käynnissä. Mukavan rento päätös tunnille, josta jäi hyvä fiilis. Ravissa koetut pienet onnistumiset ja ehkä jopa ahaa-elämykset antoivat itsellekin uskoa siihen, että kai me Jetin kanssa olemme hiljalleen oppineet ymmärtämään toisiamme paremmin. Muistan kyllä hyvin sen ajan, kun Jetin saaminen koulutunnille aiheutti pienen voivottelun, mutta nykyisin sen kanssa vääntää kouluakin siinä, missä esteitä. Vaikka tietysti ne esteet ovat rutkasti mielenkiintoisempia. Seuraavaksi alan varmaan hinkua koulukisoihin Jetin kanssa. Mitähän siitäkin tulisi? No, kokeilemallahan se varmasti selviäisi.

Mitä kuski edellä, sitä ratsu perässä

Arvelin Tallinmäen maanantain tunnilla olevan koulua, mutta veikkaukseni meni ihanasti pieleen. Luvassa oli estetunti, ja ratsukseni sain Akun. Ratsukoita tunnilla oli kolme. Alkuverryttelyssä menimme tovin itsenäisesti, kunnes tulimme ravissa ja laukassa kahta pääty-ympyrän kaarella ollutta puomia. Ravissa ne menivät ihan kivasti, mutta laukassa tahtoi tulla ongelmia osua ensimmäiselle puomille hyvin. Niinpä Aku pääsi pudottelemaan raville, jonka jälkeen sain laukan nousemaan aina vasta käynnin kautta. Jostain syystä en saanut laukka-apuja läpi ravissa, vaan Aku vain kiihdytti tahtia. Sentään tajusin nollata tilanteen ja siirtyä tekemään nostot käynnistä, jolloin ne onnistuivat kuin vettä vain. Hassu pulma. Toisella pääty-ympyrällä oli puolestaan kavaletti, jonka yli pääsimme molemmista suunnista laukassa mukavasti. Aku tuntui hieman tahmeammalta kuin yleensä, mutta se vastasi kohtuullisen hyvin pyyntöihin liikkua aktiivisemmin. Pyyntöjä sai tosin toistella, sillä niiden vaikutus ei aina kestänyt kovin kauan.

Ennen rataa hyppäsimme muutamia yksittäisiä tehtäviä, mutta laiskuuksissani en jaksa tällä kertaa niistä kirjoittaa. Sen sijaan kertaan vain radan, jonka hyppäsimme kertaalleen vähän pienempänä ja sitten noin 70 sentin korkuisena. Matkaan lähdimme oikeassa laukassa. Ykkönen ylittyi hyvin, ja kakkosesteelle pääsimme hyvällä tiellä. Laukka ei vaihtunut vielä siinä vasemmaksi, mutta se korjaantui kolmosella. Sitten muistin edessä olevan suoran linjan, johon piti pistää neljä askelta. Jouduinkin sitten kaasuttamaan, kun tähän asti olin huristellut sunnuntailaukalla. Aku heräsi silti hyvin, ja pääsimme välin neljällä askeleella. Matka jatkui siitä näppärästi kuutoselle, jossa laukka vaihtui oikeaksi. Sitten kaarsimme ihan asiallisella tiellä seiskalle, mutta keksinkin yrittää hypätä sen hieman kauempaa. Aku sen sijaan vilkaisi hetken esteenä ollutta porttia ja otti vielä miniaskeleen. Niinpä sukelsin, ja Aku tuli perässä. Harmillinen päätös radalle.

Toisella yrittämällä opettaja neuvoi hakemaan tasaisen vauhdin, etten joutuisi kesken kaiken spurttailemaan. Pitkän sivun aikana pyysinkin Akua liikkeelle, ja sehän lähti. Ohjaus tosin katosi samalla, ja tulimme ykköselle vähän mielenkiintoisella tiellä pienen mutkan kautta. Joka tapauksessa Aku hyppäsi sen, ja matka jatkui. Kakkos- ja kolmoseste menivät näppärästi, ja Aku vaihtoi taas laukan hypyssä. Aloin sitten ährätä jotain ylimääräistä ennen nelosta, jolloin hyppypaikka osui kehnosti, ja sukelsin taas. Noloa! Aku onneksi seurasi perästä, ja saimme rämmittyä välin silti vielä neljällä askeleella. Tämän mokan jälkeen keskityin taas ihmeen hyvin, jolloin kuutonen meni nätisti, ja seiskalle ratsastin ja odotin viimeistä askelta maltilla. Aku hyppäsi nyt esteen hyvästä paikkaa, jolloin laukka vaihtui, ja rata päättyi siivosti. Opettaja pisti meidät uusimaan vielä nelosen ja viitosen, ja nyt yksittäisenä tehtävänä ne sujuivat ihanan helposti.

Tunnin aikana valaistuin siitä, että unohdan monesti kertoa hevoselle, mitä olen itse tekemässä. Se näkyy selvästi juuri noina kertoina, kun ajattelen, että hyppyyn voisi lähteä vähän kauempaa, jos askel ei ole sopimassa lähemmäs. Sen sijaan, että pyytäisin hevosta hyppyyn hieman aikaisemmin, otan ja sukellan itsekseni tiedottamatta hevoselle yhtään mitään. Siinä ratsureppana sitten ihmettelee, kun kuski ampaisee matkaan askelta ennen. Tietystikään päätavoite ei ole päästä hyppäämään aina kauempaa, mutta noina muutamina kertoina, kun se tuntuu sujuvammalta vaihtoehdolta, sen ratkaisun voisi ratsastaa. Silloin hevonenkin tietäisi, mitä tehdä. Aiemmin tunnilla olleilla maapuomeilla ja yksittäisellä kavaletilla sain säädettyä Akun kanssa ponnistuspaikkaa kivasti, jolloin se varmasti lähtisi hyppyynkin, kun pyytäisin selvästi ja tietysti mahdollisesta paikasta enkä mistään järjettömän kaukaa. Pulmana on vain se, etten osaa kertoa tätä kesken radan ratsastamisen, vaan oletan hevosen tuntevan tai vähintään lukevan ajatukseni, kun päätän sukellella. Oli kiva viimein vähän valaistua sukellusinnostani. Tietysti se osittain johtuu myös siitä, etten aina malta odottaa sitä viimeistä askelta ennen hyppyä. Mutta uskallan väittää, että muutamat sukellukset korvautuisivat ihan järkevällä hypyllä, kun vain ratsastaisin enkä häseltäisi. Aku oli muutoin sangen kiva esteratsu. Sen kanssa tahti pysyy mukavasti kasassa, se on varma menijä ja kaiken lisäksi vaihtelee laukat hypyissä sangen helposti. Mikäs sellaisen hevosen kanssa on sitten hypellä.

Puna-valkoinen ruusuke seuraesteluokasta

Radan ykköseste. Niin mikä keskeltä hyppääminen?

Sunnuntai koitti vikkelästi ja samalla LidRid Teamin Kiimingin ratsastuskeskuksessa järjestämät estekisat, joissa osallistuin ainoaan seuraluokkaan eli 70 senttiin. Arvostelu oli A.0.0 eli kaikki virheettömän suorituksen tehneet olivat tasaveroisia. Osallistujia oli yhteensä 37. Ratsunani oli tietysti Jetti. Luokkani aloitti kisapäivän kello 10, ja olimme kisapaikalla jo yhdeksältä, jolloin ehdin mainiosti hoitaa ja varustaa Jetin valmiiksi kisapaikalla. Kävin maksamassa lähtöni, jonka jälkeen tutustuin rataan opettajan seurassa hyvissä ajoin. Rata oli ihanan simppeli: kahdeksan estettä ja vain yksi porttieste eikä mitään muita erikoisesteitä. Hihkuin tätä seikkaa helpottuneena, sillä juuri erikoisesteitä jännäsin eniten.

Viitoseste ja sangen onnellinen kuski.

Ennen maneesissa ollutta verryttelyä kävelimme Jetin kanssa ja ravasimme hetken molempiin kierroksiin. Verryttelyssä ravasimme aluksi ja sitten laukkasimme hetken. Opettaja komensi herättämään Jetin, mikä onnistui hyvin, kun vain pyysin tomerana. Otimme muutamat hypyt ristikolle, pystylle ja okserille. Vauhti tahtoi aluksi sammua, mutta toistojen myötä saimme ihan järkeviä hyppyjä. Jetti tosin jostain syystä vipsautti itsensä useamman kerran oikeasta laukasta vasempaan, vaikka hypyn jälkeen matka jatkui aina oikealle. En murehtinut tätä pientä virhettä, sillä yhtä kertaa lukuun ottamatta Jetti vaihtoi aina näpsäkästi laukan lennosta. Verkka ajoittui sopivasti siten, että pääsin siitä liki suoraan radalle odottamaan vuoroani. Edellisratsukon suorituksen aikana kävin suunnitelman mukaisesti näyttämässä Jetille ykkösokserin, jolle aurinko heitti isot varjot sekä nelosportin. Sen jälkeen lähdinkin suuntaamaan kentän metsäpäätyä kohti, jossa pääsin varsin pian tervehtimään tuomaria ja sain lähtömerkin. Opettajan neuvojen mukaan herätin Jetin hyvissä ajoin napakasti, ja se vastasikin tomeraan ratsastukseen varsin mainiosti laukaten hyvin sujuvasti. Videota radasta ei harmillisesti ole, mutta enpähän pääse ylianalysoimaan menoani. Vaikka olisihan se silti ollut kiva nähdä oppimismielessä.

Matkaan lähdimme oikeassa kierroksessa. Jetti ehti vilkaista ennen ykkösestettä jotain, mutta en antanut sen häiritä, vaikka pientä häiriötä se laukkaan toikin. Ykkösokseri ylittyi hyvin, mutta luulen Jetin jääneen sen jälkeen ristilaukkaan. Kakkoseste läheni, joten en ehtinyt korjatakaan sitä. Saimme kuitenkin siinä hypyssä vaihdettua laukan vasemmaksi, ja muistin välissä hengittääkin. Kolmoselle vauhti hieman hyytyi, jolloin väliin meni viiden sijasta kuusi askelta. Pääsimme nelosestakin kuitenkin hyvin yli. Viitoselle tuli ihan asiallinen lähestyminen eikä reitti kuutosellekaan ollut hullumpi. Saimme siinä laukan oikeaksi, mutta annoin kaarteen syödä taas vähän laukkaa. Hoputin Jettiä, ja se otti sen kohtalaisesti vastaan. Seiskaokseri ylittyi ihan ok, ja laukkakin vaihtui siinä taas oikeasta vasemmaksi. Kasille suunnistin kääntämällä nelosesteen edestä. En muistanut pysyä aktiivisena, jolloin laukka pääsi taas vähän hyytymään kaarteessa. Onneksi suorituksen jälkeen oli aikaa, joten sain pyydettyä Jettiä vähän reipastumaan, näin hyvin ponnistuspaikan, ja niin pääsimme elämäni toisen oman tallin ulkopuolisen estekisaradan puhtaasti maaliin. Olin ihan mielissäni ja kiittelin Jettiä rutkasti. Mahtavaa!

Kuutoseste.

Radalta mieleen jäi se, etten sukeltanut ihme kyllä kertaakaan. Maltoin odottaa ja näinkin aika hyvin, mikäli tulossa oli miniaskel, ja milloin askel sopi hyvin. Joissain hypyissä tunsin kuitenkin pohkeideni heilahtavan eli tuntuman pito läpi radan ei onnistunut. Ihanaa oli kuitenkin se, että alun pientä tuijottelua lukuun ottamatta Jetti ei pällistellyt radalla mitään, vaan puksutti menemään. Mikä lie tilanne olisi ollut, jos erikoisesteitä olisi ollut enemmän. Laukat vaihtuivat myös tosi kivasti, joten niistäkään ei tarvinnut huolehtia.

Radan viimeinen eli kahdeksas este. Kuskin ilme: priceless.

Tiet olivat pääsääntöisesti ihan ok, vaikka en erityisemmin muistanutkaan kiinnittää niihin huomiota. Kaikista parasta oli kuitenkin se, että kuten opettaja oli sanonut, oli Jetti monta kertaa kotitreeneihin verrattuna helpompi ratsastaa. Avain tähän onneen on varmasti se, että sen herättää töihin eikä jää mumisemaan itsekseen. Radan jälkeen Jettikin näytti siltä, että muisti olevansa estehevonen. Oma jännitykseni purkautui pitkästä aikaa pienenä tutinana, joka onneksi poistui aika nopeasti. Sen jälkeen olikin jo olo, että olisipa ollut kiva mennä toinenkin luokka. Kummasti siltä ei tosiaan tuntunut ennen kisarataa, kun jännitin melkoisesti.

Ruusukkeen arvoinen suoritus!

Olipa kiva tapa käynnistää syksyn kisakausi. Luvassa olisi mahdollisesti vielä tälle samaiselle kuulle vielä kahdet estekisat ennen kuin oman seurani kisakausi starttaa 1.9., kuinkas muutenkaan kuin estekisoissa. Kylläpä tämä laji on vain kiva, kun asiat sujuvat mukavasti.

Kuvista kiitos Hanskille!

Tasaista menoa esteillä

Radan este numero 1.

Lauantaina suuntasimme Heli Aholan (entinen Penson, yritän kovasti opetella uutta nimeä) estetunnille Noran, Kaisan ja kolmannen esteintoisen kaverimme kanssa. Hevosjako ei muuttunut, vaan sain alleni jälleen Pupen. Opettaja kyseli taas toiveita, ja pääsimme treenaamaan laukan säätämistä. Alkuverryttelyn ravissa Puppe oli taas ihan tervakavio, mutta laukassa siitä irtosi ihan mukavasti liikettä. Opettaja muistutti olemaan menemättä itse kaulalle makaamaan ja pitämään Pupen keulan ylhäällä.

Toinen kohtaaminen vesimaton kanssa.

Ensimmäiset hypyt otimme kapealla vesimatolla varustetulle pystylle, joka hypättiin vielä putkeen toisen kerran ympyrän avulla ennen kuin siitä jatkettiin kuuden laukka-askeleen päässä olleelle toiselle pystylle. Puppe näki vesimaton aiemmin eikä piitannut siitä. Ensimmäisellä lähestymisellä se kuitenkin pällisteli vesimattoa, jolloin hyppy oli hassu. Ympyrälle kääntäminen onnistui, mutta matto tuli edelleen yllätyksenä Pupelle, jolloin toinenkin hyppy sille oli sangen hassu. Toisella yrittämällä pääsimme tehtävän nätisti, ja pystyjen väliin meni sujuvat kuusi askelta aiempien seitsemän sijaan. Seuraavaksi tulimme yhden kerran maapuomin, kahden innariristikon, askeleen päässä olleen ristikon sekä vielä kolmen askeleen päässä olleen ristikon muodostaman jumppasarjan. Tulimme tehtävälle oikeassa laukassa, ja pääsimme sen Pupen kanssa oikeilla askelmäärillä, mutta meno hieman hyytyi. Terävyys puuttui, jolloin kolmen askeleen päässä ollut ristikko jäi melkein kauas, mutta laukka onneksi vaihtui oikein.

Sitten tulimme radan kahteen kertaan ensin hieman pienempänä, sitten noin 60-70 sentin korkeudella. Matkaan lähdettiin vasemmassa laukassa tulemalla kahden pystyn 19 metrin suora linja. Aloitimme radan kolauttamalla ensimmäisen pystyn puomia, joka kuitenkin pysyi kannattimilla. Väli meni viidellä askeleella, mutta jäimme toisesta pystystä hieman kauas. Nyt Puppe kuitenkin nosti kavionsa eikä kolauttanut toista kertaa eli se korjasi hienosti. Tästä matka jatkui kaarevalle linjalle, jossa oli laineella varustettu pysty sekä ihan tavallinen pysty. Sain laukan vaihtumaan jo kolmosesteellä oikeaksi. Neloselle pääsimme seitsemällä askeleella hieman oikaisten, kuten opettaja huomautti. Seitsemäs askel olikin vähän tynkä, kun tila loppui kesken. Laukka kuitenkin säilyi hypyssä oikeana, joten jatkoimme viitosesteelle eli vesimatolla varustetulle pystylle. Viitoselle Puppe lähti hieman kaukaa ja vaihtoi siinä samalla laukan turhaan vasemmaksi. Luulin tajunneeni tämän, mutta en sitten tehnyt mitään kuutosella korjatakseni tilannetta. Sille pääsimme kuitenkin kuudella askeleella sujuvasti. Sen jälkeen jouduin kuitenkin käyttämään ravissa, kun Puppe oli edelleen päättänyt suosia vasenta laukkaa oikean sijaan. Sitten tulimmekin ristikoiden muodostamalle jumppasarjalle. Askel ei sopinut maapuomille, jolloin Puppe rämpi innariristikon ravinsekaisesti. Kaksi muuta ristikkoa sentään pääsimme oikeilla askelmäärillä ja laukassa, kun muistin viimein ratsastaa. Puppe oli itse ottanut vasemman laukan, joten sitä ei tarvinnut enää viimeisellä esteellä vaihtaa.

Toisella kierroksella olisi ilmeisesti pitänyt myös ujuttaa suorien linjojen väleihin lisää laukka-askelia, mutta omissa tohinoissani en tätä ohjetta kuullut. Ihmettelin vain kesken radan, kun opettaja tuumasi, ettei mitään muutosta näkynyt. Mietin vain, että viisihän ensimmäiseen väliin pitikin saada, vaikka ilmeisesti kuuteen oli tähdätty. Toiselle suoralle linjalle eli esteille 5 ja 6 sitten pistin seitsemän askelta, puolittain vahingossa, puolittain hämääntyneenä opettajan kommentista ja arvellen, että ilmeisesti piti mennä rauhallisemmin. Muutoin rata meni ihan mukavasti, laukat vaihtuivat eikä turhia vääriä laukkoja tullut. Kuutoselle tuli miniaskel, mutta tällä kertaa jopa näin sen enkä syöksynyt itsekseni hyppyyn. Saimme myös korjattua kivasti jumppasarjan viime kerran räpellykset ja menimme sen kohtuullisen sujuvasti laukassa pysyen. Se olikin hyvä juttu, sillä siitä pari estettä oli muutettu ristikoista pystyksi. Rata ei ollut hullumpi, vaikka napakkuutta olisikin saanut olla enemmän.



Tunti olikin sitten siinä. Hyppelymme tällä kertaa oli kohtuullisen tasaista, ei mitään uutta mullistavaa, mutta ei myöskään mitään kamalaa ongelmaa. Nyt tosin jotain taisi mennä vähän paremmin, kun opettaja ei joka käänteessä muistuttanut pitämään Pupen keulaa ylhäällä. Olisi tietysti ollut kiva olla hereillä ja kuunnella ne ohjeet toiseen kertaan ratsastetulle radalle, mutta nyt meni näin. Olisi joskus hauska nähdä Puppe vähän säpäkämpänä, mutta toistaiseksi en ole löytänyt sen säätönamikkaa vielä. Toisaalta Pupella on edelleen kiva hypätä, kun pääosin se kyllä liikkuu ja hyppää, jos kuskikin on mukana ja muistaa ohjata. Riittävän turvallinen ratsu siis minulle. Ja eihän sitä tiedä, vaikka yhteistyömme tästä kerta kerralta vielä paranisi. En ainakaan tähän tilanteeseen haluaisi kuitenkaan jämähtää.

Videoista kiitos Alekseille! Kuvat on napattu videoilta.

Perinteistä perustyöskentelyä

Lyöttäydyin vielä torstaina Tallinmäen tunnille. Toivoin tietysti saavani Jetin eikä toiveeni ollut turha, sehän sieltä tuli. Halusin päästä vielä kertaalleen sen selkään ennen sunnuntain kisoja ja peräti kouluväännön pariin. Ratsukoita tunnilla oli viisi, ja treeniaiheena perusratsastus asettamisen ja taivuttamisen parissa. Alkuverryttelyssä saimme mennä omaan tahtiimme käynnissä ja ravissa hevosia vähän pyöristellen. Ohjeeksi opettaja antoi vähän lyhentää askelta puolipidätteiden avulla ja siitä rentouttamisen kautta antaa hevosen pyöristyä. Jetille tämä kikka toimii yleensä aika hyvin niin kuin tälläkin kertaa. Sehän ei luontaisesti kovin väärinpäin edes osaa kulkea, joten siinäkin mielessä se on helpohko tällaisessa tehtävässä. Sen sijaan kentän porttipääty oli Jetille taas jotain aivan ka-ma-laa. Se kyttäsi samaa kohtaa edelliskerrallakin enkä yhtään tajunnut, mitä siellä saattoi olla. Ilmeisesti jokin meille ihmisille näkymätön asia oli muuttunut, jonka tämä herra bongasi välittömästi ja arveli sen olevan sapelihammastiikereiden tekosia. Sinnikkäällä yrittämisellä pääsimme tunnin aikana tätäkin kohtaa lähemmäs, mutta rentous oli niissä hetkissä kaukana.

Seuraavaksi houkuttelimme hevosia pysähdyksissä seuraamaan ohjaa eli asetimme niitä reilusti odottaen niin kauan, että ne reilusti seurasivat eivätkä singahtaneet heti ohjan vapautuksen myötä takaisin suoraksi. Meillä Jetin kanssa tosin kesti hyvän tovin ennen kuin saimme mitään tulosta aikaan. Houkuttelin Jettiä pienillä ohjan liikutuksilla, mutta se tuijotteli muualle ja oli reagoimatta. Sinnikkyys palkittiin, kun Jetti lopulta antoi pari senttiä periksi ja pääsin kehumaan sitä. Loppujen lopuksi sain sen pään seuraamaan ohjaa molempiin suuntiin ilman, että se vieterimäisesti singahti otteen rentoutuessa takaisin. Kovin halukkaasti se ei tätä tehnyt etenkään oikealle, mikä jäi vähän mietityttämään. Ehkä otin ohjasotteen liikaa taakse sivulle suuntaamisen sijaan tai sitten se on vain tottunut, että roikun aina ohjissa ilman varsinaista päämäärää, jolloin ohjasapujani ei kannata kuunnella. Kumpi lie, mutta oli aika opettavaista testata asia jo paikoillaan ollessa.

Tämän jälkeen siirryimme tahkoamaan kahta ympyrää itse niitä vaihdellen harjoitusravissa. Tarkoituksena oli saada hevonen asettumaan ja taipumaan niin, ettei se aina singahdellut sieltä takaisin. Oikeassa kierroksessa Jetti alkoi toimia aika kivasti ja rentoutui myös mukavasti. Sitä ei tarvinnut olla joka hetki pitelemässä, vaan ympyrää saattoi mennä kääntöpisteajattelulla eteenpäin. Vasen kierros sen sijaan oli taas tuttuun tapaan kinkkinen. Jetti pääsi painamaan sisäpohjettani vastaan, kun painoni valui vasemmalle eikä asettamisesta meinannut tulla mitään. Yritin paikoin korjata istuntaani, mutta silloin taas unohdin kaiken muun. Sisäpohkeeni jostain syystä lakkasi aina toimimasta, kun yritin asettaa, jolloin Jetti pääsi vain pullahtamaan sisemmäs. Ulko-ohjan tuki taisi olla myös puutteellinen, ja oma keskittymiskykyni olematon. Olisi kiva joskus kyllästyä toistamaan samoja virheitä, mutta sinnikkäästi ne pysyvät mukana. Tietysti niiden korjaaminen on hidasta ja vaatii ennen kaikkea paljon työtä ennen kuin voi kuvitellakaan saavansa mitään edistystä. Tahdon vain olla hieman laiska patistelemaan itseäni korjaushommiin. Sietäisi kyllä, niin vasemman kierroksen tehtävät eivät olisi niin ikäviä.

Lopuksi työstimme laukkaa samalla ajatuksella pääty-ympyrälle, jonka sisälle pyöräytettiin välissä aina voltti. Laukassa en vielä saa Jettiä pyöristymään rehellisesti, vaan se jää omaan muotoonsa. En onneksi ota siitä paineita, sillä tälläkin kertaa enemmän huomiota vaati se, että Jetti myös liikkui. Se yritti paikoin jäädä ponnettomaksi, kun en huomannut ratsastaa ja paikoin taisin jäädä itse samanlaiseksi. Ympyrällä laukkaaminen sujui oikeaan kierrokseen ihan kivasti. Toki olisin saanut hakea paikoin selvempää asetusta, mutta muutoin meno oli ihan kohtuullista. Vasemmassa kierroksessa sain huolehtia siitä, ettei Jetti seurannut sisälle valuvaa istuntaani punkemalla itse sisälle, mutta onneksi jostain syystä laukassa osaan korjata istuntaani ravia paremmin. Ympyrän sisälle pyöräytetyt voltit tahtoivat aluksi valua isoiksi. En ilmeisesti kääntänyt riittävästi ulkoa, jolloin Jetti haki itselleen tilaa. Laukkakin tuppasi vähän sammumaan, jos keskityin vain kääntämään ilman kaasusta huolehtimista. Lopulta saimme oikeaan kierrokseen pari aika kivaa volttia koon puolesta. Aktiivisuutta olisi saanut toki olla enemmän, mutta sentään kääntäminen alkoi toimia. Huomasin taas, kuinka unohdun ratsastamaan vain yhtä asiaa. Tässä tapauksessa joko käänsin tai sitten yritin kaasuttaa. Molempia ei tullut luontevasti yhtä aikaa. Tätä kautta huomasin taas toistaiseksi ratkaisemattoman arvoituksen: kuinka saada ratsu liikkumaan tasaisesti ja itsenäisesti ilman, että jokaista askelta pitää pyytää. Jos tuon kanssa valaistuisi, voisi parikin asiaa helpottua.



Loppuraveissa pyörittelimme pääty-ympyröitä suuntaa lävistäjien kautta vaihtaen. Tarkoituksena oli saada hevoset venyttämään eteen ja alas. Yleensä Jetti on hyvä tässä, mutta tällä kertaa sen keskittymiskyky tahtoi aina toisessa kierroksessa valua sen petollisen portin tuijotteluun. Toisessa päädyssä sentään saimme vähän rennompaa menoa, mutta olisin saanut itse keskittyä ratsastamaan paremmin, jolloin Jetti olisi mahdollisesti voinut kuunnella minuakin enemmän. Sen sijaan välillä jäin tuijottelemaan päätyä Jetin kanssa miettien, mikä ihme siinä muka oli. Olepa siinä sitten hevoselle turvana, jos itsekin kyttäät samaa päätyä ja muutat ratsastustasi aina epätasaisemmaksi samassa kohdassa. Johdonmukaisuus, mikä ihana, kamala ja ennen kaikkea vaikea asia!

Videoista kiitos Tiinalle!